Leikitkö ala-asteikäisenä pitkiä aikoja ulkona, ilman että vanhemmat tiesivät missä olet?

ja ihan ilman kännyköitä:) 90-luvulla.

80-luvulla olin lapsi minäkin.



Myös omani 2000 luvun alussa leikki pitkiä aikoja yksin, ja nyt näitä tragedioita lukiessani, olen kyllä siunannut ettei mitään sattunut.

ja näin saavat tehdä myös omat lapseni.

Tai suunnilleen.

Oli meillä sovittuna, millä alueilla saa liikkua, mutta se alue kattoi isot alueet Töölöstä: rannat, puistot jne.

itse asiassa jo alle kouluikäisenä. Asuimme alueella jossa oli vähän joka talossa lapsia, kaikki suunnilleen saman ikäisiä, ehkä neljän vuoden haarukassa. Itse viipotin jo tosi pienenä isoveljeni ja muiden kulmakunnan kakaroiden kanssa vaikka missä tutkimuseretkillä. Reviiri oli ehkä muutama neliökilometri.



Yhtenä kesänä esimerkiksi kun olin menossa seuraavana kesänä ekaluokalle ja naapuriin oltiin rakentamassa uutta taloa, lähdimme raksan omistajan mukana hänen kotiinsa tutustumaan hänen minun ikäiseen poikaansa. Vanhemmille ei tietenkään ilmoitettu mitään, autolla lähdimme ihan toiseen kaupunginosaan. Aika hurjaa oikeastaan nyt kun ajattelee. Kyseessä oli silloin ihan vieras mies. Nyt tietysti tiedän, että kunnon ihminen oli, mutta mistäs me se oltais silloin voitu tietää. Ja mitä me edes luuhattiin toisten raksalla. :D



Tämä oli myös 80-luvulla.

Kyllä varmaan aina joku aikuinen tiesi missä me pyörittiin - iso talo, paljon lapsia.

voivat olla tunteja poissa, ilman kännykkää. aina ovat takas tulleet!!!

leikittiin kilometrinkin päässä kotoa ja ei ollut kännykkää. Fillaroitiin pitkiä matkoja. Helposti meni koko päivä tai ainakin monta tuntia.

kun muistelen esim sitä miten hypittiin junaradalla ja roikuttiin tasoristeyspuomeissa jne niin olis voinu kyllä sattua mitä vaan. Omia lapsiani aion vahtia vähän tarkemmin.

Ihan vapaata viipotusta se oli. Asuttiin maalla ja isän äidille, mummulle, oli puolisen kilometriä matkaa. Kai vanhemmat olettivat että jos ei kotoa tai kotipihasta löytynyt, oltiin siellä. Mummulaan pääsi peltotietä pitkin missä ei ulkopuolisia liikkunut.

Mutta monet kerrat harhailtiin lähimetsissä pitkiäkin matkoja ja monta tuntia, ihme ettei veljen ja serkun kanssa eksytty. Naapureissa käytiin omin päin, seikkailtiin viljasiiloissa(huippuvaarallinen paikka) ja lietesäiliöiden laitamilla. Kiipeiltiin missä sattuu navetan parsilla, traktorin hyteissä ja peräkärryillä.



Huh, aika ihme ettei mitään koskaan sattunut...

Omissa mielikuvissani aikuiset esiintyvät lähes ainoastaan ruoka-ajoilla tai iltasadun aikaan...



Nyt kun katson omia lapsiani, niin huomaan heidän kulkevan -omasta mielestään- täysin vapaasti. Lapset seikkailevat lähimetsässä (jonne näen ja kuulen parvekkelta), kiipeilevät roskisten takana ja naapurin autokatoksen päällä (tietäen, että se on kielletty!) ym.



Kotimme lähistöllä kulkee joki, jonne lapsillani ei ole mitään asiaa, mutta olen silti hyvin tietoinen jokaisesta joen varrella käynnistä (ja erittäin tarkkana siitä, kenen lapsistani annan käydä siellä kavereiden kanssa -salaa-, koska luotan jo hänen kykyihinsä ja järkeensä.



Ehkä omatkin lapseni ihmettelevät parinkymmenen vuoden päästä, kuinka vapaasti he saivat olla ja mennä...?

pienen kunnan kirkonkylällä. Kultaisessa 70-luvulla

Mikä pointti tossa on? Lapsesi tekee jotain kiellettyä -vaarallista ja annat olla? Myhäilet vaan kun osaa? EIhän se ainakaan osaa kieltoja noudattaa!



Miksi et puutu? Eikö se tottelisi vai alkaako raivoamaan?



Entä jos joskus lapsi menee joelle ja kuolee?



Itse en tollasta ymmärrä. Minulle kielletyt asiat on kiellettyjä ja siitä ei poiketa. Sääntöjä voi sitten muuttaa kun lapsi oppii noudattamaan. Etkö voisi samantien kertoa että lapsi voi sinne mennä koska on niin iso?

Myös omani 2000 luvun alussa leikki pitkiä aikoja yksin, ja nyt näitä tragedioita lukiessani, olen kyllä siunannut ettei mitään sattunut.

jotain VOI sattua!?

Mua niin vihastuttaa, kun kyllä ihmiset alkaa vahtia lapsia, kun jotain tapahtuu. VASTA sitten!

Lasten annetaan yhä nykyäänkin monessa perheessä tehdä kaikkea älytöntä ja olla vartioimatta millään tavalla, kunnes yks kaks yllättäen meinaakin käydä huonosti, jolloin vanhemmat kauhuissaan kertovat kuinka meinasi käydä ja kyllä nyt tajutaan että pitää vahtia. Justiinsa.

Mitä nyt tyypillisiä vaaroja voisi mainita kesäaikaan: myrkkykasvit, -sienet, auton alle jääminen, pyörällä kaatuminen, hukkuminen, putoaminen jostain, käärmeenpurema, pedofiilit jne jne.

Kouluiässä lasten täytyy usein väkisinkin jo selvitä esim. koulumatkat yksin, mutta parempihan se heille olisi, ettei vielä tarvitsisi, esim. ekaluokalla.

Siis kyttäätkö sitten todellisuudessa sieltä partsilta kiikareiden kanssa tauotta, mitä metsässä tekevät, kun vain "omasta mielestään" lapset saavat kulkea vapaasti ja todellisuudessa tiedät heidän joka liikkeensä. Ja se joki - miten voit olla tietoinen joella käynneistä, jos sinulla ei ole näköyhteyttä sinne koko ajan? Vaikka teiltä ikkunasta näkyisi sinne ja käyt vaikka vessassa ja muutenkin tuskin ikkunassa vahtaat lapsia koko ajan. En siis nyt lainkaan hahmota tätä juttua. Miten kuvittelet tuolla toiminnalla vahtivasi lasten tekemisiä?

Samalla tavoin minäkin 80-luvulla kuljin miten sattuu, mutta ei minua tosiaan silloin millään kiikareilla vahdittu partsilta eikä vanhemmat olleet missään harhassa että minua olisi vahdittu kun ei kerran vahdittu. Kotiintuloaikojakaan ei ollut, vaan oletus kai oli että tulen kotiin sitten kun muutkin mukulat väsähtävät ja menevät kotiin.

Omissa mielikuvissani aikuiset esiintyvät lähes ainoastaan ruoka-ajoilla tai iltasadun aikaan...

Nyt kun katson omia lapsiani, niin huomaan heidän kulkevan -omasta mielestään- täysin vapaasti. Lapset seikkailevat lähimetsässä (jonne näen ja kuulen parvekkelta), kiipeilevät roskisten takana ja naapurin autokatoksen päällä (tietäen, että se on kielletty!) ym.

Kotimme lähistöllä kulkee joki, jonne lapsillani ei ole mitään asiaa, mutta olen silti hyvin tietoinen jokaisesta joen varrella käynnistä (ja erittäin tarkkana siitä, kenen lapsistani annan käydä siellä kavereiden kanssa -salaa-, koska luotan jo hänen kykyihinsä ja järkeensä.

Ehkä omatkin lapseni ihmettelevät parinkymmenen vuoden päästä, kuinka vapaasti he saivat olla ja mennä...?

mä olen 70-luvulta ja maalta... Aamulla lähettiin ja illalla tultiin.

serkkujen luona kyläiltiin pyörillä, matkaa useampi kilometri. Aina ilmoitettiin kun paikkaa vaihdettiin, mut saatettiin kyllä matkalla seikkailla ties missä.

Ei siihen aikaan pahasti mitään ip-kerhoja ollut. Ekaluokallakin koulu saattoi loppua jo klo 11 tai 12 ja äiti pääsi töistä vissiin viiden maissa (mihin asti silloin postit oli auki?) Äiti oli yh isovanhempia tms. ei samassa kaupungissa asunut. Isä oli ainoa sukulainen koko kylässä ja sekin lähinnä veti viinaa sen ajan mitä ei töissä ollut (ihme, että ylipäätään kävi töissä)



Pitkin pusikoita me paineltiin kavereiden kanssa, käytiin luistelemassa, uimassa milloin missäkin, eikä kukaan varmasti tiennyt missä me liipastettiin, kun ei ollut ees noita kännyköitä. Kotona käytiin just ehkä välipala syömässä ja menoks. Joskus muistan menneeni äidin työpaikalle odottelemaan, että äiti pääsee töistä ja sain leimailla jotain postipaketteja sun muuta pientä hommaa. Aika harvalla meistä oli vanhemmat kotona odottamassa jälkikasvuaan koulusta kotiin. Ihan ekaluokan alussa olin vähän aikaa iltapäivähoidossa entisen hoitajani luona, mutta en kovin pitkään.



Kouluun olen mennyt -83