Olen huono äiti
Tunnen olevani nykyään huono äiti. Minulla on 7- ja 8-vuotiaat lapset, tyttö ja poika, jotka ovat molemmat ns. kilttejä lapsia. Tiedostan olevani usein liian jyrkkä lapsilleni. Saatan alkaa "nalkuttamaan" jo heti aamusta kouluun lähtiessä, vaikka kyse olisi kuraantuneista kengistä (jotka on työnnetty kaappiin) tai hammastahnasta vessan lattialla. Tai jos poika on riehunut koulussa ns. "ongelmapojan" kanssa, minkä olen kieltänyt. Kun heiltä unohtuu sanoa kiitos, tervehtiä tai jotain vastaavaa. Lähinnä kyse on siis pikku asioista, joista on muistutettu ties kuinka monta kertaa, mutta ei ne näytä pysyvän mielessä. Tiedän, etten voi vaatia heiltä liikaa, mutta en voi itselleni mitään. Kilahtelen aivan liian pienistä asioista ja liian helposti, tiedän sen itsekin. Oma lapsuuteni heijastuu selvästi tekemisissäni ja vaikka yritän toimia eri tavoin, niin löydän itseni umpikujasta. En tiedä, miten pääsisin tästä tilanteesta yli. Minusta tuntuu, että tällä tavoin lapset vielä etääntyvät äidistään, äiti kun on aina se, joka suuttuu, komentaa, käskee ja tivaa asioita, selityksiä tekemisille yms. Vaikka pääosin päivät sujuvat ihan normaalisti, niin tämä ongelma varjostaa elämäämme ja olen siitä, omasta käytöksestäni huolissani. Miten saada itsensä näkemään lapset ja niiden virheet vähemmän isoina, niin ettei kaikesta tarvitsisi tehdä numeroa ja sitten kaikilla on paha mieli. Olen väsynyt itseeni. Mikä minussa on vikana?
Kommentit (4)
Mieti nyt miten kaikenlaisia äitejä sitä onkaan. Sinä olet siis turhan tarkka jossain asioissa, tiedostat asian ja yrität vähentää sitä. Kunpa kaikki tämän maailman "huonot äidit" olisivat tuollaisia.
Sinä voit puhua lapsillesi tunteista: äiti on nyt väsynyt ja harmittaa kun lattia on sotkuinen. Sen saa ääneen sanoa!
Minusta sun kannattaa huokaista kun näet likaa lattialla ja laskea kymmeneen. Huuto ei auta. Olikohan se tullut tahallisesta sotkemisesta vai vahingosta?
Asiaa kannattaa vaikka lapsien kanssa miettiä yhdessä, eikä siis huutaa vaan miettiä esim. siivoomisen kannalta: lähteekö jälki helpommin kuivana vai tuoreena (tätä ei silti lapset vielä vuosiin opi mutta opeta; toistoa).
Ole mukana kun läpsi tulee sisälle! Tuossa iässä kaikki jättää takit ulko-oven eteen lojumaan ja kengät on likasia! Vaadit liikaa koska lapsilla ei ole vielä valmiuksia.
Oma käytös aiheuttaa riitoja. Jos tiedostat että kysymällä lapselta: onko hanskat märät ne päätyy roikkumaan kuin ettei tätä tee.
Lapsilta ei kannata vaatia liikaa, seuraa sivusilmällä ja utele. Käy tarkistelemassa kuin että luotat että asiat menisivät OK. Mielummin huhuilet vaikka lapsille että onko vaatteet kuivat ja paikallaan?
Kenkien siisteydestä huolehtiminen tuskin on monenkaan ekaluokkalaisen hommaa, vaan äitien. Niin se vaan on. Sinun hommaa on muistutella, vielä teiniäkin että onko vaatteissa likaa.
Kuulostat väsyneeltä!
Ja myös ehkä ankaralta itseäsi kohtaan.
Usein tuontyyppisessä että kaikki ärsyttää, on kyse jostain isommasta teemasta. Mikä sinua loppujen lopuksi rasittaa? Esimerkiksi voiko olla niin, että kontrollinhalusi kumpuaa siitä, ettet osaa olla tyytyväinen itseesi etkä hyväksy elämän repaleisuutta ja keskeneräisyyttä? "Kenen" ääni se on, joka vaatii kaiken olevan tiptop, kuratonta ja moitteetonta? Onko sinulla kenties jokin uskomus, että jos et kontrolloi kaikkea, koko elämä levähtää käsiin - se saattaisi kertoa turvattomuuden tunteesta.
Minulle tulee mieleen, etttä kahdesta asiasta voisi olla hyötyä. Toinen on toiminnan, toinen syvempien tunteiden taso.
Toiminnan taso:
Ensin, lapsia ja vuorovaikutusta varjellaksesi OPETTELE tietoisesti uusia toimintamenetelmiä kun taas sinua ärsyttää jokin kurainen lenkkariröykkiö. Voisit vaikka perheneuvolassa tms jonkun kasvatuksen ammattilaisen kanssa käydä läpi uusia vinkkejä miten toimia toisin, olivatpa tunteesi (esim. kiukku) mitä tahansa. Opettelet siis erottamaan sisäisen tunteesi ja siitä seuraavan toiminnan toisistaan.
Lisäksi uskon että tunteiden työstämisestä olisi syvällisempää hyötyä. Voisitko keskustella jonkun kanssa elämästäsi syvemmin. Mitä siltä odotat? Miten koet itsesi? Mihin olet pettynyt? Mille olet vihainen? Mitä tarvitsisit, että voisit paremmin. Kun tutustut itseesi, voit oppia armeliaisutta elämän keskeneräisyyttä kohtaan ja tämän oppi heijastuu myös ihmissuhteisiisi. Ihmissuhteet paljastavat, millainen suhde meillä kelläkin on omaan itseemme. Ja sitä VOI muuttaa!
Rohkaisevin terveisin KirkkoSisko
(olisi kiva kuulla, mitä tää herätti, menikö ihan mönkään)
Kiitos rakentavista palautteista, annoitte minulle hyviä näkökulmia asiaan.
Olen pyrkinytkin puhumaan tunteistani lapsille, eli kertonut että äiti on nyt vihainen, surullinen jne. Tosin unohtuu näistä tunnetiloista puhuminen minultakin joskus, kun oikein kiehuu. Hyvänä asiana voisin pitää sitä, etten läheskään aina huuda heille suutuspäissäni, minun ei tarvitse, kun pelkkä äänen korottaminen riittää saamaan heidän huomionsa. Meidän perheessä mieheni on lähes tilanteessa kuin tilanteessa rauhallinen eikä reagoi suuremmin mihinkään, minkä koen kieltämättä toisinaan välinpitämättömyytenä ja ristiriitaisena ja saatan hermostua sitten hänellekin. Toisaalta mieheni tasapainottaa tilanteita kotona ja olen oppinut vuosien varrella hillitsemään itseäni, koska saatan huomata silloin itsekin kiukuttelevani kuin lapsi.
Minä olen nimenomaan se, joka pitää kodin ojennuksessa, lasten vaatteet siistinä ja yrittää opettaa heitä omatoimisuuteen arkisissa asioissa. Teen itse paljon yötyötä ja oletan aamulla kotiin tullessani, että esim. vaatteet ovat siinä kunnossa, että kouluun voi niillä lähteä ja sitten kun ei näin ole, niin väsyneenä lapset saavat sitten kuulla kunniansa kuin oikeampi osoite olisi varmaan mieheni. Eihän se heidän vikansa ole (vaikka tietävätkin, että likaisista vaatteista pitäisi muistaa mainita vanhemmille). Meillä siis isä lepsuilee tai paremminkin häntä ei huoleta moiset asiat ja minä vastapainona otan ne sitten liiankin tosissani. Kultaisen keskitien löytäminen olisi ihanaa.
Kiitos sinullekin kirkkoSisko kommenteistasi, tunnistan kyllä itseni sieltä rivien välistä. Kieltämättä kontrolloin elämääni ja siinä samalla koko perheen elämää ja yritän pitää "ohjakset hyppysissä" varmaan juuri siinä pelossa, että muuten kaikki leviää käsiin. Alan ymmärtää, että teen sillä ehkä enemmän hallaa vaikka tarkoittaisinkin hyvää.
Väsymys painaa välillä, mutta en usko, että olisin masentunut tms. Ajan puute kaikkeen on ongelma ja sitten kun on vapaata töistä, niin en lepään harvoin silloinkaan. Meillä alkaa olla pitkä talonrakennusprojekti takana, mutta loppusilauksiin ja pihatöihin menee vielä ensi kesäkin.
Kuten jo aiemmin totesin, käyttäymiseni lapsiani kohtaan kumpuaa omasta lapsuudestani, oma äitini oli ankara ja sain sen mukaisen kasvatuksen. Isä oli ymmärtäväisempi ja lempeäni ja minulla on ollutkin häneen läheinen suhde aina. Äitini kanssa välit ovat nyt aikuisena kunnossa, mutta olemme edelleen hyvin erilaisia.
Nyt teen kuitenkin samoja virheitä kuin äitini teki minun kanssani ja tietenkin pelkään epäonnistuvani itse äitinä. Minulla on ihana perhe, huomaavainen ja rakastava mies, joka on hyvä isä lapsille. Lapsiani rakastan yli kaiken. Kaiken pitäisi siis olla hyvin, mutta jostain sisältäni kumpuaa näitä riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja pettymyksen tunteita.
Kiitos kun olen saanut jakaa tuntojani teidän kanssa. Olen saanut kommenteistanne paljon ajateltavaa ja hyvä niin.