Väite: Perheen lemmikit kehittävät lasten empatiakykyä.

tue lemmikkieläinteollisuutta ja hanki lemmikkejä elämään luonottomissa oloissa tehtävänään miellyttää ihmistä.

Empaattisia ja ihania lapsia olen nähnyt nimenomaan niissä perheissä, joissa eläimiä ei oteta lapselle, vaan koko perheelle.

yleensä perheen aikuisilla on aina ollut eläimiä. Eli lapset ovat tulleet sitten jälkeenpäin.

Empaattisia ja ihania lapsia olen nähnyt nimenomaan niissä perheissä, joissa eläimiä ei oteta lapselle, vaan koko perheelle.

mutta olen tosi tyytyväinen, kuinka tärkeäksi ja rakkaaksi koira on tullut meidän pojallemme. Poika on ollut aina herkkä, mutta vähän sulkeutunut. Nyt koira saa paljon halauksia, iltasuukot ja positiivista huomiota. Eikä ikinä vihoissaankaan uhkaa koiraa, vaikka pienempänä nyrkit saattoivat heilua vaikka siskolle. Enää eivät heilu sinne siskonkaan suuntaan. Koira on leikkisä kaveri, joten vie aina pojalle leluja, joilla haluaa leikittävän ja aina poika sitten leikkii, vaikka ei huvittaisikaan. Jotenkin liikkistä.

joka vahvistaa perstuntumasi.

Tai sitten lemmikkejä hankkivat ja pitävät vanhemmat ovat kasvattajina toisenlaisia? Kuten myös elämänasenteeltaan ja arvomaailmaltaan?

Tuntuu, että minä ja lapsuuden kaverini joilla oli lemmikkejä kotona, olemme tosi symppiksiä, mutta sellaiset, joilla ei ollut lemmikkejä, on sellaisia itseään ylistäviä jne.

Toki lemmikki varmaan auttaa, jos lapsella on tunne-elämän häiriöitä. Mutta mun lapsi ei koskaan ole ollut mikään riehuja tai nyrkkisankari. Lemmikkiä ei meillä ole, ihan siitä syystä, ettei mielestämme tää kaupunki ympäristö ole paras lemmikille. Ja kun kaikki on töissä ja koulussa, harrastuksissa, matkoilla, niin lemmikki joutuisi olemaan yksin tai siteen hoidossa. Empatiasta eläimiä kohtaab meillä itsellä ei niitä ole. Paljon kuljetaan luonnossa ja tarkkaillaan eläimiä siellä. Viimeksi eilen sammakoiden soidinta:-)

että lemikkejä hankkivat aikuiset ovat lähtökohtaisesti empatiakykyisempiä ja huolehtivampia kuin lemmikittömät. Sellaisessa perheessä kasvaa sitten kivempaa jälkikasvua :)

Toki lemmikki varmaan auttaa, jos lapsella on tunne-elämän häiriöitä. Mutta mun lapsi ei koskaan ole ollut mikään riehuja tai nyrkkisankari. Lemmikkiä ei meillä ole, ihan siitä syystä, ettei mielestämme tää kaupunki ympäristö ole paras lemmikille. Ja kun kaikki on töissä ja koulussa, harrastuksissa, matkoilla, niin lemmikki joutuisi olemaan yksin tai siteen hoidossa. Empatiasta eläimiä kohtaab meillä itsellä ei niitä ole. Paljon kuljetaan luonnossa ja tarkkaillaan eläimiä siellä. Viimeksi eilen sammakoiden soidinta:-)

joilla ei ole lemmikkejä ovat empatiakyvyttömiä. =) Vaan että lemmikki näyttää ko. ominaisuuden kehittymisessä auttavan huimasti.

ap

Toisaalta muistan monta tapausta missä mukulat ovat vain rääkänneet niitä hankittuja eläimiä että mä melkein väitän että sitä empatiaa joko on tai ei ole...toki sitä voi kehittää mut ei onnistu läheskään aina.



Meillä isommat lapset ovat oppineet paljon empatiaa kun ovat saaneet hoitaa ja leikkiä pikkutaaperosiskon kanssa :D pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellä!

tekee samaa tai jopa parempaa :) meillä ainakin!

jos lapsella on jotain tunnepuolen ongelmaa siihen voi lemmikki auttaa mut jos kyseessä normaalisti kehittyvä lapsi ei tarvita lemmikkiä empatiakyvyn kehittymiseen. Kyl se riippuu niin vanhemmista ja muuten perheestä...esim just noi sisaret auttavat paljonkin empatiakyvyn kehittymiseen JOS perheessä lämpimät ja avoimet välit ja lapset otetaan heti pikkusisarten hoitoon mukaan.

mutta paljon riippuu myös persoonasta. Vaikutusta on varmasti myös kasvatuksella, sisaruksilla ja tuttavapiirillä, onko läheisillä lemmikkejä jne.



Meillä ei ole lemmikkejä ja vain yksi lapsi. Silti hän on hyvin empaattinen, ei kiusaa tai muksi, otta hyvin huomioon pienemmät lapset, lemmikit jne.

ovat vähän hitaammin kehittyviä empatia-asiassa. Sitten taas lapset, joilla on sisaruksia (isompi sisaruskin riittää) osaavat asettua toisen asemaan paljon paremmin. Vaikka sisarukset usein nujuavat ja tappelevatkin, pahoja vahinkoja sattuu hyvin harvoin. Sitten taas kun ainoa lapsi päästää aggressiot irti, jälki on hirveää.



t. ainoa lapsi itsekin (jolla oli lapsena koira, mutta joka ei kehittynyt empaattiseksi ennen aikuisikää)

viis veisaavat siitä lemmikistä eivätkä kyllä empatiaa tunne sitä kohtaan...

serkkuni on ainoa lapsi ja oli jo pienenä paljon empaattisempi kuin esim. minä. Minulla on 2 pikkususarusta. Sanoisin että enemmnä kiinni persoonasta, ja jonkun verran vanhemmista (minut laitettiin usein vahtimaan pikkuisia ja muutenkin jouduin koko ajan antamaan periksi/luopumaan jostain koska olin "iso"). Serkkuni esim. oma-alotteisesti pyysi sisaruksiani mukaan leikkeihimme (minä olisin mieluummin leikkinyt ilman), jakoi auliisti omista karkeista jne kun meidän porukassa pidettiin kynsin hampain omista osuusksista kiinnie ikä varmana jaettu omista yhtään.

ovat vähän hitaammin kehittyviä empatia-asiassa. Sitten taas lapset, joilla on sisaruksia (isompi sisaruskin riittää) osaavat asettua toisen asemaan paljon paremmin. Vaikka sisarukset usein nujuavat ja tappelevatkin, pahoja vahinkoja sattuu hyvin harvoin. Sitten taas kun ainoa lapsi päästää aggressiot irti, jälki on hirveää.

t. ainoa lapsi itsekin (jolla oli lapsena koira, mutta joka ei kehittynyt empaattiseksi ennen aikuisikää)

ja sit se persoonallisuus. Olen huomannu että vähiten empaattisia lapsia ovat ne joiden perheessä yhteinen aika ei ole niin tärkeää.

jotka kasvavat lemmikkiperheissä. Eli lemmikkejä ei hankita "lapsille" vaan vanhemmilla on ollut lemmikkejä o kauan ennen lapsia, koska he niitä ovat halunneet.

viis veisaavat siitä lemmikistä eivätkä kyllä empatiaa tunne sitä kohtaan...

jotka kasvavat lemmikkiperheissä. Eli lemmikkejä ei hankita "lapsille" vaan vanhemmilla on ollut lemmikkejä o kauan ennen lapsia, koska he niitä ovat halunneet.

viis veisaavat siitä lemmikistä eivätkä kyllä empatiaa tunne sitä kohtaan...

Aikuisenhan se vastuu lemmikeistä on viimekädessä kannettava, lasta voi toki vastuuttaa... mutta aikuinen on vastuussa viimekädessä. Lemmikit eivät ole leluja.

ap