Monille naisille on tosi kova paikka kun isä kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin se mua ihmetyttää, minä kun olen aina ajatellut että naiselle on aina äiti tärkeämpi. Kukaan julkkis ei tunnu lehdissä kertoilevan että oli niin kauhen vaikeaa kun äiti kuoli. No, mulla ei ole isään eikä isäpuoleen ollut koskaan läheisiä suhteita, mutta jo äidinäidin kuolema kun olin lapsi, oli todella kova paikka, ja voin kuvitella että äidin kuolema on myös, vaikka en ole mikään mammantyttö. Olenko mä oikeesti jääny jostain paitsi mitä toisilla on isänsä kanssa? Vai onko jotkut vaan sit läheisiä isän mutta ei äidin kanssa?

Mitä ihmettä sä selität?

Veikkaan että siksi, kun miehet kuolee nuorempina. Mulle isän kuolema oli ensimmäinen todella läheisen ihmisen kuolema. En siitä kyllä mennyt mitenkään erityisen hajalle, vaan olin todella allapäin noin kuukauden, surullinen toisinaan noin vuoden ja sen jälkeen elämä palasi uomiinsa.

Uskon, että äidin kuolemaa suren vähemmän koska äidin kanssa suhde on mutkikkaampi. Hän on tunkenut elämääni liikaakin ja tavallaan tuntuu, että ihan tarpeeksi ja vähän enemmänkin ollaan oltu tekemisissä.

Isän kuolema oli minulle todella kova paikka. Äidinkin tulee varmasti olemaan, mutta eri tavalla. Äiti on ollut sellainen arjen hahmo, joka on ollut aina läsnä, ja jonka huonotkin puolet kaikkineen tulivat tutuiksi. Joten äitiin on paljon monipuolisempi suhde kuin isään. Isä oli sankarihahmo. Statusammatissa, ihmisten tuntema ja arvostama. Pukeutui aina tyylikkäästi, töissä aina puvussa, myöhemmin vanhanakin aina suorat housut ja kauluspaita. Isä oli sivistynyt, kulki taidenäyttelyissä, kuunteli vain taidemusiikkia. Isän kanssa puhuttiin asiaa, tai toisaalta katsottiin komediaelokuvia. Se taisi olla isän ainoa kansanomainen puoli. Monty Pythonit osattiin ulkoa. Isä tuki ja kannusti, ei muuten oikein kasvattanut, se oli äidin juttuja. Isä oli kiltti aina, ei suuttunut.

Isän menetys on iso suru, koska menettää lapsuudestaan osan. Sen huolettoman ajatuksen, että minä voin aina soittaa isälle, ja kaikki hoituu. Isän kuoleman jälkeen on oltava itse se aikuinen.

Äidin kuolemaa en tietenkään halua edes ajatella, mutta koska äiti vastasi arjesta, ja äidistä on nähnyt myös sen raadollisen puolen, luulen, että suru on erilaista. Se ei ole lapsen surua, eikä siinä surra ihannekuvaa (olen huomannut, etten ole ainoa aikuinen nainen jolla isä on säilynyt jalustalla toisin kuin äiti) vaan surraan todellisen läheisen ihmisen menetystä.

Kyllä mulle oli kova paikka kun isä kuoli. Äiti on vielä elossa, joten en voi verrata. Ei se kuitenkaan vähennä isän menettämisen tuskaa.

En tiedä keihin julkkiksiin aloittaja viittaa. Mutta ovatko nämä julkkikset siis itse sanoneet että äidin kuolema ei ole niin paha asia heille kuin isän kuolema, vai ovatko he vain avautuneet sattumalta juuri isänsä kuolemasta? Mikä syy heillä on ollut ylipäätään kertoa julkisesti vanhempansa kuoleman aiheuttaneista tunteista?

Minulle isän kuolema oli vaikeaa. Siitä on 10 vuotta. Monta vuotta asia oli painona. Olin silloin ahdistuksen vuoksi sairaslomalla miutaman kuukauden. Isä kuoli yllätyäen 65 vuotiaana. Nyt äiti sairastaa ja uskon että pääsen vähemmällä kun hän kuolee. Isän kanssa en ollut mitenkään läheinen mutta hän oli minulle tärkeä

Minulle isän kuolema oli vaikeaa. Siitä on 10 vuotta. Monta vuotta asia oli painona. Olin silloin ahdistuksen vuoksi sairaslomalla miutaman kuukauden. Isä kuoli yllätyäen 65 vuotiaana. Nyt äiti sairastaa ja uskon että pääsen vähemmällä kun hän kuolee. Isän kanssa en ollut mitenkään läheinen mutta hän oli minulle tärkeä

Up

Vierailija kirjoitti:

Menetin isäni reilu vuosi sitten lyhyen,mutta sitäkin vittumaisemman taistelun jälkeen. Ja voin sanoo,että se otti koville. Olin aina se isin tyttö <3 Elämä jatkuu,joo,mutta ei se ikinä enä ole samanlaista. Tänä aikana on ollut monia hetkiä,jollon olen mainennut soittaa isälle.. Monesti tänä aikana olen joutunut vastaamaan kysymykseen;Koska haetaan Taata taivaasta?..  Ja kyllähän meidän perhe on hajonnut isän kuoleman jälkeen.. Ei me enää niin tiiviisti olla yhdessä,kun ennen.. Ja nyt,kun odotan neljättä lasta,on itku herkässä,miksi tuleva lapseni ei saa koskaan tutustua Taataansa!!?? MIksi lapsiltani vietiin Taata?? Miksi minulta vietiin Isä??  Onnellinen olen siitä,että sain nauttia isästäni 27vuotta,hän oli lapsilleni tärkeä jpidän huolen siitä,että lapseni hänet tulevat aina muistamaan..

Arvosta sitä mitä sinulla on. Kaikilla isänsä menettäneillä ei ole niitä lapsiakaan, saati miestä tai muuta perhettä.

Mulle isä on melkeinpä myös paras/ainut ystävä, ja pelkään kuollakseni sitä päivää, kun isästä aika jättää.

Isä vaihtelevine mielialoineen, selittämättömine raivo- ja itkukohtauksineen, sun muine vähemmän miellyttävine ominaisuuksineen kuo.li ollessani teini.

Tietenkin se oli järkyttävää. Mutta salaa olin varmaan helpottonut.

Vierailija kirjoitti:

Menetin isäni reilu vuosi sitten lyhyen,mutta sitäkin vittumaisemman taistelun jälkeen. Ja voin sanoo,että se otti koville. Olin aina se isin tyttö <3 Elämä jatkuu,joo,mutta ei se ikinä enä ole samanlaista. Tänä aikana on ollut monia hetkiä,jollon olen mainennut soittaa isälle.. Monesti tänä aikana olen joutunut vastaamaan kysymykseen;Koska haetaan Taata taivaasta?..  Ja kyllähän meidän perhe on hajonnut isän kuoleman jälkeen.. Ei me enää niin tiiviisti olla yhdessä,kun ennen.. Ja nyt,kun odotan neljättä lasta,on itku herkässä,miksi tuleva lapseni ei saa koskaan tutustua Taataansa!!?? MIksi lapsiltani vietiin Taata?? Miksi minulta vietiin Isä??  Onnellinen olen siitä,että sain nauttia isästäni 27vuotta,hän oli lapsilleni tärkeä jpidän huolen siitä,että lapseni hänet tulevat aina muistamaan..

Missä se henkilö on joka kantoi sinua sisällään 9kk ja imetti ja hoiti? Etkö meinaa soittaa hänelle koskaan? 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä moni julkkisnainen on tilittänyt suruaan äidinkin menetyksestä.

Kuka?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulle oli kova paikka kun isä kuoli. Äiti on vielä elossa, joten en voi verrata. Ei se kuitenkaan vähennä isän menettämisen tuskaa.

En tiedä keihin julkkiksiin aloittaja viittaa. Mutta ovatko nämä julkkikset siis itse sanoneet että äidin kuolema ei ole niin paha asia heille kuin isän kuolema, vai ovatko he vain avautuneet sattumalta juuri isänsä kuolemasta? Mikä syy heillä on ollut ylipäätään kertoa julkisesti vanhempansa kuoleman aiheuttaneista tunteista?

Esim. Kaija K ja Cheek ovat puhuneet isästään paljon julkisuudessa ja tehneet surullisia hittibiisejä isänsä kuolemasta, kuinka monta laulua on tehty äidin kuolemasta? En tiedä yhtään.

Vierailija kirjoitti:

mä taas toivon joka päivä, että isä kuolee. on nyt 77-vuotias.

Anna anteeksi. Se vapauttaa sinua saamaan edes sen hyvän mitä on jäljellä siinä suhteessa.

Jaha, joku on nostanut mun aloituksen menneisyydestä.

No, nyt mulla on kokemus siitä miltä tuntui kun isä kuoli jonka kuolemaa en osannut kuvitella mitenkään surevani.

Isän kuolema oli mulle kova paikka sen takia että oli järkyttävää nähdä syövän kuihduttama ihminen kun viimeksi se ihminen oli ollut vielä ihan normaali jopa vähän ylipainoinen. Luulin että isä sairastasi aika kauan syöpää, mutta loppu tulikin sitten aika nopeasti, ja jotenkin ei siinä pää pysynyt mukana juonessa. Kun isä kuoli, tunsin itseni huonoksi lapseksi, vaikka ei isäkään häävi isä ollut ollut.

Minä ainoana lapsena jouduin ilmoittamaan isän sisaruksille hänen sairaudestaan, ja koska hän ei ollut osan kanssa ollut tekemisissä kymmeniin vuosiin sekin toi oman jännitysmomentin, että tuleeko sisarukset käymään katsomassa kuolevaa veljeään vai ei, ja jos tulee niin miten siinä käy.

Kun isä kuoli, minä olin se joka joutui hoitamaan kaikki asiat, asunnon tyhjennyksen ja hautajaiset. Onneksi äitini ja isäpuoleni auttoi asunnon tyhjennyksessä kun mieskin oli töissä niin ei voinut satojen kilometrien päähän mun kanssa lähteä. Hautajaiset oli surulliset koska siellä ei ollut vieraita mun perheen lisäksi kuin yksi isän tuttu taksikuski, kantajat oli vieraita ihmisiä.

Isän kuoleman jälkeen luin kaikki isän paperit, ja niistä selvisi isästä ja menneistä tapahtumista yllättäviä asioita joita en ollut osannut kuvitella ja joista isä ei ollut koskaan puhunut mitään edes kännipäissään. Se järkytti eniten. Meni pari kolme kuukautta että työstin näitä juttuja, pahimmassa järkytyksessä ajattelin jo itsekin olevani jonkin sortin hullu. Olihan se liikuttavaa että vaikka isä oli alkoholisti, niin hän oli säästänyt kaikki mun lähettämät isänpäiväkortit ja valokuvat jne. Tiesin ennenkin että kyllä hän omalla tavallaan minua ainoaa lastaan rakastaa, hän vaan oli kykenemätön elämään normaalia elämää. Eniten olen tuntenut sääliä isääni kohtaan. Ja surua siitä että minä en tuntenut sitä ihmistä joka hän oli lapsena ja nuorena, iloinen ja huumorintajuinen, minä tunsin hiljaisen isän joka välitti lähinnä autoistaan ja kännisen isän joka sönkkäsi puhelimessa ties mitä.

ap