syövän sairastaneita äitejä paikalla?

Munasarjasyöpä 6v sitten. 4 vuotta terveenä ja sitten tasan 2v sitten löytyi rinnasta.. poistettiin, luulin selvinneeni. 2kk sitten poistettiin toinen rinta.



Parisuhde.. No, yhdessä ollaan ja rakkautta riittää. Mutta kyllä tämä on vaatinut melkoisen määrä öitä, jolloin ollaan vaan itketty ja puhuttu, puhuttu ja itketty. Sekä upean tukiverkon, joka on vienyt lapsia harrastuksiin, tehnyt ruokaa, käynyt sairaalassa piristämässä mieltä ja ennenkaikkea hoitanut lapsia, jotta olemme saaneet miehen kanssa valvoa niitä öitä..



Uskon vakaasti, että vielä selviän tästä helvetin taudista. Haluan uskoa ja minun on pakko(!!) uskoa, muuten en jaksaisi hetkeäkään

yhtä kylmä ja tunnteeton on ukko edelleen ...

ei hali ei pussaa ei kannusta, ei mit kun ei ole moneen vuotee tehnyttätä ennenkään

oletko vakisuhteessa, naimisissa?



kun paranet niin ei tartte uudelle ihan heti kertoakaan sairaudesta...

miten se voisi mielestäsi vaikuttaa?

Ajattelin, että olen ruma ja naiseus kadonnut.



Sivusuhde taannoin sai minun naiseuteni takaisin ja huomasin, että olenki nainen ja kaunis.

Munasarjasyöpä 6v sitten. 4 vuotta terveenä ja sitten tasan 2v sitten löytyi rinnasta.. poistettiin, luulin selvinneeni. 2kk sitten poistettiin toinen rinta. Parisuhde.. No, yhdessä ollaan ja rakkautta riittää. Mutta kyllä tämä on vaatinut melkoisen määrä öitä, jolloin ollaan vaan itketty ja puhuttu, puhuttu ja itketty. Sekä upean tukiverkon, joka on vienyt lapsia harrastuksiin, tehnyt ruokaa, käynyt sairaalassa piristämässä mieltä ja ennenkaikkea hoitanut lapsia, jotta olemme saaneet miehen kanssa valvoa niitä öitä.. Uskon vakaasti, että vielä selviän tästä helvetin taudista. Haluan uskoa ja minun on pakko(!!) uskoa, muuten en jaksaisi hetkeäkään

mutta miehesi kuulostaa upealta ;)

kannustaa ja tukee sinua, rakastaa... se on kerrassaa ihanaa

toivon teille kaikkea hyvää

oma mieheni on täysin tunne kylmä, ei puhu, ei pussaa, ei kannusta, on vaan...kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja kuvittelee et mä jaksan ihan kuten terve ihminen kaiken, meillä lapsi oli vajaa 5v kun sairastuin..

hoitojen välissä kotona hoidin lasta, vaikke jaloilla edes pysynyt, monena päivänä sängyssä makasimme lapsen kanssa j a ja yritimme lukea kirjoja, värittää kuvia yms mitä makuu asennossa saattoi tehdä...

Eikä oikeastaan syövän jälkeenkään.

Sairaalassakin kävi tasan kerran ja sen ajan luki lehtiä.



Syöpääni käytti kyllä tekosyynä esim. omien maksuvaikeuksien selittelyyn. Muka menee niin ja niin paljon rahaa kun vaimolla syöpä.



Voihan vitalis! Itsepä kaikki maksoin, eikä se ollut kallista.

Ajattelin, että olen ruma ja naiseus kadonnut. Sivusuhde taannoin sai minun naiseuteni takaisin ja huomasin, että olenki nainen ja kaunis.

olen myös harkinnut etsiä uuden miehen

nyt kun hiuksetkin on päässä ja poahin turvotus mennyt

minulla ei ollut rintasyöpä, joten syöpääni ei näe esim rinnan puuttumisena

kaipaan niin hellyyttä, edes yhtä halia ja pusua ...

olen ap ja minunkaan syöpä ei näy päällepäin.

Voimia "siskot"! Mä miettinyt monesti miten mahdollinen uusi mies suhtautuisi menneisyyteen.

Kyllähän nykyinen parisuhde (naimisissa)menee, mutta.........................Pitäisikö tyytyä nykyiseen vai vieläkö on mahdollisuus onneen?

Jotain puuttuu vai enkö osaa nauttia?

sitä haluaisi tälläisen kokemuksen jälkeen oikeaa rakkauttta ja yhteenkuuluvuudentunnetta, ja hiukan hellyyttä ja huomiota....





sitä ei ukko anna

hyvä Jumala, jättäkää ne tunnekylmät paskat! Jos eivät osaa syöpää sairastanutta vaimoaan tukea edes halaamalla saati käy sairaalassa tukena niin eivät ansaitse KETÄÄN vierelleen.



Mua ihan oksettaa ajatellakin, että te olette joutuneet käymään noin vaikean sairauden läpi ilman puolison minkäänlaista tukea. LÄHTEKÄÄ. Eivät kaikki miehet katso pelkkää ulkonäköä uutta puolisoa etsiessään. Varsinkaan ne, joilla on muutakin päässä kuin siemennestettä.

Voin hyvin, mutta jatkoajalla tässä eletään. Sairautta ei voi parantaa.

Parisuhdekin on ollut koetuksella, olihan diagnoosi suuri shokki meille molemmille. Pelko, epävarmuus, vihaisuus, katkeruus...ei ne voi olla vaikuttamatta. Tuemme toisiamme, mutta tämä on rankkaa.

Meillä on kolme lasta. 8 v, 6 v ja 3 v. Todennäköisyys sille, että näen nuorimmaiseni aloittavan koulun, on hyvä. Mutta esikoiseni ripille pääsyä en varmaan enää ole näkemässä.

Mies jotenkin "pelkäsi" koko sairautta - pysyi kyllä näennäisesti rinnalla koko ajan mutta käytännössä elimme kumpikin omaa elämää. Minä taistelin sairauttani vastaan, kävin hoidoissa, riuduin ja sinnittelin ja samaan aikaan hän jatkoi elämäänsä, kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. En yhtään saanut häneltä lohtua, tukea tai mitään muutakaan - sairauden nitistettyäni olin henkisesti niin tyhjä ettei ole tosikaan. Ja niin kovin yksin tuntojeni kanssa. Parisuhteemme oli mielestäni (ja mieheni mielestä) ihan hyvä sairauden toteamiseen asti; yritimme muutamaan otteeseen solmuja avata ammattiavunkin kautta mutta yritykset päättyivät pettymykseen. Onneksi tajusin lähteä suhteesta ja tavallaan aloittaa elämäni alusta. Sittemmin olen löytänyt rinnalleni miehen, jonka kanssa olen syöpää ja koko sitä "pimeää" ajanjaksoa voinut vielä työstää. Olen alusta asti kertonut avoimesti sairaudestani, koska se edelleen vaikuttaa elämääni muutaman pysyvät haitan muodossa. Ajattelin, etten halua kokea uudestaan samaa kuin ensimmäisen mieheni kanssa (eli en tietäisi kuinka suhtautuu puolison vakavaan sairauteen). Nyt elämä taas hymyilee; tunnen itseni naiselliseksi ja olen onnellinen.

Voin hyvin, mutta jatkoajalla tässä eletään. Sairautta ei voi parantaa. Parisuhdekin on ollut koetuksella, olihan diagnoosi suuri shokki meille molemmille. Pelko, epävarmuus, vihaisuus, katkeruus...ei ne voi olla vaikuttamatta. Tuemme toisiamme, mutta tämä on rankkaa. Meillä on kolme lasta. 8 v, 6 v ja 3 v. Todennäköisyys sille, että näen nuorimmaiseni aloittavan koulun, on hyvä. Mutta esikoiseni ripille pääsyä en varmaan enää ole näkemässä.

entäpä kun itse sairastuvat, vaikka ihan vaan flunssaan niin niin ollaan kiepitä ja huiom tarpeessa

säälittäviä....kannattaa jättää noi otukset



naiset , ansaitsette parempaa

On ollut sairaalajaksoja, huonovointisuutta ja kaikkea. Koululaisen ja eskarilaisen kanssa ollaan keskusteltu siitä, että äiti ei tule enää koskaan kokonaan paranemaan mutta voi paremmin välillä, ja pysyy kuvioissa toivottavasti vielä pitkään. He siis tietävät kyseessä olevan syövän ja syöpätautien klinikan kautta lapsetkin on saaneet keskusteluapua.

pahalta tuntuu lukea tarinoita mutta

toivoa on toivottava!

Mä olen kaunis nainen mutta mulla on ollut syöpä!!!!

Mä en ole enää kaunis, musta puuttuu jotain vaikka ei päälle näy.

Minulla on levinnyt munasarjasyöpä

Voin hyvin, mutta jatkoajalla tässä eletään. Sairautta ei voi parantaa.

Parisuhdekin on ollut koetuksella, olihan diagnoosi suuri shokki meille molemmille. Pelko, epävarmuus, vihaisuus, katkeruus...ei ne voi olla vaikuttamatta. Tuemme toisiamme, mutta tämä on rankkaa.

Meillä on kolme lasta. 8 v, 6 v ja 3 v. Todennäköisyys sille, että näen nuorimmaiseni aloittavan koulun, on hyvä. Mutta esikoiseni ripille pääsyä en varmaan enää ole näkemässä.

Jatkoajalla täälläkin eletään. Meidän lapset ovat jo hieman isompia mutta ei se sitä vääjäämätöntä yhtään helpota... Kuopukseni (7v) kysyi viime viikolla: "äiti, saanko tehdä sinulle äitienpäiväkortin myös ensi keväänä?". Mitäpä siihen osaa muuta vastata kuin, että kortin voi joka vuosi tehdä. Niin kauan kun olen täällä, niin sen voi minulle antaa ja kun minua ei enää ole täällä niin isän kanssa voivat miettiä miten sen minulle toimittavat (en halunnut välttämättä sanoa, että tuotte haudalla ja onneksi lapsi alkoikin miettiä, mikä mahtaa olla Taivaan osoite...). Me olemme olleet avoimia koko sairauteni ajan ja lapsille on kerrottu (ikätasoisesti) missä mennään. Kuolemasta on puhuttu sekä mieheni että lasten kanssa. Meidän parisuhteemme on tämän koettelemuksen kestänyt hyvin; mieheni on jaksanut koko ajan tukea ja tsempata - välillä hän on itkenyt kanssani kun kaikki tuntuu välillä niin toivottomalta ja välillä hän on valanut uskoa epätoivon koputellessa takaraivossa. Mutta sen suhteen olen rauhallisin mielin: lapsillamme on maailman paras isä (ja lähisuku), jonka hoiviin he jäävät. Kaikki mitä olen halunnut sanoa, olen jo miehelleni sanonut - meidän välillä ei ole enää selvittämättömiä asioita. Lasten suhteen en varmaan koskaan voi sanoa samaa - joka tapauksessa jää paljon asioita joista en saa tilaisuutta kertoa ja jutella...

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi epätyydyttävään parisuhteeseen. Vakava sairaus tuo ihmisissä esiin sen puolen, jonka normaalisti pystyy pitämään piilossa. Jos puoliso ei vakavan sairauden kohdatessa kykene olemaan läsnä ja olemaan rinnalla, niin silloin on syytä lähteä parisuhteesta. En ainakaan itse voisi kuvitella itseäni parisuhteeseen, jossa jäisin vaikeuksien kohdatessa yksin. En omalta osaltani edes tiedä miten olisin tähän asti selvinnyt ilman miestä ja lapsia - olisi saattanut taistelutahto loppua jo ajat sitten...

Voimaa elämääsi. Täytyy olla rankkaa tajuta elämän realiteetit. Miehesi käyttäytymistä en ymmärrä.millainen suhde hänellä on lapsiin..

jostain tutkimuksen, jossa kerrottiin että vakavan sairauden sattuessa puolisolle naiset lähes aina jäävät ja hoitavat, miehet helpommin lähtevät. Ne luvut olivat hätkähdyttäviä.

mutta siunausta toivotan!!! Mä myös syöpä äiti: (- Meille kAIKILLE Vahvoille voimia!!!!