Alkoholistin ex-vaimo, milloin sinulle riitti?

Minä olin nuorena samassa tilanteessa, mies oli minua paljon vanhempi, ja minun ensimmäinen "poikaystävä" muutaman vuoden seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen mulla iski vauvakuume, ja mieskin halusi lapsen. Mies lupasi lopettaa juomisen kun lapsi syntyy. Kun lapsi oli syntynyt, ryyppääminen vain jatkui, ja kuulin kun mies puhui tupakilla ollessaan parvekkeella kännipäissään kaverilleen että on minun kanssani vain lapsen takia. Se oli se hetki, kun mulla alkoi rakkaus tosissaan hiipua, ja tajusin että olen hullu kun olen tuollaisessa miehessä niin kiinni, ja että lapseni on minulle tärkeämpi, ja pärjään hänen kanssaan yksinkin. Meni kuitenkin useampi vuosi ennenkuin mies sai oman asunnon ja että erosimme kokonaan, mies olisi halunnut jatkaa yhdessä, mutta onneksi minä pidin pääni sitten lopussa. Minun rakkauteni oli jo kokonaan hiipunut, ja huomasin että se on mies joka on läheisriippuvainen minusta, en tiedä onko oikea termi, mutta sitä nyt käytän. 

Lapsi ei ole ollut isänsä kanssa montaakaan kertaa sen jälkeen tekemisissä kun muutin lapsen kanssa eri paikkakunnalle ja löysin nykyisen aviomieheni. 

Tein sen virheen että rakastuin juoppoon mieheen, vaikka isäni oli juoppo, ja äitini oli koko ikäni varoitellut että juoppoa miestä älä ota, mutta olin niin rakkaudenkipeä, että otin ensimmäisen joka minusta kiinnostui ja minut halusi.

Elämänkoulu oli kova, 8 vuotta nuoruutta meni tavallaan hukkaan, mutta jäi minulla hieno lapsi joka on jo aikuinen ja tosiaan sitä elämänkokemusta.

Minun neuvoni on niille joiden puoliso on alkoholisti, että suhteesta kannattaa vaan lähteä, varsinkin jos on lapsia. Ei kannata tuhlata yhtään päivää tästä ainoasta elämästään juopon kanssa, kukaan ei voi juoppoa pelastaa tai parantaa. Lapsille on aina loppupeleissä parempi että ei tarvi katsella juopottelevaa vanhempaa, sekun yleensä tuppaa pahenemaan kun ikää tulee lisää, ja kukaan ei estä juomasta.

Minä olin kihloissa alkoholistin kanssa, lapsia meillä ei onneksi ollut! Mies hoiti työnsä ja pystyi kyllä olemaan selvinpäin, mutta koko ajan oli mielessä viina, viina, viina. Mm. jotain hankintaa, pientäkin, tehdessä, mietti, montako kaljaa silläkin rahalla saisi. Ei huolehtinut henkilökohtaisesta hygieniastaan ja oli muutenkin sellainen sotkuinen, epäsiisti, piereskelevä kalsaripelle. Saattoi kaataa kahvit pöydälle ja siinä ne oli niin kauan että minä siivosin.

Eräs ilta lähdin kaverin kanssa kahville ja palasin kotoa hakemaan jotain, tämä oli jo juonut pari kaljaa. Siis varmaan 10min mun lähdöstä. Ei ollut luotettava siis. Illanistujaisissa veti aina hirveet kännit, tuli aggressiiviseksi, räyhäsi, lensi ulos baarista, haastoi riitaa tuntemattomien kanssa jne. 5 vuotta katselin tätä menoa ja lähdin, ukko heittäytyi ihan täysin deekuksi. Kaikki vanhat kaverit ovat katkaisseet välinsä häneen, hällä on porttikielto suurimpaan osaan baareista jne.En tiedä mitä hänelle nykyään kuuluu, erosta jo 10 vuotta, mutta oli elämäni paras päätös! Nyt kaduttaa kun tuhlasin 5 vuotta nuoruuttani, opiskeluajat mukaan lukien, epäluotettavan, väkivaltaisen juopon kanssa!

Voimia ap mitä ikinä aiotkin tehdä!

Miten olette onnistuneet järjestämään sen, ettei lasta tarvitse antaa viikonlopuksi juopon isän luo?

Sama kuin vastauksessa kaksi. Tuli se hetki jolloin ei tarvinnut enää miettiä vaan juttu ehdottoman varmasti oli siinä, loppu. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Meillä ratkaiseva juttu oli se, että mies alkoi uhkailemaan väkivallalla (jonkinlaista väkivaltaa oli jo taustalla aikaisemmin, vaikka ei varsinaisesti koskaan esim lyönyt minua tai vauvaa). Luottamus oli mennyt häneen jo ihan täysin ajat sitten ja riitelimme miehen juomisesta ja huumeidenkäytöstä jatkuvasti. Koskaan ei voinut tietää tuleeko mies kotiin esim kauppareissulta vai lähtikö taas päätään sekoittamaan. Mitään vastuuta ei vauvastamme ottanut puoleen vuoteen, minkä jälkeen tosiaan sitten pakkasin vähäiset kimpsumme ja vauva kainalossa lähdin uuteen kotiin. Olin myös täysin varma silloin, että en tule koskaan jättämään lastamme isänsä hoitoon valvomatta hetkeksikään, mutta toisin kävi. Lapsen isä on nyttemmin parantanut tapojaan todella paljon, käy töissä ja ottaa mallikelpoisesti vastuuta lapsestaan. Kävi läpi huumevieroituksen silloin eromme jälkeen, ja siitä lähtien on ollut suunta ylöspäin. Ensimmäiset pari vuotta tapasi lastaan tosin vain valvotusti. Nykyään lapsi on isällään jopa ollut parikin yötä putkeen, ja yökyläilyt sekä muut tapaamiset ovat säännöllisiä. Vaikka en vieläkään kunnolla luota häneen, sen verran kuitenkin luotan, että uskallan lapsen hänelle antaa ja ainakin toistaiseksi hän on ollut luottamuksen arvoinen (ei ole esim humalassa lapsen aikana). Elämä tuntuu olevan kaikin puolin mallillaan nyt, tuntuu siltä että eromme teki hyvää meille kaikille osapuolille. Lapsesta näkee, että on tasapainoinen ja onnellinen. Koskaan me ei tulla palaamaan enää yhteen, sen verran syvät arvet ne kokemukset jätti, mutta toivotaan että pysytään hyvissä väleissä kuitenkin lapsen takia.

Tiedän TÄSMÄLLEEN, miltä sinusta tuntuu, kävin tuon prosessin läpi itse muutama vuosi sitten. Eroa tehtiin melkein kaksi vuotta, vähän väliä ajattelin lähtemistä ja omaa elämää, sitten taas hetkittäin tuntui, että kyllä tämä tästä vielä.

Lapsen takia en olisi millään halunnut rikkoa perhettämme, mutta toisaalta itsellä oli paha olla. Eniten pelotti päätöksen tekemisessä se, etten päättänyt vain omasta elämästäni, vaan myös avuttoman lapsen puolesta, joten mitäs jos valitsenkin väärin..? Mikä oikeus minulla on rikkoa lapseni koti..? Mikä lopulta on lapsen kannalta paras ratkaisu..?

Loppujen lopuksi minun kohdallani tuli se armoton, kylmä hetki, joka ei enää jättänyt pähkäämiselle tilaa: se hetki, jolloin tiesin ilman pienintäkään epäilyä, että nyt tämä oli tässä.

Meillä se loppu tuli siinä kohtaa, kun mies lähti kauppaan ostamaan lapselle vaippoja, ja palasi kaljakorin kanssa. Avioeropaperit jätin seuraavana päivänä.

Toivon sinulle kovasti voimia, teit minkä ratkaisun hyvänsä. Silti uskallan sanoa oman mielipiteeni: lähde mieluummin vähän liian aikaisin, kuin vähän liian myöhään. Ja nimenomaan sen lapsen takia.

Minäkin olen käynyt tuon saman läpi kahden pienen lapsen kanssa. Jahkasin edestakaisin ja eroa tehtiin meilläkin pari vuotta. Lopulta ajattelin etten voi antaa lapsillemme tällaisen perhe-elämän mallia ja sain voimia erota. Ero oli vaikea ja vaikutti varmasti myös lapsiin. Nyt erosta on kuitenkin jo 15 vuotta, olen onnellisesti naimisissa ihanan miehen kanssa joka rakastaa lapsiani kuin omiaan. Lapset ovat reippaita ja tasapainoisia teinejä/nuoria aikuisia ja koti on turvallinen, perhe-elämä sujuvaa ja kaikkia kunnioittavaa. :)

2, kiitos kommentistasi. Juuri noita samoja minäkin pyörittelen. Rakastan edelleen miestäni, mikä sekin vaikeuttaa asiaa. Helpompaa olisi silloinkin jos emme tulisi keskenämme toimeen ja vaikka riitelisimme paljon, mutta ei, kaikki rullaa hyvin kunhan mies on selvinpäin. Jatkuvaa luottamuspulaa juominen kyllä aiheuttaa. Huomaan vertailevani meidän suhdetta tuttavapariskuntiin - meillä ei olisi noin, ei meillä noin voisi tehdä, blablablaa... Sitäkin olen miettinyt, miten miehen käy, jos eroan hänestä. Pelkään hänen repsahtavan aivan täysin, ja vaikken olekaan vastuussa aikuisesta ihmisestä, en halua hänelle mitään pahaa.

Eniten tietysti mietyttää asia lapsen kannalta. Mikä todella on oikein? Kärsiikö lapsi, jos isä juopottelee silloin tällöin? Minkä ikäinen lapsi alkaa asiasta edes tajuta jotain? Meidän lapsi on 1v eikä varmasti ymmärrä vielä mitään, mutta entä vuoden tai kahden vuoden päästä... Kuinka kauan voin odottaa ja antaa miehelle mahdollisuuksia? Pyörittelen sellaisiakin ajatuksia, että mitä jos mies oikeasti ryhdistäytyisi jossain vaiheessa, niin mehän voisimme elää täysin normaalia elämää. Mitä jos jätän hänet ja hän ryhdistäytyy silti, sitten vain olen yksin ja lapseni vanhemmat ovat eronneet, eli minä tekisin virheen. On helppo sanoa, että alkoholisti ei muutu, mutta käytännössä sitä on oikeasti vaikea tietää. Raitistuneitakin kun on sen verran paljon.

Helvetin helvetti sanon minä. Pitikin sekaantua koko mieheen. Tavallaan toivon jotain ratkaisevaa käännekohtaa, että mies tekisi jotain riittävän sikamaista ja ikävää, jotta voisin surutta heivata hänet pihalle. Mikä sekin toki jo kertoo, ettei tässä ihan terveessä suhteessa eletä.