Kauanko sinulla meni kiintymyssuhteen luomiseen vauvan kanssa?

Molempiin lapsiin se syntyi samantien kun lapsi syntyi. Olen isä, ja olin mukana synnytyksessä.

Siinä kun istui lapsi sylissään keinutuolissa  juuri sen pesussa avustaneena suhde oli luotu ja itketti ilosta ja onnesta.

Reilu 3kk, ennenkuin todella aloin rakastaa lasta ja tuntea voimakkaasti häntä kohtaan. Imetys onnistui 2,5kk, mutten siinäkään tuntenut suurempia tunteita, yritin vain parhaani mukaan hoitaa vauvaa ja pitää tyytyväisenä. Kun vauva alkoi liikuskella, leikkiä ja nauraa, tunsin vasta kunnolla yhteyden :) Sitä ennen olo oli aika neutraali.

Esikoisen synnytys oli todella vaikea ja suoraan sanottuna ensimmäinen ajatus oli, että minä lähden kotiin ja tuo jää tänne :( No, en lähtenyt ja alun shokin jälkeen vauva oli mitä ihanin ja rakkain <3 Varsinaisen kiintymyssuhteen luomiseen meni kuitenkin aikaa ehkä pari viikkoa. Luulen, että syynä oli vaikean synnytyksen ja kipujen lisäksi epäusko, että tämä lapsi on oikeasti tässä ja meidän (taustalla vauvan menetys).

Toisen synnytys oli helppo ja side muodostui heti. Toki kaikki oli jo tuttua ja hoitokin sujui "rutiinilla" ym.

Molemmat yhtä rakkaita tätänykyä :)

Meni kokonaiset 18 vuotta, ja sitten se ilmoittikin että muuttaa kotoa.

Ai jaa, mun mielestä tästä asiasta puhutaan aika paljon. Siinä se ensimmäisten päivien aikana syntyi.

Jaa: mulla oli jo kohdussakin niin selkeä liikuskelija, että oli jotenkin helppoa suhtautua siihen vähintäänkin varsin myönteisesti.

Rakastin ipanaa alusta asti, mutta 6-8kk kohdalla alkoi vihdoin vähän selvitä että mikä se on ihmisiään, joten kiintymys alkoi suuntautua lapseen sinä persoonana mitä se nyt sattuu olemaan.

En ole aiemmin ollut kauhean tunteellinen ihminen, enkä ole koskaan ollut kiinnostunut muiden lapsista tai etenkään vauvoista, joten mulla ei ollut kauheasti odotuksia pirpanan suhteen. Ehkä tästä oli apua.

Vauva 3kk, eikä vieläkään syntynyt kunnon kiintymystä. Syynä täysin vituralleen mennyt synnytys ja vauva ollut todella itkuinen koko tämän ajan. :(

Tunsin olevani vauvaan hyvin kiintynyt jo raskausaikana. Kun vauva sitten syntyi, minun oloni olikin lähinnä hämmentynyt enkä tuntenut mitään ylitsepursuavaa rakkautta vauvaa kohtaan. Vauva oli alkuun tosi itkuinen ja minä aivan pihalla siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Monesti kävikin mielessä, että antaa olla, minä lähden lätkimään. Mulla taisi olla lievä synnytyksen jälkeinen masennus.

Pikkuhiljaa elämä alkoi kuitenkin asettua uomiinsa. Ehkä siinä meni noin kolme kuukautta, että aloin oikeasti kiintyä vauvaan enkä vain hoitanut häntä kuin jokin robotti.

Kiintymyssuhde syntyi ja vahvistui pikkuhiljaa, alkoi heiveröisenä jo raskausaikana,nhuolimatta siitä ettei minulla mitään vauvakuumetta ollut, ja vahvistuu edelleen kun lapset ovat 2 ja 4v. Esikoisen kanssa alku oli hankala, joten osittain siitä johtuen en rakastunut häneen niin nopeasti. Kuopuksen kohdalla huomasin että pitkä imetysaika vahvisti rakastumisen tunnetta, mutta oksitosiinin lisääntyminen imettäessä onkin ihan fyysinen reaktio joten en yhtään ihmettele. Kannattaisi panostaa imetykseen siis!

Minä kirjoitin joskus johonkin ketjuun, että tunsin rakkautta vauvaa kohtaan vasta, kun hän oli kolmisen kuukautta vanha. Sain vastaani ryöpyn viestejä, joissa minut toivotettiin alimpaan helvettiin ja toivottiin, että vauvani kuolee, ja sanottiin, että minä olen hirviöäiti, jonka ei olisi koskaan pitänyt saada lasta, jne.

Minä tosiaan aloin rakastaa lasta vasta kolmen kuukauden iässä. Lasta oli toivottu monen monta vuotta, ja koko raskausajan jostain syystä pelkäsin, että tulisi keskenmeno, vaikkei minulla sellaista ollut koskaan tullutkaan. Synnytys oli hirveä, päättyi hätäsektioon. Paraneminen kesti kauan, vauva on ensimmäiseni enkä oikein uskaltanut hoitaakaan häntä, ja alkuaikojen valvominen kävi tosi paljon voimien päälle. Kun alkoi mennä paremmin, märkivä sektiohaava parantua ja vauva nukkua paremmin, kiintymyssuhde pääsi vasta kunnolla syntymään. Nyt vauva on 5 kk ja kallein aarteeni.

Minusta kiintymyssuhde-sana viittaa siihen, että kun hoivaan vauvaa niin että ruokitaan ja vaipat vaihdetaan, lämpimänä ja lähellä pidetään, nukutetaan ja seurustellaan, vauva hiffaa että hän on tärkeä ja pam, siinä se kiintymyssuhde onkin.

Sen sijaan jos kysyt sitä, milloin tunsin huikeaa, ylitsepursuavaa rakkautta lastani kohtaan, niin en ainakaan ensimmäisen vuoden aikana. Lapsi on nyt 10 ja olen tähän mennessä kyllä kokenut sellaisia tunteita, että onpa tuo kyllä todella ihana ja tärkeä. Mutta ei, minulla ei ole (ollut) sellaista ihmeenomaista äidinrakkauden tunnetta, josta olen useasti tältä palstalta lukenut ja muuten kuullut.

Eipä ole mitään tietoa. Koskaan edes miettinyt moista.

Ekan kanssa kiintymyssuhde syntyi lujana heti kun vauva nostettiin rinnalleni synnytyssalissa. Toisen kanssa jouduin olemaan erossa vauvasta ensimmäiset viikot (keskonen) ja kiinnyin häneen vasta hänen ollessaan melkein vuoden ikäinen. Tuon toisen kanssa kyllä kiintymyksen hidas kehittyminen johtui ihan selvästi paitsi alun erosta, myös imetyksen epäonnistumisesta ja pelosta, ettei vauva selviä hengissä. En uskaltanut antaa itseni kiintyä häneen, ennen kuin alettiin olla melko selvillä vesillä.

Sain vauvan, kun hän oli kahden kuukauden ikäinen. Kyllä se kiintymys tuli hyvin äkkiä ja oikeastaan heti. Tuntui niin omalta ja rakkaalta. Vähitellen kiintymys syveni. Synnyttäneellä äidillä varmasti hormonit vaikuttavat niin paljon ja olo on vielä heikko ja väsynyt. Ei ole ihme, jos ei se kiintymys heti ole ihan kohdallaan. Kyllä siihen lapseen rakastuu kuitenkin ja kyllä sellainen suojeluvaisto on ymmärtääkseni vanhemmilla heti. Isän kohtaa en osaa oikeen ajatella. Millä tavalla isä ne tunteet käsittelee uuden pikkuihmisen kohdalla.

Vasta vuoden jälkeen tuli kiintymys minun puolelta. Sitä ennen hoidin vauvan mekaanisesti, mutten esim. nauttinut yhtään vauvalle juttelusta, kylvettämisestä tai laulamisesta. Kaikki oli pelkkää suorittamista koska "hyvän äidin kuuluu rakastua heti vauvaansa ja olla täydellisen hellä ja huolehtiva äiti". Oikeasti mulle vain nakattiin syliin avaruusolento, jota en ymmärtänyt.

Minut on siunattu melko kiltillä ja helpolla lapsella (so far...) Aluksi lapsi tuntui vieraalta, mutta muutamassa kuukaudessa lapseen on tutustunut ja esimerkiksi oppinut vastaamaan lapsen tarpeisiin. Ja tuntemisen myötä lapseen on myös rakastunut, korviaan myöten!

Kuulostan varmaan idiootilta, mutta musta tuntui että olin hirveän kiintynyt esikoiseeni jo loppuraskauden aikana. Ihan aidosti tunsin esim. että hänestä oli seuraa, ja mm. aina välillä herätin hänet tökkimällä mahaani, kun kaipasin häntä. Esim. tylsissä työpalavereissa meillä oli mielestäni paljon hauskempaa yhdessä kun hän oli hereillä, ja tunsin että sekin aika oli lopulta melkein enemmän perhe-elämää kuin työtä.

Olin muutenkin täysi hormonihumalainen raskaus- ja imetysajat, ja vauvojen rakastaminen oli itsestäänselvempää kuin mikään muu elämässäni.

Nyt kun lapset ovat isompia, kiintymyssuhde on joskus koetuksella. Välillä tuntuu että vielä imettäessäni olin ihana, täydellinen äiti, juuri sellainen joksi luonto on naisen tarkoittanut, ja nyt kun lapset ovat koulussa enkä en enää ole pitkään aikaan ollut niiden hormonien vallassa, olen sitäkin surkeampi äiti. :(

Mä rakastuin vauvaani heti ensisilmäyksellä, joten kiintymyssuhde syntyi varsin nopeasti.

Olen siitä hyvin iloinen, koska pelkäsin raskaana ollessani synnytystä ja kaikkea sitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.