En ole koskaan ymmärtänyt mentaliteettia ei saa itkeä tai tai huutaa

tietenkin, mutta mielestäni aikuisten ei pitäisi pikkulasten nähden itkeä tai hirveästi heille huutaa. Siis tietenkin joka ikinen äiti ja isä huutaa joskus uhmaikäiselle, mutta sitä pitäisi yrittää välttää.

tietenkin, mutta mielestäni aikuisten ei pitäisi pikkulasten nähden itkeä tai hirveästi heille huutaa. Siis tietenkin joka ikinen äiti ja isä huutaa joskus uhmaikäiselle, mutta sitä pitäisi yrittää välttää.

muita huomioon.

Mun korvat ei kestä sitä.

Tietenkään missä tahansa ei saa huutaa tai itkeä, mutta aika surullista on, jos ei missään saa.

Lapset huutaa kun ne ei osaa vielä hallita äänenkäyttöään, mutta aikuisen ihmisen on aivan turha huutaa. Meillä ei ainakaan kukaan jaksa mitään huutamista, se on rasittavaa kuultavaa.

järkevään ja positiiviseen toimintaan. Itkeminen ja huutaminen ei ole kumpaakaan.



Ja joo, totta kai pitää opettaa lapsi näyttämään tunteensa jakäsittelemään ne, ja välillä on syytä myös itkeä.



Mutta sellainen turhanpäiväinen joka asiasta märiseminen tai tyhjänhuutaminen ei vaan ole millään tavalla toivottavaa.



Niin ja ei ole tarkoitus lapsillekaan huutaa ja itkeä, mutta mun mielestä on myös ihan hyvä, että lapset näkevät vanhempiensakin käyttävän koko tunneskaalaa ja sen ilmaisua. Kamalimpia ja vahingollisimpia lapsille on sellaiset vanhemmat, jotka vahanaamoina sisällä jatkuvasti kiehuen kivahtelee lapsilleen tai esittää ystävällistä ja lempeää, vaikka kehon ja ilmeiden kieli ja ilmapiiri on kaikkea muuta.

että voisit mennä teatteriin tai ristiäisiin huutavien lasten kanssa? Tai itkevien?

Tai haluaisitko katsoa muiden huutavia tai itkeviä lapsia teatterissa tai ristiäisissä?

On aika naiivia odottaa, että lapsi oppisi vain sanomalla hänelle että "elä huuva." Suurin "vika" monen kasvatuksessa, kommentoimatta enempää mahd. hurskaita vastalauseita, on nimenomaan siinä, että keskitytään vain oireisiin.



Ennen ojentelua pitäisi tietää, mistä kenkä puristaa ja millainen on lapsen temperamentti yleensäkin. Vasta tältä pohjalta voi lähteä miettimään, miten lasta voisi kannustaa vaihtoehtoisiin tunneilmaisuihin. Pitäisi malttaa selvittää lapsen sisäistä maailmaa, mikä on nykypäivään asti tuottanut monille hankaluuksia kasvatusvirheineen.



Erilaisten "pakkojen" merkitystä korostetaan aivan liikaa lasten tasapainoisen kasvun kustannuksella, eikä asioita edes yritetä järjestää saati itse kehittyä aidon läsnäolemisen ehdoilla. Tämän vuoksi moni TV:n kasvattama nuori haahuilee nytkin omissa pilvilinnoissaan ilman ammatillisia tavoitteita.



Oirelähtöisen mukakasvatuksen uhrit sitten siirtävät ongelmiaan jälkipolville, ja sama show jatkuu aikakaudesta toiseen. Jotain vain puuttuu elämästä vaikka on pelit ja vehkeet joka lähtöön. Että olisiko viimein aika itkeä ne omat haavat puhtaiksi ja tavoitella jotain olennaista? Jotain mitä ei enää vain tehtäisi isän tahdon vuoksi, vaan siksi että se tuntuu kivalta?