Eikös parisuhteessa pitäisi toisen seurassa olla mukavaa(kin)?

Kyllä! Itse olin naimisissa lasteni isän kanssa. Yhteiselo oli pääasiassa rauhallista, sen lisäksi vittuilua, ärsyyntymistä ja ahdistusta. Hauskaa meillä ei ollut oikeastaan ollenkaan.

Erosin ja nyt olen ollut pari vuotta naimisissa elämäni miehen kanssa. Meillä on samanlainen huumorintaju ja pirun hauskaa yhdessä. Ja vaikka hän on paras kaverini ja ystäväni, se ei sulje pois intohimoa ja suunnatonta rakkautta.

näin on hyvä :)

Mistä paha olo johtuu, itsestä vai siitä toisesta? Itsestä johtuva ei korjaannu eroamalla, mutta toisesta johtuva voi ainakin suuresti helpottaa.

Onko asialle tehtävissä mitään? Tiukka keskustelu ja vaihtoehdot muutos/ muutto voi auttaa, tai sitten saa vain tyhjiä lupauksia muutoksesta ja tilanne jatkuu ennallaan.

Kyllä lapsetkin vaistoavat kireän ilmapiirin. Muistan omassa kodissani tilanteen, jossa oltiin keskenämme lasten ja jonkun heidän kaverinsa kanssa. Kun ovi kolahti ja isän askeleet alkoivat kuulua, kaikki hiljenivät ja naamat vetäytyivät peruslukemille.

Että hyvää isänpäivää vaan !

Pitäisihän sitä, mutta moni tulee helposti niin sokeaksi tuollaiselle :/

Sitä tosiaan tulee sokeaksi. Kuvittelee, että tästä tulee vielä jotain, kyllä tässä pitää pystyä roikkumaan ja yrittämään vaikka on ihan todella onneton. Mä tein viimein sen päätöksen että lähden 12 vuoden suhteesta, koska olen onneton. En muista milloin olisin ollut onnellinen, ilmapiiri on jatkuvasti ihan kamala, lapset kärsii, me kärsitään, kaikki on päin helvettiä.

Mies on ihan hyvä mies, hyvä isä jne., mutta meidän juttu ei vain toimi. Mä en voi tuhlata elämääni tähän, enkä halua että hänkään. En halua että lapset ajattelee myöhemmin pilanneensa meidän elämää sillä että heidän takia on pysytty yhdessä.  Mä en vain enää halua yrittää. Haluan pois tästä, aloittaa itsenäisen elämän ja antaa itselleni mahdollisuuden onneen.

Miksi ihmeessä pitäisi olla sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan hyvä olla? Sitähän voisi olla ihan kenen tahansa vastaantulijan kanssa, ja varmasti joskus olisi ihan hyvä olla, ja jopa kivaa keskenään. Miksi pitää jumittaa ihmisessä joka on siitä harvinaislaatuinen että hänen kanssaan ei ole koskaan hyvä olla? Kyllä se on yhtä harvinaista onnistua löytää itselleen täysin sopimaton ihminen kuin täysin sopiva, suurin osa ihmisistä tulee ihan ok toimeen, ei ole vihaa eikä intohimoista rakkauttakaan, vaan neutraalia yhdessä oloa esim. työkaverit. Jos valitsee yhden tietyn ihmisen kaikista maailman ihmisistä, että tämän ihmisen kanssa asun yhdessä, jopa nukun samassa sängyssä joka ikinen päivä, niin miksi ihmeessä pitää valita se mahdollisimman huono? Eikös se tarkoitus ole että yritetään etsiä mahdollisimman hyvin itselle sopiva kumppani elämään, jotta elämä helpottuisi? Jos yksin on helpompaa, on parempi olla yksin.

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 08:18"]

Kyllä mukavaa pitää olla joskus mutta ei aina eikä jokaisessa tilanteessa. Ei edes jokaisena vuotena.

[/quote]

Mitä ihmettä? Todellakin pitää olla mukavaa lähes koko ajan. Miksi kukaan jäisi vuodeksi suhteeseen, jossa on vain paha olo?

Mielestäni jokaisessa suhteessa on kriisiaikoja, jolloin "menee huonommin".

Jos tilannetta on yritetty kaikin tavoin korjata tuloksetta, eikä asiat suju, silloin on syytä erota. Myös alkoholismi, väkivaltaisuus, pettäminen, kommunikaatiossa jatkuvat ongelmat ovat mielestäni syitä erota. Monet katuvat eroaan jälkeen päin. Kun tietää, että on yrittänyt kaikkensa, ei tarvitse katua. Joskus kaikkien kannalta parempi näin.

Minun parisuhteessani vaimolla on kuulemma ihan ok olla, kun taas itse kärsin huonosta keskinäisestä yhteydestä suuresti. Meillä on siis parisuhteesta todella erilaiset odotukset. Itse haluaisin kokea, että nainen on minulle läheinen ja meillä on yhteys, kun taas hänelle riittää arki ja siihen liittyvien asioiden juttelu. Muuten elämäntyylimme sopivat yhteen. Suren asiaa, sillä lasten vuoksi koen, etten voisi erota. Se tarkoittaa, että luovun samalla yhdestä suuresta omasta tarpeestani, sillä nainen on mitä on eikä hän varmasti muutu. Samasta syystä koen oloni parisuhteessa koko ajan huonoksi. 18v suhdetta takana.

Mitä ihmettä te puhutte yhteyden puuttumisesta!? Yhteyttä luo se, että keskustellaan tunnetasolla. small talk -tasoinen keskustelu, tai uutisista keskustelu ei luo yhtyettä.

alkakaa jakamaan toisillenne tietoutta siitä, mistä unelmoitte, mikä pelottaa, mikä hävettää... Eli tunteet ja sisäiset halut - niin jo se yhteys löytyy. Jos vain molemmat kykenevät kuuntelemaan toisiaan. Mutta jomman kumman on otetatava riski ja aloitettava.

Itsekin tätä monesti ihmettelen, kun tätä forumia selailen. Tuntuu, että monella on tosi paha olla parisuhteessa, kun jatkuvasti valitetaan miehen rälläämisestä, rahankäytöstä, siivouksesta&kotitöistä, siitä kun mies ei vietä perheen/lasten kanssa aikaa, seksi on surkeaa jne.

Onko tilanne todellakin monilla niin paha vai kulminoituuko täällä ihmisten ongelmat normaalia enemmän? Ei elämä tietenkään aina voi olla ruusuilla tanssimista, mutta edes suurimman osan ajasta luulisi viihtyvän sen valitsemansa kumppanin kanssa.

No sanotaan näin että on erilaisia elämäntilanteita ja olettaen että suuri osa täällä palstailevia on äitejä, niin ainakin pikkulapsiaika on ihan tilastollisesti stressaava. Ja ihmiset reagoivat stressiin eri lailla.

Meillä on kaksi pientä, yksi heistä erityislapsi, toinen heräilee tunnin välein ja mies menetti hiljattain työpaikkansa. Ei nyt sentään juo, petä, tai hakkaa, mutta on koko ajan vihainen ja väsynyt, en edes tunnista häntä siksi ihmiseksi jonka valitsin ja ei, ei meilä ole mukavaa yhdessä melkein koskaan. En kuitenkaan häntä tämän takia jättäisi, toivon vaan että tilanne paranee, lapset kasvaa, hän työllistyy taas, saamme lapsillemme tarvitsemamme tuen jne.

Kyllä mukavaa pitää olla joskus mutta ei aina eikä jokaisessa tilanteessa. Ei edes jokaisena vuotena.

Tietysti on sellaisia asioita mitä ei pidä hyväksyä koskaan mutta olette kuitenkin lupautunut pysymään yhdessä vaikeuksienkin läpi.

Aivan liian helposti ihmiset eroaa tänä päivänä.

Ja toisaalta - ihmiset riippuvat aivan liian pitkään huonoissa suhteissa.

Niin tein minäkin lähes 14 vuotta koska periaatteessa mies oli hyvä: ei juonut, pettänyt, hakannut ja hoiti vielä kotia ja lapsiakin. Mutta ilman rakkautta ja arvostusta minua kohtaan. Hän ei vain pystynyt osoittamaan (tuntemaan?) niitä? Elämä oli ok, mutta minä ahdistuin ja kutistuin henkisesti päivä päivältä kunnes lähdin 3 lapsen kanssa omilleni.

Minäkin ajattelin kauhuissani miten rikoin perheen ja aiheutin lapsilleni traumoja mutta toisin kävi. 3 vuottta oltiin keskenämme kunnes löysin ihanan miehen jonka kanssa perustin perheen. Ja nyt - vielä lähes 20 vuoden kuluttuakin meillä on edelleen hauskaa yhdessä murheista ja vaikeuksista huolimatta, rakkautta ja läheisyyttä pahimmissakin tilanteissa. Näin se pitää olla!

Paras tunnustus tuli lapsilta joskus ensimmäisten yh kuukausien jälkeen. " Äiti sä naurat - mä en ole nähnyt sun koskaan ennen nauravan....."!!

Minun parisuhteessani miehellä on kuulemma ihan ok olla, kun taas itse kärsin huonosta keskinäisestä yhteydestä suuresti. Meillä on siis parisuhteesta todella erilaiset odotukset. Itse haluaisin kokea, että mies on minulle läheinen ja meillä on yhteys, kun taas hänelle riittää arki ja siihen liittyvien asioiden juttelu. Muuten elämäntyylimme sopivat yhteen. Suren asiaa, sillä lasten vuoksi koen, etten voisi erota. Se tarkoittaa, että luovun samalla yhdestä suuresta omasta tarpeestani, sillä mies on mitä on eikä hän varmasti muutu. Samasta syystä koen oloni parisuhteessa koko ajan huonoksi.

Meillä myös lapsi totesi erään kahdestaan tehdyn kauppareissun jälkeen

"äiti sä oot paljon iloisempi kun ei olla kotona"

ap

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 08:33"]

Paras tunnustus tuli lapsilta joskus ensimmäisten yh kuukausien jälkeen. " Äiti sä naurat - mä en ole nähnyt sun koskaan ennen nauravan....."!!

[/quote]