Kannattaisiko tällaiselle lapselle tai perheelle hakea tukeä?

Ennätin vasta nyt lukea. Ajattelinkin lähinnä puhua vain päiväkodissa jos sitäkään. Ajattelen vain, että leimaanko lasta suotta kun kerran ongelmista ei siellä raportoida. Lapsi jaksaa mitä mainioimmin kuunnella kuvattomiakin pitkiä kirjoja kun saa tällöin sen huomion.

Lapsi on hyvin kontaktissa, jaettu tarkkaavuus oli kyllä vähäisempää kuin sisaruksella vastaavassa iässä, eli vuorovaikutus toimii omista motivaation lähteistä.

Ääniyliherkkyys on näkynyt aivan vauvasta herkkyytenä koville äänille, itkee äkillisistä kovista äänistä vieläkin, ei kestä pianon soittoa, kovaäänisiä keskusteluja yms.

En oikeastaan ajattele ehkä, että lapsessa olisi mitään "vikaa" vaan että olemme hänen haastavuutensa johdosta ja pienemmän sisaruksen helppouden tähden riskissä ajautua jonkinlaiseen negatiivisen ajattelun kierteeseen. Tämä koskee myös lapsen isää. Joskus vaan kun yksi lapsi huutaa rukapöydässä suoraa huutoa tunnemyrskyssä ilman meille muille näkyvää syytä, kesken rauhaisan rukahetken, pikkusisaruksen naureskellessa vieressä, tulee mieleen ajatus, että onko tässä kaikki hyvin. Pohdin siis myös tarvitsisimmeko perheenä apua, esim.perhetyön ohjausta haastavan lapsen kasvatukseen yhtä lailla kuin mikä lasta vaivaa. Ja kai purin lähinnä sydäntäni...

Tarkoitushan olisi yhdessä henkilökunnan kanssa pohtia kehitystä, lapsen parasta ajatellen. Ajatuksena aika käsittämätön että jättäisit oleellisia asioita lapsestasi ja omasta huolestasi kertomatta. Päivähoidosta osataan varmasti ottaa huoleesi kantaa ja auttaa tarvittaessa asioita eteenpäin. Myös leimaantumisen pelkääminenon tänäpäivänä aika turhaa, henkilökunta on tottunuttyöskentelemään hyvin erilaisten lasten kanssa.

vai toimiiko lapsi siellä jotenkin eri tavalla? Itselläni on samantyyppinen lapsi, nyt jo tosin 6-vuotias. Muuten kuvauksesi sopii tosi hyvin häneen, paitsi tuo ääniyliherkkyys. Lapsi on rauhoittunut iän myötä tosi paljon, vaikka edelleen on aikamoisen vilkas "hökäle", koko ajan yleensä jotain menossa hänellä. Silti esim. adhd:tä ei ole koskaan hänellä diagnosoitu, vaikka testattu on.



Uskoisin, että tämä johtuu paljolti siitä, että kahdenkesken, saadessaan aikuisen täyden huomion (kuten testitilanteessa) lapsi osaa rauhoittua ja keskittyä tosi hyvin. Ja on erinomaisen älykäs tyyppi. Ja myös samoin sosiaalisesti erittäin rohkea ja seurallinen.



Meilläkin on pienempi sisarus, isommalla ikäerolla tosin, mutta hänen myötään itsekin olen huomannut, miten haastava tapaus esikoinen on. Varsinaiseen kysymykseesi vastaus: miksei sitä apua kannattaisi hakea, jos koette niin? Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla? En tosin tiedä, mitä noin nuorelle on tarjolla, kun mitään diagnoosejaakaan ei voi tehdä.



Tsemppiä!

Kuulostaa lähinnä täysin normaalilta uhmikselta.

rauhallista kahdenkeskistä aikaa vanhempiensa kanssa. Samalla myös toinen lapsi saa oman aikansa. Voisivatko isovanhemmat, kummi tai täti tai joku ystävä tehdä samoin eli olla vain hänen kanssaan?

kumma, ettet ole asiaa ottanut jo puheeksi. Eikö päiväkodissa olla huomattu mitään erikoista?

Alle 5-vuotiailta ei Suomessa diagnosoida ADHD:tä, joten tarkkailulinjalla olisitte joka tapauksessa, MIKÄLI neuvolan kautta erikoissairaanhoidon piiriin tutkimuksiin pääsisittekin. Lapsen dg ennen 5v ikää on ainoastaan sanallisesti esimerkiksi 'keskittymätön', 'impulsiivinen', 'tarkkaamaton' ja usein näissäkin perässä sana EPÄILY.



Väittäisin, että 2,5v on aika pitkälti kuvailemasi kaltainen normaalissakin tapauksessa. Kyse saattaa olla luonne/temperamenttieroista joko sinun/lapsesi välillä ja/tai pienemmän/isomman lapsesi välillä. Siksi erot leikeissä ja toiminnassa erottuvat selkeästi.

Harva 2,5v pystyy vielä keskittymään yhteen asiaan kauaa, monikaan ei esim. kykene vielä kuuntelemaan pidempää tarinaa. Toiminta keskeytyy herkästi,kun eteen tulee jokin uusi, kiinnostavampi asia.

Omaehtoisuus kuuluu 2,5-vuotiaan uhmaikään. Moni lapsi on omaehtoinen syntymästään saakka ilman minkäänlaista oirekuvaa tai diagnoosia. Huomionhakuisuus kulkee usein tämän luonteenpiirteen kanssa samassa.

En toki väitä, etteikö esim ääniyliherkkyys voisi liittyä johonkin ns. vakavampan, varsinkin, jos suvussa autismikirjon lapsia, mutta sekään ei kerro vielä mitään sen isompaa. Mistä päättelet lapsesi ääniyliherkkyyden? Jotkut lapset eivät kestä kovia ääniä ihan luonnostaan, onhan meissä aikuisissakin eroja.

Onko lapsesi hyvin kontaktissa? Vastaa relevantisti kysyttäessä? Ymmärtää pidempiäkin ohjeita ja tekee kuten pyydetään?

Austimi ja adhd eivät kuulu samaan tautiluokitukseen, usein toki samantyyppisiä piirteitä näissä esiintyy, mutta toisaalta autisti/asperger tms saattaa olla usein päinvastaisestikin hyvin katatooninen, passiivinen, hidas jne.

Sinuna en olisi huolissani. Ota ensin asia puheeksi päiväkodissa. Neuvolasta voit pyytää psykologin arviota, vaikka tuskimpa noin pientä vielä tutkimuksiin otetaan (oireiden tulee olla todella graaveja)