Haluaisitko että lapsesi olisi mieluummin kiusaaja kuin kiusattu?

Kiusaaja taas on sielultaan pohjattoman onneton yksilö.

hätkäyttäisi. Mitä olen tehnyt väärin? Missä mättää? Miten auttaa lasta? Mistä tuki hänelle?

T: kiusattu, jolla ikuiset traumat ja itsetunto nollissa vaikka aikaa tapahtuneesta jo 15 vuotta.



Kiusaajiani olen nähnyt ja heillä elämä hymyilee eikä mistään traumoista tietoakaan

Vierailija:

T: kiusattu, jolla ikuiset traumat ja itsetunto nollissa vaikka aikaa tapahtuneesta jo 15 vuotta.

Kiusaajiani olen nähnyt ja heillä elämä hymyilee eikä mistään traumoista tietoakaan

suht alakastista porukkaa. :)

En tietenkään haluaisi lapselleni samanlaisia traumoja kuin itselläni on. En haluaisi hänen kärsivän 9 vuotta koko lapsuuden ajan ja itkevän itsensä uneen ja kärsivän vielä aikuisenakin masentuneisuudesta. Tottakai siis haluaisin mielummin, että lapseni olisi sitten kiusaaja, joka ei taatusti sellaisista traumoista joutuisi kärsimään tai niitä kauheuksia kokemaan.

Periaatteessa tilanne olisi varmaan helpompi, jos lapseni olisi kiusaaja, koska sille voisin paremmin jotakin tehdä, toki työni puolesta pystyisin varmaan vaikuttamaan siihenkin, jos lastani kiusattaisi.



Mutta jos miettii kiusaajan perimmäisiä ongelmia, haluaisin kuitenkin että lapseni on kiusattu, koska se kiusatuksi tuleminen ei johdu yleensä mistään. Uhrit vaan ovat satunnaisotanta, he joutuvat yleensä täysin syyttä kiusaajan silmätikuksi. Kiusaajilla on asiat huonommin lähtökohtaisesti.

Vierailija:

Vierailija:

Haluaisit sis olla samanlainen kuin kiusaajasi...?

Vaan miltä kiusattuna oleminen tuntuu. Tuskin kukaan jota on kiusattu eli siis tietää miltä se OIKEASTI tuntuu, haluaisi lastensa kokevan sitä helvettiä...

Olen ollut molempia ja kiusaajana oleminen oli pahempaa kuin kiusattuna.



Kiusattuna tiesin, että toiset tekevät väärin. Tiesin, että minulla on oma juttu ja sain voimaa siitä, että uskalsin olla erilainen ja pitää pääni kiusaamisesta huolimatta. Tämä rohkeus on kantanut minua pitkin elämää.



Kiusaajana olo oli (onneksi) lyhyt vaikea jakso elämässäni ja silloin oli vain pohjattoman paha olo, enkä itsekään tiennyt, miksi olin niin inhottava ja ilkeä. Yritin lopettaa, mutta se oli vaikeaa. Se onnistui, kun koulu vaihtui yläasteelle siirtymisen myötä. Ja älkää luulko, että olin suosittu silloin kiusatessani. Päin vastoin.

Kamalaa ois sekin.

Mutta jos lapseni paljastuisi kiusaajaksi, niin se panisi väkisinkin miettimään, missä on mennyt vikaan. Etenkin jos lapseni paljastuisi siksi pääkiusaajaksi, joka systemaattisesti vainoaa jotakuta toista. Pistäisi miettimään mistä se ilkeys on saanut alkunsa.

Hävettäisi varmaan hirveästi.

Pidin kiusaajiani vaan helvetin tyhminä ja kateellisina. Lastani kiusataan nyt jonkin verran, mutta ei pahasti. Lapseni kyllä osaa sanoa suorat sanat ja olla välittämättä. Jutellaan paljon näistä asioista. Ainahan sitä kiusaamista on, enemmän tai vähemmän. Helvetin tyhmäähän se on. Jotenkin vielä ymmärrän kiusaajalapset, mutten aikuis sellaisia.

Minä luin jostain, että nykytutkimuksen valossa kiusaajat ovatkin juuri sellaisia lapsia, joilla on vahva itseluottamus ja korostuneen positiivinen kuva itsestään. He eivät siis ole onnettomia, vaan päinvastoin tyytyväisiä itseensä ja elämäänsä. Kiusaaminen on heille huvittelua. Siis " pelkästä" lapsen julmuudesta onkin siinä kysymys, ei sen isommista psykologisista kuvioista.

jollekin toiselle....?

Itse tiedän useita tapauksia joissa kiusaaja on menestynyt elämässään, mutta kiusattu ei..

Vierailija:

Minä luin jostain, että nykytutkimuksen valossa kiusaajat ovatkin juuri sellaisia lapsia, joilla on vahva itseluottamus ja korostuneen positiivinen kuva itsestään. He eivät siis ole onnettomia, vaan päinvastoin tyytyväisiä itseensä ja elämäänsä. Kiusaaminen on heille huvittelua. Siis " pelkästä" lapsen julmuudesta onkin siinä kysymys, ei sen isommista psykologisista kuvioista.

opettajan työtä taustalla ja jokunen kiusaamistapaus sinä aikana tullut selvitettyä.

Olen itse aikanaan ollut kiusattu pitkään ja erittäin runsaasti henkisellä puolella. Kiusattuna oleminen on kauheaa, mutta onneksi pystyin vanhempieni tuella jo lapsena käsittämään, että kiusaajalla meni vielä huonommin.



Uskon vakaasti, että kiusaaja hakee vanhempiensa huomioimattomuuden tilalle muiden ihmisten huomiota ja hänen psyykeensä on heikko.



Kiusattu voi aina kasvaa kiusaamisen yläpuolelle, jos saa oikeanlaista tukea. Koulua voi vaihtaa tai siirtyä kotiopetukseen. Kiusaajan vanhemmilta harvemmin luonnistunee kiusaajan opettaminen.



Uskon, että nykyinen vahva omakuvani ja hyvä itsetuntoni ovat osittain kasvaneet myös tästä kiusattuna olemisen kokemuksesta. Säälin kiusaajia, sillä heillä ei ole kovin häävit elämän eväät...