Otatko huomioon lapsettoman ystäväsi?

Ja annan oman kahvikupin juhlapöydässä ihan kuin muillekin

tämän ketjun kohderyhmään, mutta voisitko hieman selittää tätä avaustasi? Mä en ihan hiffaa, mitä haet takaa.

miten sitä voi erityisesti huomioida käytännössä että joku ystävä on lapseton.

En laita lapsia piiloon kun lapsettomia kylässä.

Mutta en nyt ehkä ihan kaikista lapsiperheen arkiasioista puhu hänen kanssaan samalla tavalla kuin lapsia saaneiden ystävien kanssa..

en ymmärrä kysymystä.

Miksi pitäisi?

ihminen, kuten kaikki muutkin.

riippumatta siitä onko heillä lapsia vai ei.

samalla tavalla kuin muutkin ystäväni. Eli yritän olla jauhamatta vain omista lapsistani ja kyselen myös heidän kuulumisiaan. Pyrin ajoittain pääsemään liikkeelle myös ilman lapsia, jolloin se on huomattavasti helpompaa.

Yritän saada selville, kuinka moni muistaa oman elämänsä keskellä edes joskus kysyä "kuinka sinä jaksat". Vaikkapa niinä hetkinä kun raskaus on tuore, iloitaan ja onnitellaan.



Mietin, että tuleeko onnellinen ihminen ajatelleeksi, että toiseen voi sattua vaikka hän iloitseekin sinun onnestasi.



ap.

toisen tunteista.

miten kellään jolla on lapsia voi olla ystäviä joilla ei ole lapsia. Eihän niitten kanssa ole enää mitään yhteistä.

Eli lapsettomuus vs. tahaton laposettomuus. Siitä tässä lienee kyse....

Ap: En ole ystäväsi, mutta saanko kysyä miten voit?

hätäile, ei minuun satu sillä en halua lapsia enkä ole koskaan halunnut. Tosin en hirveästi iloitse sinunkaan "onnestasi", sillä minusta lasten saamisessa ei ole mitään onnea.

Yritän saada selville, kuinka moni muistaa oman elämänsä keskellä edes joskus kysyä "kuinka sinä jaksat". Vaikkapa niinä hetkinä kun raskaus on tuore, iloitaan ja onnitellaan.

Mietin, että tuleeko onnellinen ihminen ajatelleeksi, että toiseen voi sattua vaikka hän iloitseekin sinun onnestasi.

ap.

Siis eri syistä lapsettomia, joista vain muutama biologisesti lapseton. Vai mikä virallinen termi silloin on, kun lapsi vain ei saa alkuaan yrityksistä huolimatta. Enemmän on heitä, joiden elämä on mennyt syystä tai toisesta toisin kuin olisi toivonut, joilla ikää alkaa olla jo paljon, mutta sopiva isäehdokas puuttuu. Siis halu perheeseen, eikä vain itsekkäästi lapseen kenen tahansa miehen kanssa. Vain yksi ystäväpiirissäni on vapaaehtoisesti, omasta halustaan lapseton ja onnellinen tilanteeseen.



Joku kysyi miten voit. Kiitos kysymästä. Minua pelottaa, etten koskaan saa lapsia. Käyn surutyötä läpi ja ihmettelen kuinka voin "tyytyä" elämään ilman suurinta, lapsuudesta asti ollutta haavetta. Olen onnellinen ystävieni puolesta, mutta samalla se muistuttaa minulle hyvin kipeällä tavalla, mitä vailla minä olen.



En oleta, että ystäväni arvaavat tilanteeni. Olen heille kertonut, että toivon muuta, haaveilen perheestä, kaipaan lapsia. Silti minusta tuntuu, ettei heille tule mieleenkään, että minuun voisi sattua.



ap.

AP: Kuinka haluaisit, että lapselliset ystäväsi kohtelisivat sinua? Muuten kuin ihmisenä? Mikä on se oikea protokolla, jolla lapsellisena ystävänä voin puhua omista lapsistani ja elämästäni vaimona ja äitinä, samalla loukkaamatta lapsettomia?



Kysyn tätä sydämestäni, sillä itselläni on välillä vaikea hahmottaa, mikä omassa elämässäni loukkaa lapsettomia. Sille, että minulla on perhe, en voi mitään enkä halua sitä pyydellä anteeksi. Mutta jos omassa käyttäytymisessäni on jotain loukkaavaa, sitä voin toki yrittää muuttaa.

Kysyn kyllä aina mitä heille kuuluu. Jos tiedän heidän matkustelleen, kysyn siitä. Jos ovat urasuuntautuneita, kysyn siitä. Jne.





Minulla on oikeastaan vain lapsettomia ystäviä, sillä me olemme ystäväpiirin ensimmäiset perheellistyneet. En usko, että kovin moni kaveripiiristäme kärsii vielä varsinaisesti lapsettomuudesta, sillä ikää heillä on alle 30 ja suurin osa on sinkkuja. Mutta jokunen ehkä, kuka tietää. Mutta on minulla sellainen sinkku ystäväkin, joka pelkää jäädä perheettömäksi, ja tästä olemme käyneet keskusteluita. Ja toinen lapseton kaverini julisti minua kahvipöydässä siitä, etten ole "niitä" äitejä, jotka lähettävät vauvastaan joulukortteja. Kun se olisi kuulemma ollut kuin isku sydämeen, sillä hänellä itsellään ei ole miestä eikä lasta.



Yritän ottaa lapsettomat ystäväni huomioon, mutta välillä minusta tuntuu, että pelkästään se, että minä olen äiti, on pahapaha. Itse loukkaannuin suunnattomasti tuosta kaverini joulukorttikommentista: miksi en saisi edes kerran vuodessa lähettää lapsestani kuvaa? Miksi en saisi olla onnellinen siitä, mitä minulla on? No, lähetin kortit vain kummeille ja sukulaisille, lapsettomat kaverit jätin pois. Mitenköhän ensi vuonna...

on elämässäsi paljon sellaista hyvää, joka joltakulta toiselta puuttuu. Sinullakin on oikeus iloita siitä hyvästä aivan avoimesti, pelkäämättä että se loukkaa jotakuta, jolta se puuttuu. Et sinäkään ole vastuussa toisten ihmisten suruista ja vastoinkäymisistä. Jos sinulla on ihmissuhteita, joissa kukaan ei kysy, mitä sinulle kuuluu, on kyse vääristyneestä ja itsekkäästä ihmissuhteesta, jolla ei pitäisi olla tekemistä perheellisyyden kanssa.

En siis mitään suurta, ei minua loukkaa toisen lapsiperhe-elämä, eikä sitä tarvitse piilotella. Mutta toivon, että vastapainoksi sille, että sinä saat kertoa onnestasi, uudesta vauvastasi, olla ylpeä vaikka koululaisestasi ja minä kuuntelen, kommentoin, yhdyn iloosi, niin sinä voisit minulta kysyä että kuinka voin. Kuinka jaksan ja miltä minusta tuntuu, kun kaikki hössöttävät raskautta/uutta vauvaa jne. Aiemmassa viestissä kerroin jo, että ystäväni tietävät kaipuuni, joten aivan tyystin heidän ei tarvitse arvailla. Mutta koska en halua pilata edes hetkellisesti ystävieni onnea, niin minusta tuntuu vaikealta kertoa vaikkapa raskaana olevalle ystävälleni, että minuun sattuu se etten itse ole raskaan. Äh, tätä on vaikea selittää.



Käytännössä siis se että onnellinen ja iloitsevakin voisi jonain hetkenä kysyä aidosti toiselta, ihan minkälaisessa elämäntilanteessa olevalta, "miten voit, mitä kuuluu?"



ap.

Voi olla, että tulee pitkä vastaus.



Kuulostat siltä, että olet oikeasti miettinyt tätä asiaa ja montaa muutakin, etkä ole vain itsekkäästi hakemassa huomiota itsellesi kuten monet tuntuvat kuvittelevan.



Toisaalta olen muiden vastaajien kanssa samaa mieltä siitä, että meillä kaikilla on omat ongelmamme ja kipukohtamme ja me aika monet joudumme ja olemme joutuneet kohdakkain sen tosiasian kanssa, ettei ongelmiamme ehkä ole aina huomioitu kaikilla niillä tavoilla kuin olisimme halunneet. Ihmiset yksinkertaisesti ehkä elävät eniten omaa elämäänsä ja huomioivat muita keskimäärin vähemmän kuin nämä toivoisivat.



Monet lapsettomat tuntuvat kuvittelevan, että lapsettomuus on ainoa ja suurin ongelma tässä maailmassa (ja nyt tällä toteamuksella en tarkoita sinua) ja siksi meillä lapsia omaavilla ehkä joskus vähän kiehahtaa, kun jotkut lapsettomat tuntuvat odottavan, että kaikki muut keskittyvät suojelemaan heitä ympäröivältä maailmalta.



Itse en ole lapsettomuudesta käytännössä kärsinyt, olkoonkin, että sitä toivottua neljättä lasta ei meille sitten kuulunut. En kuitenkaan väitä, että se olisi mitään verrattuna siihen ettei saisi ensimmäistäkään. Sen sijaan olen kasvanut lapsuuteni alkoholistiperheessä, joutunut taistelemaan yksin elämässäni eteenpäin ilman minkäänlaista tukea suvulta ja lapsuuden perheeltä, kasvattamaan vammaisen sisarukseni ja lopulta taistellut läpi kahdesta syövästä. Kaiken tämän jälkeen se, että ensimmäiset kolme lasta tulivat kutakuinkin ensimmäisellä yrittämällä oli minulle suunnaton yllätys - olin nimittäin täysin varma, että seuraava ongelmani on lapsettomuus.



Itse en saanut minkäänlaista apua silloin kun olin lapsi. Kukaan ei kuunnellut, kukaan ei auttanut. Minua on lähinnä väheksytty ja halveksittu siksi, että olen niin surkeasta kodista lähtöisin. Kahden syöpäni hoidot kestivät yhteensä useamman vuoden. Harvassa olivat ne ystävät, jotka tukivat - suurin osa kaikkosi, kun kuuli diagnooseistani. Itse asiassa suurin osa ei varmaan edes tiedä toisesta syövästäni, koska jo ensimmäinen sai heidät jättämään yhteydenpidon siihen joulukorttiin kerran vuodessa. Suurin syy oli varmaankin se, että heillä oli itsellään onnellinen perheenperustamisvaihe meneillään ja minun elämäni olisi masentanut heitä liikaa, niinpä yhteydenpito jäi, koska en itse jaksanut pitää yhteyttä.



Se, että lähtökohdistani huolimatta olen ns. menestynyt elämässäni on taas ollut ihmisille kateuden aihe - olen monet kerrat tuntenut, että ihmisten mielestä minulla ei olisi oikeutta voida hyvin ja olla onnellinen. Monet ovat paheksuneet perheenperustamista. Useiden kohdalla minulle tuli tunne, että sairauksien ja surkeuden takia annetun vähäisen myötätunnon korvaukseksi minun olisi pitänyt jäädä surkeaksi ja hoivattavaksi enkä olisi saanut jatkaa elämääni normaaliin tapaan. Se, että matkustamme ja harrastamme, asumme mukavasti ja elämme tavallista kiireistä lapsiperheen elämää, tuntuu olevan monien mielestä leuhkimista ja snobbailua.



Itse olen kokenut niin paljon, etten enää välitä muiden mielipiteistä. Tämä on minun elämäni, ainut sellainen ja rajallinen. Olen itse saavuttanut kaiken sen, mitä minulla on, ilman toisten apua - ja aion piru vie nauttia siitä myös. Anteeksi jos se kuulostaa kylmältä ja kovalta, mutta kylmä ja kova on myös ollut se maailma, jossa olen joutunut taistelemaan tähän saakka.



Itse asiassa luulen, että suurin ongelma näissä asioissa on se, että ihmiset eivät todellisuudessa tiedä juurikaan mitään toistensa elämästä. Elämä on niin kiireistä ja uusia tuttavuuksia tavataan koko ajan - heidän historiastaan ei tiedetä juuri mitään. Silloin on helppo kadehtia ja paheksua, kun ei oikeasti tiedä. Kunnon keskusteluyhteyden syntyminen vaatii aika pitkää ja syvällistä tuttavuutta. useimmista ihmisistä tiedämme vain sen, mikä näkyy ulospäin tällä hetkellä ja niinpä monille on tärkeää kiillottaa sitä ulkokuorta viis veisaamatta siitä, mitä muiden ulkokuori kätkee sisälleen.



Summa summarum: Älä odota liikaa muilta, elä omaa elämääsi. Äläkä välitä siitä, mitä muut ajattelevat.

ystäviäni. En tajua miten mun pitäis erikseen lapsetonta huomioida?