Lue keskustelun säännöt.
Parannunko minä masennuksesta koskaan?
10.09.2012 |
Olin jo parin kuukauden ajan voinut paremmin, siis ihan järähdyttävästi paremmin, sanoivat psykiatrini ja psykologinikin. Olin menossa päiväosastolle, mutta koska vointini tuli paremmaksi, peruimme osastopaikan sieltä yhdessä.
Minulla tuli siirto nuorisopsykiatriasta aikuispuolelle, enkä ole saanut aikaiseksi ottaa sinne yhteyttä. Tuntuu, että se todistaisi miten olen epäonnistunut ihmisenä. Miten voin olla masentunut? Miksi muut kyselevät ilveilevästi "onko sulla vielä sitä masennusta". Miksei voi kysyä nätemmin? Varmaan koska se on niin ruma asia muutenkin. Miten ihmisellä voi yhtäkkiä mennä pohja alta.
Tänä iltana sitten vedin taas lääkkeitä napaan, onneksi en löytänyt nukahtamislääkkeitä, niitä kun ottaa niin on taju pois monta, monta tuntia... ja viiltely. En tiedä, miten täysi-ikäinen ihminen voi sortua vielä siihen. Sitä pidetään teinien kapinointina, joten miksi minä haluan satuttaa itseäni? Vai luulenko olevani muka aikuinen, kun en esimerkiksi vietä viikonloppuja ulkona dokaten?
Tällä hetkellä mä haluaisin vaan että joku valaisi muhun toivoa taas että piristyisin. Että jaksaisin hoitaa kotini, jossa asun yksin ja pian avomieheni kanssa, kouluani, josta valmistun ensi vuoden syksyllä, ja työtä, jossa menee helposti 8-10 h päivästä.
Niin, sitä toivoa, olen koittanut itsekin itseeni valaa. Olen katsonut valokuvakansioita ajoista, jolloin olin onnellisempi. Niistäkin tuppaa tulemaan vain esille pieni serkun tyttäreni, joka teki itsemurhan lähes kolme vuotta sitten. Se, että ottaa toisen itsemurhan raskaasti, oli minulle kai jo osoitus siitä että hän teki mitä itse en uskalla.
Kyllä, mut olisi pitänyt väkisin laittaa osastolle kokopäiväiseksi jo toukokuussa. Olisi pitänyt antaa ammattiauttajien nostaa minut paremmin pinnalle, etten heti taas sortuisi tähän maailmaan.
Näin viikonloppuna unta, että olin tehnyt itsemurhan. Näin läheisteni surun. Näin, kuinka äitini kirosi kun ei saanut minua puhelimella kiinni, hän kun ei tiennyt että olin kuollut vielä silloin. Näin sen järkytyksen ihmisissä. Mietin, eihän sen näin pitänyt mennä. Mikä meni pieleen? Mä haluan elää.
Elämä on valintoja täynnä, miksen sitten päättäisi olla onnellinen? Olenko vain liian heikko, etten muka pystyisi?
Tiedän ainakin sen, että mulla on oikeus olla heikko, ja niin on sullakin. Mutta se raja olisi kiva tietää, missä se kulkee.
Kommentit (6)
"Masennuksesta voi toipua"
googlaamalla löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tekstistäsi oman vointini masennuksen keskellä: ajatukset ovat puuroa ja sinä itse olet jossain ajatussokkelon keskellä hukassa.
Minulla toipuminen ei ollut "piristymistä" tai "onnellistumista", vaan tuon ajatuspuuron ja siinä vellomisen hiljenemistä. Hetkeksi kerrallaan.
Minua auttoi liikunta. Miten aistin hengityksen, samalla aloin kiinnittää huomiota ulkomaailmaan, kasveihin lenkkipolkuni varrella. Elinvoimaisuuteni tuntui lisääntyvän liikunnan myötä. Lisäksi aloin valokuvaamaan järjestelmäkameralla, jolloin joudun keskittymään hetkeksi täysin muuhun kuin omaan olooni.
Nämä kuulostavat ehkä lapsellisilta neuvoilta, mutta minulla on toistuva masennus ollut nuoresta lähtien. En ole näillä keinoilla mitenkään lopullisesti päässyt masennuksesta, mutta ne tuovat tunteen että elämässä on muutakin. Olen oppinut elämään masennuksen kanssa. Elän oman jaksamiseni mukaan. Aina en jaksa lenkkeillä, mutta heti kun alan jaksaa edes vähän, alkaa mielialan nousu samalla.
Masennus voi olla myös fyysistä pohjaa, vaikkeivät lääkärit sitä juuri koskaan tuo esille.
Syy voi olla suolistossa, joka päästää haitallisia aineita elimistöön (ns. vuotavan suolen oireyhtymä), jotka pitävät masennusta yllä.
Syy voi olla kilpirauhasen vajaatoiminnassa, jota lääkärit eivät tunnista seuratessaan pelkkiä laboratoriotestejä. Kilpirauhanen on kuitenkin merkittävä mielialan säätelijä koska se vaikuttaa aivojen välittäjäaineiden märään.
Syy voi olla kilpirauhashormonien toimimattomuudessa soluissa, vaikka kilpirauhanen niitä tuottaisikin. Silloin seuraukset ovat samoja kuin kilpirauhasen vajaatoiminnassakin, mutta tilanne ei näy kilpirauhasarvoissa.
Syy voi olla hiljainen tulehdustila elimistössä, jonka korjaamiseen ruokavalio on avainasemassa.
Kannattaa googlettaa "funktionaalinen lääketiede" ja vaikkapa "terveyden tukipilarit".
En sano, että pelkkä ruokavalio auttaa, vaan ensin pitäisi löytää se syy, mitä korjataan. Sen jälkeen sen korjaaminen plus ruokavalio yhdessä voivat auttaa.
Tiedän, että ajattelet, ettei sinulla ole voimia mihinkään muutoksiin ruokavaliossa. Mutta tutustu ensin aiheisiin, ei se paljon ota jos ei annakaan. Minäkään en jaksanut muuttaa mitään ennen kuin sain elimellisen vian hoidon alulle (kilpirauhasasia) ja sen jälkeen olen alkanut parantua.
Sinulla on toivoa, mutta näissä asioissa kannattaa oikeasti "höyrähtää" ja lähteä ns. vaihtoehtohoitomuotojen puolelle. Enkä tarkoita homeopatiaa, vaan juuri em. tahoja. Heillä on paljon sellaista tietoa, jota meidän lääkärimme eivät tiedä, koska heille riittää se tieto, jonka valmiiksi pureskeltuna saa. Ja jossa hoisetaan aina jollakin lääkkeellä, ei mietitä, miten parannetaan ihminen.
Minulla oli 20v. masennus, joka oli kroonistunut. Nyt olen voinut jo reilun vuoden paljon paremmin. Hoitoni on vielä hakusessa (eli ei tiedetä mikä kilpparisairaus minulla on ja mikä olisi siihen ihan paras hoito) mutta sanonpa vaan, että kilpirauhassairaudet ovat paljon yleisempiä kuin Suomessa tiedetäänkään ja sinullakin voi olla häikkää siellä suunnalla.
Nyt tutkimaan millaisia kokemuksia muilla on ja esim. onko sinulla muita kilpirauhaseen viittaavia oireita. Hyvä tietopankki on mm. www.kilpirauhanen.com
Ja sen voin vielä sanoa, että en ole mikään hörhö, joka uskoo höpö-höpöön, vaan tuosta (funktionaalinen lääketiede etc.) vain aukesi itselleni uusi maailma, jonka olemassa olosta en ollut tiennyt.
Toivon, että tästä oli jotain apua!
Ja sen sanon vielä, että minä olin käynyt intensiivisen, pitkän terapian ja lääkekin oli viimeiset vuodet mukana kuvioissa, mutta ne eivät poistaneet masennusta, eikä varsinkaan auttanut se, että en tajunnut, mikä minulla oli.
Niillä minäkin pysyin jotenkuten toimintakykyisenä, mutta vasta nyt koen, että olen saanut vanhan itseni takaisin.
mutta ei yksin ja ilman kovaa työtä itsensä ja hyvän terapeutin kanssa tarpeeksi tiivillä käyntikerroilla esim. 2 krt viikko. Tarvittaessa lääkkeet avuksi. Eikä kannatta odottaa ihmeitä tapahtuvan heti tai edes ensimmäiseen puoleen vuoteen. Mutta kun se ensimmäinen positiivinen ajatus/tunne häilähtää mielessäsi sen 5 sekuntia, tiedät että olet oikealla tiellä, ja kaikki se terapiaan kulunut aika ja rahallinen panostus tuntuu mielekkäältä. Kaikkea hyvää ja voimia sinulle!