Muille ehkä ihan pikkujuttu, mutta mulle ISO ilo!

tänään eskarilaiseni lähti ekan kerran kaverin kanssa pyöräilemään (ihan lyhyitä lenkkejä, parisataa metriä kadulla vain)



Tähän asti olen ollut epätoivoinen, kun koko pyöräily on ollut pelkkää takkuamista ja itkemistä ja valittamista, eikä siitä ole tullut juurikaan mitään. Nyt, kun aikuinen oli pois ja kaveri rinnalla (ihmeen pitkämielinen!), pikku lenkit sujuivat ja niin kyllä sykähdytti ilon äidin sydämessä sitä vaivihkaa ikkunasta huomata. Lapsoseni sittenkin osaa ja pärjää.



(ei siis ole mikään erityislapsi, ihan tavallinen, mutta ei motorisesti mikään taitava)