G: Loukkaavin asia, jonka olet kuullut vanhemmiltasi teini-ikäisenä?

käyttäen minua vertailukohtanaan.

Huusi äitini, kun en soittanut soitonopettajalle peruakseni soittotuntini. Ja sanoi jotain muuta asiaan liittyvää selventääkseen, miksi minua häpesi.



Oli kyllä ihan oikeassa, mutta toi ei ollut erityisen rakentavaa. Taidan tosin olla ihan yhtä v-mäinen omille lapsillenikin.

kuinka minusta on tullut niin ruma vaikka vanhemmat itse olivat nuorena hyvän näköisiä :( Minua kiusattiin jo muutenkin ulkonäöstäni niin ei ollut tosiaan kiva kuulla että omat vanhemmatkin pitää kammottavan rumana.

-n.10v en halunnut syödä joulukinkkua, koska siinä oli verta (raaka keskeltä). Äiti: "kato pilluus!"



-huoneen siivoamisesta isä: "Mikähän huora tuostaki tulee" (kun en ollut siivonnut)



-"hirveän leveä perse" (aloin kehittyä varhain, ala-asteen lopulla)



-vanhojentansseihin etsittiin sukulaiselta pukua, joihin olin liian iso (serkkuni on tosi siro). Äitini mukaan "hirviät tissit roikkuu, saat kyllä alkaa laihduttaa", ja isäni siihen "jos se on tiineenä!"

sellanen siro ja sievä. Ei yhtään niinku sinä.



Jep jep. Maija on blondi sellanen pikkanen nainen :) Hyvä ystävä edelleen mutta sillon kyllä vitutti rankasti -.- Ikää oli 14v



(Ja en muuten ole mikään plussapallo kuten äitini vaan pitkä ja hoikka yksilö mutten silti Maijan veroinen upea ilmestys, ainakaan äitini mielestä)

masentunut ja veljeni oireili isoisän kuoleman vuoksi...

Äiti mietti isälle ääneen, että mitähän ne on tehny väärin kun lapsista tuli tuommosia.

Loukkasi todella pahasti kun muutenkin oli itseluottamus nollissa ja yritin pitää itseni hengissä itsetuhon ja masennuksen kourissa. Myöhemmin äiti on pyytänyt anteeksi ja sanonut, ettei missään nimessä tarkoittanut mitä sanoi, mutta tuo ei unohdu koskaan.

erityisen paha ole, mutta äitini on aina ollut hyvin ylpeä siroista, tikkumaisista sääristään ja muisti huomautella mulle jo kun olin teini, etten ole perinyt noita säihkysääriä. Isäni äidillä oli sydämen vajaatoiminta ja hänelle kertyi nestettä mm. sääriin, jotka sitten olivat _tosi_ paksut - no, äitini sanoi, että jalkani ovat samanlaiset kuin tuolla mummolla. Ja kerran äiti tahallaan oli törmäävinään minuun ja virnuili: "Oho, mitkäs pölkyt siinä on poikki polun?!" Ja katse suuntautui samalla tietysti sääriini. Onneksi mulla on silmät päässä ja olen aina tajunut, että vaikka kinttuni eivät äitini linnunjalkoja muistutakaan, niin ihan normaalin paksuiset ne ovat, ei niissä ole mitään kummallista tai hävettävää (enkä ole enkä ole ollut edes ylipainoinen).

Sen mielestä kauniit sääret oli naiseuden mitta ja kun mä olin periny isän suvun paksut rumat pohkeet niin aina se niitä kyttäs arvioivasti enkä pystyny kotona olee shortsit jalas - ahdisti niin.

Minun isäni sanoi ollessani noin viidentoista vanha ja varmasti hyväkroppainen, että "ei noilla pohkeilla voi hametta pitää". Äitini oli jatkuvasti laihdutuskuurilla, joten minunkin (kilpaurheilevan nuoren naisen) painoa ja syömisiä kommentoitiin. Kiitos syömishäiriöstä, ei mennytkään kuin reilut kymmenen vuotta sen kourissa!

Toinen "kiva" kommentti oli, kun tekivät avioeroa, että se oli minun vikani. Siis kuka vatipää syyttää lastaan omista parisuhdeongelmistaan?

En edelleenkään ole antanut näitä ja kaikkia muita loukkauksia anteeksi. Pidän välit mahdollisimman viileinä ja etäisinä. Siinähän ihmettelevät.

"sun perse on levee kun seitsemän leivän uuni. Et tuu koskaan kelpaamaan kellekään vaan jäät minun vaivoikseni"



olin 13-v. kun tuon tuomion kuulin.



Kerran kun olin kipeä ja oisin mennyt sanomaan iskälle että minuun sattuu sain oven suussa käskyn painua helvettiin, koska isä ei halunnut mun basilleja lähelleen.

äiti sanoi mulle usein että vihaa mua.



Lisäksi äiti sanoi että jos joskus elämässäni löydän miehen, pitää huolen että kertoo tälle miehelle millainen kusipää olen, niin että mies taatusti tulee mut jättämään.



Äidin ja mun riitojen takia jouduin muuttamaan 17-v pois kotoa.

että äiti on nyt osuutensa hoitanut ja joudin itsenäistymään. Olin 16-vuotias.

oo noin kauheita lauseita tähän kirjoittaa, mutta muistan kun äiti höpötti jonkun puhelinmyyjän (!) kanssa puhelimessa ja sanoi sille että kyllä tuo esikoinen, joka on kehitysvammainen, on hänelle se kaikkein rakkain lapsi



olin noin kahden metrin päässä ihan avoimesti kuulomatkan päässä

Sen mielestä kauniit sääret oli naiseuden mitta ja kun mä olin periny isän suvun paksut rumat pohkeet niin aina se niitä kyttäs arvioivasti enkä pystyny kotona olee shortsit jalas - ahdisti niin.

Minun isäni sanoi ollessani noin viidentoista vanha ja varmasti hyväkroppainen, että "ei noilla pohkeilla voi hametta pitää". Äitini oli jatkuvasti laihdutuskuurilla, joten minunkin (kilpaurheilevan nuoren naisen) painoa ja syömisiä kommentoitiin. Kiitos syömishäiriöstä, ei mennytkään kuin reilut kymmenen vuotta sen kourissa! Toinen "kiva" kommentti oli, kun tekivät avioeroa, että se oli minun vikani. Siis kuka vatipää syyttää lastaan omista parisuhdeongelmistaan? En edelleenkään ole antanut näitä ja kaikkia muita loukkauksia anteeksi. Pidän välit mahdollisimman viileinä ja etäisinä. Siinähän ihmettelevät.

Isä muutti pois mun ollessa ehkä 11-12 vuotias. Äiti sanoi että isä muutti pois koska olen niin kamala ihminen ja kaikki lähelläni vihaavat minua. Totesi usein että oletko tyytyväinen nyt. Kun siis isä haki eroa äidistä.

Äidin suku on ihan mielipuolisia tuon painon tarkkailun kanssa. Muistan että "läskeistäni" piikiteltiin jo ollessani 4-5 vuotias. Teininä lantio tietysti leveni, eikö siinä ollut heti äidin sisko joka oli jonkun asteinen syömishäiriöinen, mittanauhan kanssa keikkumassa että nyt mitataan kumpi on lihavampi.. Ja hänen luinen perseensä oli pienempi kuin mulla, ja kyllä siitä jaksettiin puhua. Että mulla, 15-v:llä oli niin iso perse, ja tädilläni niin nätti ja kapea. Kokoajan "läskejäni" nipisteltiin ja läpsittiin. Olin lapsena täysin normaalipainoinen.

Tuo vertailu satutti. Ja tarpeeksi kun se jatkui, sairastuin itsekin syömishäiriöön.

Tänäpäivänäkin näen itseni ällöttävänä läskinä ja vertailen mielessäni itseäni muihin.

Mittani ovat 160 cm / 49 kg.

Että joo, vielä 30-vuotiaanakin nuo teini-iän jutut vaikuttaa.

että olen niin lihava, että en ikinä saa miestä. Nuoruusvuosina koin itseni hyvin lihavaksi ja rumaksi. BMI oli kuitenkin 25, joten en varsinaisesti lihava ollut. Itsetuntoon ainaiset laihduta kommentit kyllä vaikutti.



Nykyisin muistaa aina mainita, että "oletpas sinä lihonut".

kun musta tuli tämmöinen. Usein yläasteikäisenä vertaili koulukavereihin, että mikset voi olla kuten se ja se. En muista olinko jo täysi-ikäinen, mutta kerran se (tais olla vähän kännipäissään) tilitti sukulaisnaiselle kuinka hän on onnistunut kasvattamaan lapsistaan niin kohteliaat ja hyvät ihmiset, toisin kuin äitini joka on aivan epäonnistunut tehtävässään. Kiitti äiti, arvostan.



Hyvissä väleissä tässä kuitenkin ollaan, enkä muista koskaan kuulleeni huorittelua tms. Olen pahoillani teidän muiden puolesta :(

kutsui minua useasti 'saatanan lehmäksi'. Olin ehkä noin 12-vuotias, kun huusi, että hän ei halua minunlaistani paskakasaa saman katon alle joulunaikaan, että voin järjestää itselleni toisen paikan jouluksi.



Hänen miehensä taas katsoi asiakseen huomautella rinnattomuudestani koko ajan, ja vastaavasti kutsui minua 'Lankku-Leenaksi' - "Ole sinä saatanan Lankku-Leena hiljaa, et varmaan tule ikinä äijääkään saamaan".



Todella mieltäylentävää. Paljon on muitakin mutta nuo nyt ovat jääneet päällimmäisinä mieleen.

tajusin vasta että vanhempani eivät ole loukanneet minua koskaan. Mahtaa olla kauheaa herkässä iässä kuulla moisia vanhemmiltaan :(

Toisaalta, kestän arvostelua melko huonosti näin aikuisiällä, varsinkin, jos "heitetään vitsiä" henkilökohtaisista ominaisuuksista. Olen työelämässä kuullut olevani huumorintajuton. Lienenkö siis kasvanut karaisua vailla?

en muista että vanhemmat olisi ikinä sanoneet mitään sellaista, mikä loukkaisi. Toki olemme monista asioista riidelleet, mutta mihinkään henkilökohtaisuuksiin ei ole koskaan menty.

Ja minäkään en ole hyvä ottamaan vastaan arvosteluja, vaikka pakkohan se on ollut oppia, vaan vaikeaa se on. Itse kyllä arvostelen itseäni, myös ääneen, ja tiedän etten todellakaan ole täydellinen, mutta on vaan kauhean ikävää, jos joku sanoo jotain negatiivista, mitä en itse ehkä ole vielä edes tajunnut, pohdin sitä pitkään ja mietin, miten voisin korjata asian, arvostelu tuntuu aina olevan totta, vaikka tiedän, että eihän se välttämättä aina niin ole.

Naisista ei ole mihinkään

Naisen tehtää on palvella miestä, luomakunnan kruunua

Naisten koulutus on turhaa

Olet häpeäksi meille

Olet ruma ja lihava roikkuperse

Sinun ei olisi pitänyt koskaan edes syntyä

Kadun että olen sinut synnyttänyt

Olet tyhmä ja sinusta ei tule koskaan mitään

Et oääse ikinä naimisiin, kukaan ei huoli vaimolseen

Olet meille elämäsi velkaa, teet niinkuin sanomme

S****nan läskipershuora

Sinut pitäis tappaa





Olin äärimmäisen kiltti ja kuuliainen, omat tunteeni piilottava kympin tyttö, aina ponnistelin miellyttääkseni vanhempiani, ja mikään ei koskaan kelvannut. Tähän vielä lisäksi isän sadistin väkivalta josta isä nautti, siis nimenomaan siitä kun lapsi kärsi kipua, tuskaa ja hätää.

Äiti ei koskaan auttanut tai puolustanut, haukkui vain mukana, on itsekin jotenkin sairas.



En TODELLAKAAN ole missään yhteyksissä, ja välit tulevat olemaan ikuisesti poikki. Anteeksiannosta on terapeuttienkin turha lässyttää. Kaikkea järkyttävää rääkkäämistä ei voi eikä pidä antaa anteeksi.

hän sanoi: "Olet pilannut nuoruutesi".



Äitini on muuten niin kiltti ja kannustava ihminen, että hänen suustaan tuo kuulosti aivan hirviömäiseltä, ja tulen muistamaan sen ikuisesti. Varsinkin kun pojassa ei ollut mitään vikaa (olimme molemmat luokan priimuksia ja käytös sen mukaista). Olin 15-vuotias.

äitini:

- jaksoi sanoa aina siitä, kuinka hänen elämänsä on mennyt pilalle kun on lapsia saanut: "sinun takiasi minä en ole saanut onnellista elämää"

- muistutti vähän väliä siitä, että hän eroaa huonosta avioliitosta heti, kun lapset ovat lähteneet kotoa

- vuodesta toiseen muistutti, että "kunhan saat omia lapsia niin ymmärrät, miten lapset pilaavat äidin elämän"

- aina huomautti, etten osaa mitään kotitöitä/koulutöitä/mitään elämässä

- haukkui huoraksi kun olin ekan kerran käynyt tanssimassa koulun diskossa



isäni:

- oli aina ääneen katkera siitä, että olin tyttö

- aina huomautti kuinka naiset ovat alempaa kastia ja heidän ainoa tehtävänsä on palvella miestä, "saatanan akat!"

- kouluhommissa aina muistutti, ettei minusta ole mihinkään, koska tytöt eivät vain voi oppia asioita kuten pojat



Molemmat vanhempani ovat koko elämäni ajan tehneet hyvin selväksi, että olen huono ihminen. En osaa mitään, en tiedä mitään, en pysty oppimaan mitään - tämä viesti tuli hyvin selväksi lapsuudenkodissani.





Kun äitini kuoli muutama vuosi sitten, monet sukulaiset ovat arvostelleet sitä, etten sure äitiäni yhtään. En ymmärrä, miksi minun pitäisi surra ihmistä, joka on koko elämäni sanonut, että olen pilannut hänen elämänsä.



Muistan, kuinka onnellinen olin, kun pääsin vanhempien kotoa pois, muuttamaan omilleni. Sitä onnen hetkeä en unohda koskaan!



Myöhemmin pystyin käymään vanhempieni luona siten, että lähdin aina pois kun he alkoivat muistuttamaan huonommuudestani. En vain enää jaksanut kuunnella, kun oli mahdollisuus mennä omaan kotiin.



En ole mennyt naimisiin, koska nuorena vannoin, etten koskaan mene naimisiin, koska onnellista avioliittoa en ollut nähnyt (äitini ja isäni eivät olleet ikinä onnellisia, ainakaan lapsen silmin katsottuna).



Minulla kesti hirveän kauan tajuta, että joku todella voisi rakastaa minua. Minua, joka olin selkeästi huonompi kuin muut ihmiset. Miten minua voisi joku rakastaa? Mutta sellainen mies elämääni tuli ja vaikka en osannut näyttää tunteitani, hän pysyi rinnallani. Olen vasta myöhemmällä iällä pystynyt tajuamaan, että minua saa rakastaa ja minä saan rakastaa.