Miksi niitä lapsia pitää tehdä, jos kerran hoitaminen on NIIN raskasta?

samaa mieltä. Siksi teinkin vain yhden, enkä varmaan ainakaan viiteen vuoteen harkitse toista (lapsi nyt kohta 3). Yhteen on ihana keskittyä, ja kahden aikuisen talousessa kumpikin saa vuorollaan levätä. Yksi lapsi per perhe pitäisi olla lailla säädetty juttu - säätyisi yhteiskunnan verovarat ongelmaperhehoitojen, mielenterveyshoitojen jne. vähentymisen kautta.

saisi ääneen puhua. Itse en ole terve, minulla on "vain" yksi lapsi ja lisää ei tule, sillä tiedän ettei voimat riittäisi hoitamaan. Tokihan voisi vain tehdä ja sitten ihmetellä, että miksei tule apuja ja kuka hoitaa. Väsyä voi (oli lapsia sitten yksi tai viisi) ja valittaakin saa, mutta lähtökohtaisesti lapsia pitäisi tehdä sen verran kuin pystyy ja jaksaa hoitaa, pakollista kun se ei kenellekään ole!

Pitäisi hakkia vain sen verran lapsia jotka jaksaa valittamatta hoitaa.

Pitäisihän normaalijärjellä tajuta, että useamman lapsen hoitaminen on raskasta. Aika harva ihminen oikeastaan sopii suuren perheen äidiksi tai isäksi. Ellei luonnostaan ole erittäin lapsirakas, nauti jatkuvasta hoivaamisesta, ole erittäin energinen ja jaksava, niin ei pitäisi tehdä enempää kuin yksi lapsi. Monen ihmisen ei pitäisi tehdä yhtäkään.

Useammalla lapsella näytetään, että on varaa elättää monta mukulaa. Sitten ne vielä puetaan "persoonallisiin" merkki vaatteisiin ja hoidetaan kotona, koko homma ikuistetaan blogiin. Hyvältä näyttää!

Muiden äitien kanssa sitten kauhistellaan kuinka ollaan ihan loppu ja kuinka rankkaa on, tämä lähes ainoa tapa saada "mammakavereita" puistossa! Auta armias jos erehdyt sanomaan, ettei sinun mielestäsi lasten hoitaminen niin kovaa hommaa ole, lemput tulee porukasta välittömästi ;)

Kitiseehän ap:kin vaikkakin miehelleen.

Että äläpäs ap inise, vai etkö itsekään jaksa hoitaa lapsiasi? Olisit tehnyt vähemmän.

vetästään "pakkoko niitä lapsia oli hankkia"-kortti esiin.



Usein elämässä tulee yllätyksiä ja tilanteet muuttuvat, ja silloin lapsen hankkimisvaiheessa kukaan ei voi tietää millainen lapsi tai kaksi sieltä tulee ja mitä muita ongelmia elämässä voi vastaan tulla.



Mun mielestä ko kortin esiin vetäminen tarkoittaa lähinnä kyvyttömyyttä ymmärtää elämän yllätyksiä.



t. Yhden lapsen äiti

että isovanhemmat tutustuisivat lapsenlapsiinsa.



Olen tälläkin palstalla surrut sitä, etteivät isovanhemmat ole juurikaan kiinnostuneita meidän lapsista, ja aina siitä saa tämän "miksi teit lapsia jos et jaksa niitä hoitaa" -ryöpyn päälleni. Isovanhemmat eivät tule lasten syntymäpäiväjuhliin kun kutsutaan (tästä tulee myös haukut siitä, etteivät isovanhemmat ole "lahja-automaatteja), isovanhemmat eivät tule meille jouluksi kun kutsutaan (tästä tulee haukut, että eläkeläinen on vapaa-aikansa ansainnut eikä mun pitäisi tehdä lapsia jos en ole valmis viihdyttämään niitä itse), isovanhemmat eivät koskaan kysele lapsista (miksipä jonkun toisen räkänokista kukaan kyselisikään, mitäs teit lapset jos et tajua että jokaisen kuuluu olla kiinnostunut vain omista lapsistaan, maukuu av-raati) eivätkä isovanhemmat todellakaan hoida meidän lapsia, eivät ole vielä koskaan hoitaneet (VITUN KUSIPÄÄ, MIKSI TEIT LAPSIA JOS ODOTAT ETTÄ JOKU MUU NE HOITAA??!!).



Musta se on oikeasti surullista, mutta aavee-totuushan on että mä olen itse tähän syyllinen, koska mun olisi pitänyt jättää lisääntymättä jos en kerran halua olla mieheni kanssa ainoa aikuinen lasteni elämässä.

vetästään "pakkoko niitä lapsia oli hankkia"-kortti esiin.

Usein elämässä tulee yllätyksiä ja tilanteet muuttuvat, ja silloin lapsen hankkimisvaiheessa kukaan ei voi tietää millainen lapsi tai kaksi sieltä tulee ja mitä muita ongelmia elämässä voi vastaan tulla.

Mun mielestä ko kortin esiin vetäminen tarkoittaa lähinnä kyvyttömyyttä ymmärtää elämän yllätyksiä.

t. Yhden lapsen äiti

jaksavatko lapsen/lapsien kanssa myös silloin, jos tapahtuu jotain kuormittavaa. Itse tiedän että en jaksaisi yksin hoitaa hyvin enempää kuin yhtä lasta. Eli jos jostain syystä jäisin yksin, niin jaksaisin hoitaa vain yhden lapsen. Moni ei arvioi voimavarojaan realistisesti.

Hoitoavun varaan ei kuitenkaan kannata laskea, koska hyväkin tilanne voi muuttua siten, etteivät isovanhemmat jostakin syystä enää kykene auttamaan.



Järkevintä on lähteä ajatuksissaan, siitä mikä voisi olla pahin mahdollinen tilanne, ja miten siitä suoriutuisi ja sitten mitoittaa lasten määrä sen mukaan.

en minäkään tajua näitä tyyppejä, jotka tekevät vauvan ja sit ollaan työntämässä sitä hoitoon ja yökylään jo vauvavuoden aikana, kun se rajoittaa elämää ja "pää hajoaa" kun ei jaksa... hoh hoijaa.



Just eilen mietin viimeeksi, että pitäis perhevalmennukseen kuulua sellainen vauva-tamagotchi, jota pitäisi hoitaa 2-3kk ennen kuin saa tehdä lasta. Jostain mustasta laatikosta sitten purettais nauha, että onko sitä ruokittu huolella, vaihdettu vaipat kuten pitää, kylvetetty ja sylitelty ja juteltu ja leikitty... Vauva voitaisiin säätää johonkin keskivertovauvan tarpeita vastaavaan moodiin, ja jos siitä selviytyy hyvin, voi alkaa yrittää oikeasti lasta :)



Itselläni on 3v. ja 1v. lapset vajaan kahden vuoden ikäerolla, ja kovasti haluaisin kolmannen... tai toivoisin, että olisi jo tulossa, mutta mies ei ole vielä syttynyt ajatukseen. Toivottavasti vielä syttyy.



Mun oman näkemyksen mukaan perhe-elämä ja lastenhoito voittaa työelämän ihan 6-0.

siitä mikä voisi olla pahin mahdollinen tilanne, ja miten siitä suoriutuisi ja sitten mitoittaa lasten määrä sen mukaan.

ap:n mielipiteen minäkin.

samalla logiikalla toki voisi kysyä, että miksi pitää käydä töissä kun se on raskasta, miksi ylipäätänsä pitää elää kun se on raskasta.



no, ymmärrän myös mitä ajat aloituksellasi takaa, mutta silti, miksipä ei saisi valittaa jos kokee jonkun asian, tilanteen tai ajankohdan elämässään raskaaksi.



No, oli mullakin vaihe jolloin ärsytti toisten vinkuminen vaikka raskausajan normaaleista vaivoista tai siitä, että miten raskasta on kun vauva huutaa yöt. Minä kun olin joutunut hautaamaan sen oman vauvani ja olisin ilosta ottanut sen itkevän koliikkivauvan, jos hänet olisin takaisin saanut.



Mutta nykyisin ymmärrän asiaa hieman laajemmin. Sehän on hieno juttu, jos jonkun ongelmat on minun mielestä pieniä ja yksittäisen ihmisten kokemuksia ei voi vertailla, joku kokee toisen asian raskaaksi ja joku toinen ei.



Eli voitasko antaa niiden jotka valittaa jostain niin valittaa...ja jotka ei niin olkoon itsessään tyytyväisiä siihen, että heillä on elämä omasta mielestään helpompaa.

Minä olen viiden lapsen äiti ja sanon että lasten hoitminen ON äärimmäisen raskasta. Lukumäärällä ei ole väliä, yksikin on raskas, koska raskaus tulee siitä että joku "vähä-älyinen" olento vaatii koko ajan sinun huomiotasi ja joudut koko ajan siivoamaan hänen sotkujaan. Itse asiassa mitä enemmän lapsia sitä helpompaa on, koska lapsilla on muitakin ihmissuhteita kuin vanhempansa.



Ai miksikö teen niitä vähä-älyisiä? No siksi että noin 16 vuodessa niistä kasvaa samanlaisia kuin minä. Saadaan maailmaan joitain "oikeitakin ihmisiä". Kaksi maalia jo saavutettu, lisää tulossa :)

ettei osata arvioida realistisesti kuinka raskasta se voikaan olla useamman kanssa. AIka mahdotonta olis kaikki puolet osata etukäteen huomioida. SItten kun tilanteen tajuaa, ne on jo siinä ne lapset eikä niitä voi palauttaa.



Lähipiirissäni on monella ollut kohtalaisen helppo esikoinen vauvana ja ehkä siksi on toinen lapsi tullut nopeasti perään. Kakkonen ei ehkä olekaan helppo tai esikoisen reaktiot yllättävät sitten toisen synnyttyä. Elämäntilanteetkin muuttuu suunnittelematta ja arki käykin raskaaksi vaikka tiukan rahatilanteen takia. Tai puoliso saakin vaativan työpaikan eikä aikaa riitäkään perheelle samalla lailla.



Itselläni kakkonen oli suunnittelematon vahinko vaikka rakas sellainen. Esikoinen syntyi keskosena ja vaikeahoitoisena vei voimat, raskauden tajusin vasta sen verran myöhään, ettei se abortti enää ollut ratkaisu. Mutta varsinkin ekasta vuodesta kun selvittiin, arki alkoi rullaamaan. Itse asumme kaukana suvusta ja oli opittava selviämän itse jo esikoisen vauva-aikana. "Kasvoimme" hyvin nopeasti pärjääviksi ja itsenäisiksi vanhemmiksi vaikeavammaisen lapsen myötä.

Mutta ymmärrän kuitenkin hiukan myös muita, kaikki eivät jaksa, kaikilla ei ole vaan voimavaroja siihen. Eivät ole ehkä vahvoiksi kasvatettuja tai kasvaneita vaan ovat aina tottuneet saamaan vanhemmiltaan apua.

että en todellakaan ole hoidattanut lapsiani vanhemmillani ja sukulaisillani, vaan maksetuilla hoitajilla, MLL:n tytöillä ja au paireilla. sellaisilla, joita voin määrätä ja joiden vaikutusta lapsiin voin säädellä. Niin että suurin vaikutus kuitenkin tulee minulta. Muutenhan niistä ei tulisi minun jatkeitani.

huutaa että EI JAKSA ja marista siihen päälle. Ja AV on just oikea paikka siihen. Ja sitten taas jatketaan sitä arkea.

1) Se ensimmäinen lapsi saattaa olla helppo ja perustyytyväinen vauva, aina hyvällä tuulella. Tälläkin palstalla monet kertovat esikoistaan odottaville, että lapsen hoito on kiinni asenteesta ja kasvatustaidoista ja että koliikkivauva tulee niille, jotka eivät osaa eivätkä ymmärrä, miten vauvoja hoidetaan... Ei sitten ole ihme, jos yhden lapsen äiti on häikäistynyt omista taidoistaan ja suunnittelee toisen ja ehkä kolmannenkin hankkimista.



2) Perheen tukiverkko saattaa muuttua esim. kuolemantapauksen, muuton tms. takia. Jos esikoinen on koko suvun ensimmäinen vauva pitkään aikaan, saattaa innokkaita sylittäjiä, hoitajia ja apulaisia löytyä viikon joka päivälle. Välttämättä perhe ei edes tajua, mistä heidän jaksamisensa johtuu, ennen kuin se etu menetetään.



3) Taloudellinen tilanne saattaa muuttua. Kun talous murehdituttaa, kiristää se tunnetusti päätä muutenkin ja uupuu helpommin. Samalla ei ole mahdollisuutta ostaa apua eli ollaan kierteesssä, jossa ainoa apu, mitä voidaan järkevällä tavalla hankkia, on sukulaisten ilmainen apu.



4) Sairastumiset yllättävät. Synnytyksen jälkeinen masennus saattaa puhjeta, muut mielenterveyssairaudet, stressi, masennus. Toisaalta jokin fyysinen sairaus saattaa muuttaa jaksamista. Jos olet hankkinut kolme lasta vuoden ikäeroilla ja sairastut syöpään, ei ole kovin realistista syyttää valittamisesta. Eiköhän tuossa jo saa valittaakin.



5) Vahinkoja sattuu. Kaikki vanhemmat eivät kierrä toitottamassa maailman turuilla, että meidän lapsi oli vahinko.



Minusta taas on tärkeää, että äidit voisivat valittaa toisilleen ja saada sitä elintärkeää tukea. Lähtökohtaisesti pitäisi aina miettiä tietenkin omaa jaksamistaan ennen kuin hankkii suurperheen, mutta elämä yllättää ja tilanteet muuttuvat. Ihan kaikkea ei voi ennakoida eikä edes saa tai muuten ehkä suurimmalta osalta jäisi lapset tekemättä. Toki lapsen tekeminen perheeseen, jossa on masennusta, työttömyyttä, heikko tukiverkosto jne. on vastuutonta, mutta ilkkumisen ja pilkkaamisen sijaan voisi ehkä sitä tukea antaa, jotta tämäkin perhe selviäisi ja lapsista kasvaisi tasapainoisia kansalaisia.



Minäkin koen isovanhemmuuden mielettömänä rikkautena ja voin vain ihmetellä näitä "itse on lapset hoidettava hampaat irvessä, koska isovanhemmat ovat osuutensa jo tehneet" -kommentteja. Pedataanko sillä mahdollisesti jo omaa (laiskaa) isovanhemmuutta? Monet meistä 70-luvulla syntyneistä ovat saaneet viettää paljon aikaa isovanhempien kanssa. Kesäisin lomailtiin aina mummiloissa, ja yhtenä kesänä sain viettää molemmissa aikaa viikon ihan itsekseni ilman vanhempiakin. Hoitamassakin isovanhempia näkyi joitakin kertoja vuodessa. Kohtuuttomasti ei riistetty ketään, mutta pedattiin kuitenkin läheiset välit isovanhempiin.



Minusta isovanhemmuus on nimenomaan oikeus, jota valitettavasti kaikki vanhemmat ja isovanhemmat eivät tajua. On oikeus nähdä läheltä lapsenlapsen kasvua ja osallistua omien kykyjensä ja voimavarojensa mukaan näiden elämään. Se, että oma itsekäs elämä vie eikä lapsenlapset kiinnosta, on surullista, sillä 20 vuoden päästä olisi kiva, jos joku sukulaisista olisi kiinnostunut. Omia lapsia ei ehkä kiinnosta, kun sitä apua, tukea ja kiinnostusta ei riittänyt vauhtivuosina. Lapsenlapset eivät edes tunne koko mummoa/vaaria.



Isovanhemmuus on tasapainoilua, mutta jos onnistuu luomaan hyvät suhteet lastenlapsiin joutumatta kuitenkaan hoitoautomaatiksi, kantaa se pitkälle myöhempiin vuosiin ja varmasti kaikki osapuolet siitä hyötyvät. Jo se, että auttaa omia lapsiaan heille raskaina vuosina esim. hoitamalla kerran kuussa pari tuntia yhtä lastenlasta, ei mielestäni ole kohtuutonta.



Omat vanhempani eivät juurikaan hoida lapsiani, mutta ovat äärimmäisen innokkaita osallistumaan lasten elämään. Saan pyydettäessä toki hoitoapua ja ehkä 3-4 kertaa vuodessa hoitavat lapsiani 2-6 tuntia. Jos tarvitsisin enemmän, varmasti auttaisivat, mutta jo tieto siitä, että ovat kiinnostuneita jaksamisestani ja lapsistani, auttavat minuakin jaksamaan. Anoppini on ottanut vanhinta lasta joskus jopa yökylään (ei tosin nyt reiluun puoleen vuoteen mutta ehkä pari kertaa vuodessa). Hänkin on hoitanut lapsiani 4-5 kertaa vuodessa 2-6 tuntia, jos on ollut menoja tai sairastumisia.



Lapseni viihtyvät isovanhempien kanssa ja pitävät kyläilyistä. Myös isovanhemmat nauttivat lasten kanssa puuhailusta, ja itse koen jaksavani lapsiperhearkea, kun tiedän, että tarvittaessa apua löytyy. MItä kumman väärää tässä kuviossa on?

samalla logiikalla toki voisi kysyä, että miksi pitää käydä töissä kun se on raskasta, miksi ylipäätänsä pitää elää kun se on raskasta.

Töissä käydään siksi, että kustannettaisiin oma eläminen, eli se on välttämätöntä. Lapsia ei ole välttämätöntä hankkia.