Tykkäättekö te kaikista muiden lapsista?

kenenkään lapsista..

Mielestäni ihmiset ovat mielenkiintoisia ja oikeastaan erityisesti lapset. Jos ihminen ei ole minua loukannut, lähtökohtaisesti pidän hänestä.

Harvassa on ne lapset joista aidosti voisin sanoa pitäväni omieni lisäksi. Itse asiassa tällä hetkellä ei lähipiirissä yhtäkään. Aina kun joku kaveri tulee kylään toivon, ettei olisi lapsi/lapset mukana.

Vierailutilanteet ovat monille lapsille vaikeita. Niiden sujuminen ei kerro koko totuutta lapsesta.

Minä yleensä pidän ihmisistä, tai en ainakaan inhoa ketään. Lasten suhteen on ihan sama.



Hetkellisesti huono käytös ärsyttää, mutta pitää olla todella hankala ja pahantahtoinen ipana, että sanoisin, että en pidä hänestä. Toisista pitää enemmän, toisista vähemmän. Eniten pidän ystävällisistä ja hauskoista lapsista, joilla on hyviä juttuja, vaikka olisivatkin vähän vilkkaampia ja vahinkoherkempiä.

En osaa leikkiä lasten kanssa ja mieluiten siis istun sohvan reunalla ja katson terveellisen kaukaa lasten leikkimisiä.



En silti inhoa tai vihaa ketään lasta. Sellaista ei vielä ole tullut vastaan. Ärsyttäviä toki, jopa sellaisia, joista en pidä, mutta vihaa tai inhoa en ole tuntenut. Ja ne, joista en ole pitänyt, ovat olleet ihan murkkuikäisiä (olen yläkoulun ope), ja sekin on ollut vain lyhyt vaihe, kun on tullut sitä kiroilua päin naamaa taukoamatta. Kaikki nuoret kypsyvät ja kasvavat ihan kuukausissa, joten ketään en ole ruvennut inhoamaan. Yhtä murkkua olen kyllä pelännyt.

En ole koskaan, milloinkaan tykännyt lapsista!

Enkä tykkää vieläkään!

Omiani (4 kpl) tietysti rakastan yli kaiken ja he ovat opettaneet sen, että osaan suhtautua normaalisti vieraisiinkin lapsiin.

Mutta en todellakaan tykkää muista!!

Lapset on ärsyttäviä!

Olen miettinyt itsekseni etten juurikaan tykkään kenestäkään kavereideni lapsista, tai muutamasta vain mutta se on aika vähän ottaen kaveripiirini koon huomioon. En ole muutenkaan koskaan ollut mikään lapsirakas, omiani silti rakastan yli kaiken. Jotenkin vain tuntuu että kaikissa muiden lapsissa on todella ärsyttäviä piirteitä: ei edes peruskäytöstapoja (ruokailu, vessassakäynti tms), hajottavat kaikki lelut ja paikat, istutaan äitin ja isin sylissä naukumassa koko vierailun ajan ja vaaditaan koko ajan jotain herkkuja jne. Ja vanhemmat antavat kaikki periksi. Ärsyttävää. Olenko minä outolintu vai onko muitakin?

Rakastan ylikaiken omiani ja usein huomaan, että omani ovat myös ihania, omaavat käytöstavat, osaavat käyttäytyä, eivät ole rasittavia, äänekkäitä, kiroilevia, uhmakkaita kauhukakaroita. Luojan kiitos.

On monia tuttavan tai ystävän lapsia joista en pidä enkä vaan voi sille mitään.

Mutta eipä niiden kanssa tarvitse juurikaan olla tekemisissä. En edes tunne kavereitteni lapsia ja sukulaislapsia niin hyvin, että mulle tulisi tykkää/en tykkää tunteita ylipäätään.

Myös niistä vähän huonompikäytöksisistä, johtuu ehkä siitä että omat lapsenikaan eivät aina ole mitään täydellisiä hiljaa istuvia enkeleitä.



Vastaan on tullut yksi lapsi (6v.), jota en voinut sietää, mutta hän oli todella ilkeä ja "rumapuheinen" ja tahallisen väkivaltainen pienempiä kohtaan.

En erityisemmin ollut ennen omia lapsia, koska pidin lapsia niin arvaamattomina. Nyt lapset ilahduttaa suorapuheisuudellaan ja innollaan. Monesti hymyilen ja juttelen ihan vieraillekin lapsille jotain, mikä välillä saattaa herättää hymähtelyä. Miksiköhän? On ihan vanhempien vika, jos lapselle ei opeteta käytöstapoja tai laiteta rajoja. Kurittomat lapset ei ärsytä, heidän vanhempansa lepsuilussaan enemmän.

suhtaudun kaikkiin ihmisiin positiivisesti ja kunnioittavasti.

hajottavat kaikki lelut ja paikat, istutaan äitin ja isin sylissä naukumassa koko vierailun ajan

lapset ne lelut ja paikat hajoittavat?!?

Ei ole vielä tullut vastaan sellaista, josta en pitäisi. Tietenkin on hetkiä jolloin joku lapsi ärsyttää, oma tai vieras.



Ja vierailun yhteydessä ei todellakaan voi tehdä kovin kummoista analyysia lapsen luonteesta tai tavoista.

Aina tulee sitä vastakaikua.

Myös niistä vähän huonompikäytöksisistä, johtuu ehkä siitä että omat lapsenikaan eivät aina ole mitään täydellisiä hiljaa istuvia enkeleitä.

että lapsi on hiljaa eikä tee mitään!!

Päinvastoin, nuo lapset, ketkä ei edes vastaa vaikka kysytään, on yhtä ärsyttäviä, kun koko ajan äänessä olevat häiriköt!

Olen äiti ja painiskellut samankaltaisten ajatusten kanssa. Lähipiirissämme on useampi perhe joiden vierailut saavat minut jo etukäteen stressaantuneeksi ja ärtyneeksi. Olen monesti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen tulokseen että ne eivät suoranaisesti olekaan lapset joita en kestä, vaan vanhempiensa asenne omien lasten käytökseen vieraillessaan (ja muutoinkin). On hämmentävää että vanhemmat antavat lapsen kylässä ollessaan juosta sohvalla ja sohvan selkänojalla, mennä kaapeille, touhuta huoneissa joiden ovet on suljettuna kylään tullessa, istua kahvipöytään kun sinne ei vielä ole pyydetty ja syödä kaiken mihin vain ylettyy ... Ja muutamat lapset jopa alkavat vaatia herkkuja heti ovesta sisään tullessa ja vanhemmat sitten mukana pyytämässä että saadaan lapsi tyytyväiseksi. Erään perheen piltille ilmoitin ettei tarjolla nyt ole herkkuja ja tästä hermostunut lapsi kävi vetämässä jääkaapistamme alas kaiken mihin ylettyi.



Olen yrittänyt tehdä selväksi että tällainen käytös ei meillä ole sallittua, mutta toivoisin myös vanhempien tällöin itsekin huomattavan lapsilleen ettei jatka kiellettyä toimintaa.

Toisista tykkään, toisista en.

kai muiden lapsista tarvitse samoin tykätä kuin omistaan, mutta minä yritän arvostaa lapsia,koska pidän heitä tärkeinä. He ovat tulevaisuuden aikuisia, herkkiä, kehittyviä ja arvokkaita. Jos voin jotenkin positiivisella suhteutumisellani tai joskus napakalla rajojen asettamisella tukea heidän kasvuaan - niin hyvä niin.



Mutta totta on tuo rajattomuus mistä kerrot, ärsyttävää lelluttelua ja itsekkyyttä. Ei ole lapsen etu, että saa naukumalla kaiken ja tottuu olemaan jatkuvan huomion keskipisteenä.

...ja olenkin pohtinut, miksi tykkään toisista lapsista kovastikin, ja toisista vaan en sitten mitenkään. Aina en ole edes keksinyt syytä, miksi toiset lapset (esim yksi kummityttöni) ovat minusta vaan lähtökohtaisesti vastenmielisiä, näin vaan on. Vaikka pitäisin vanhemmistakin! En halua ottaa syliin, enkä tahtoisi vapaaehtoisesti viettää aikaa joidenkin lasten kanssa...



Mutta sitten taas tietyt kavereiden/tuttujen lapset ovat aivan ihania (vaikkeivät käyttäytyisikiään täydellisesti), ja hoitaisin heitä ilomielin! Ehkä ne lapset, joista aidosti pidän kovasti, muistuttavat jotenkin omia lapsiani, tai ovat jotenkin samalla aaltopituudella muutenkin. En tiedä enkä ole varma.



Enhän pidä kaikista aikuisistakaan - toisten kanssa vaan synkkaa ja toisten ei. Haluaisin ajatella, että kyse on tästä.