Syyllistävä äiti

"hyvää kuuluu, et ole käynyt". Kävin kaksi päivää aikaisemmin.



Itse laitoin itselleni, jos en nyt paperille, niin jotenkin pääkoppaan, käyntini muistiin. Juuri tuon takia, kun sai kuulla "et ole käynyt", niin itse ainakin tiesi, mitä on tehnyt. Ikävää oli se, että äitini julisti muillekin, sisaruksilleni ja tuttavilleen, kuinka "Ulla ei ole käynyt".



Olen numero 20,

Lisää kohtalotovereita ilmoittautuu. Itse olen 32, äitini jo liki 70. Olen käynyt vuosikausia terapiassa jotta ymmärsin asioiden oikean laidan ja vapauduin suurimmasta osasta turhaa syyllisyyden tuntoani. Äiti on yksinäinen ja elää vain minun perheeni kautta, syyllistäminen jatkuu edelleen, mutta olen alkanut ajatella että hän ei edes itse tajua tekevänsä sitä.Tosiasiassa hän itse teki kasvuolosuhteistani liki helvetilliset mutta itse ei tunne syyllisyyttä mistään.

Viimeksi kuulin että hän ei voinut ikinä ollessani lapsi katsoa edes tv:tä koska minä en antanut! Lapsena se oli sellaista tyyliin "syö sinä, minun ruokaan ei ollut varaa..". Pari kertaa olen sanonut suoraan että en halua tuollaista syyllistämistä, vastaus on että sinun kanssa sitten aina tulee näitä väärinymmäryksiä, enhän minä nyt hyvänen aika mitään syyllistä! Tämä ihminen onnistui myös sairastumaan vakavasti juuri kun olin irtautumassa kotoa eikä vieläkään huolehdi terveydestään, "koska ei ole varaa". Muistuttelee sitten et taas on paineet korkealla jne.. Että sillai. Monien ystävieni mielestäni minulla on niin kiltti ja herttaisen oloinen äiti eivätkä ymmärrä jos jotain poikkipuolista yritän ikinä hänestä kertoa.

Löysin tämän vanhan keskustelun kun etsin haulla jotain tukea omaan tilanteeseeni. Erittäin paljon samanlaisia tilanteita muilla naisilla kuin minullakin.



Meillä on äidin kanssa tiiviit välit ja koska äiti on vammainen olen hänelle korvaamaton apu. Vaikka äiti saa myös kaupungin avustajia ja kotiapua. Mutta nyt vasta oikein tajuan selkeästi että hänellä on hyvin hallitseva ote minuun ja elämääni.



Äidilläni on tapana arvostella minua ja ihmetellä valintojani ja tekemisiäni ja menemisiäni aina suureen ääneen. Äänensävy on ihan tietyllä tavalla paheksuva, ja se ärsyttää todella paljon. Ikään kuin meidän muiten pitäisi luopua elämästä ja siitä nauttimisesta siksi että meidän äidillä on elämä rajoittunut tietynlaiseksi!



Nyt vaan rasittaa ja suututtaa taas kerran. Tuli yhteenotto kun en suostunutkaan äidin toiveeseen koska oli omia kiireitä, ja niinpä sain paskaa naamalleni ja taas syyllistämiset kuinka "te voisitte joskus ajatella minuakin". Hitto, eihän me muuta tehdäkään kuin häntä ajatellaan ja paapotaan ja autetaan lähes joka päivä vaikka hänellä on kunnalliset avustajat ja kotiavutkin!



Pakko taas ottaa etäisyyttä, ei auta.



t. syyllistetty tytär

On syyllistänyt aina ja syyllistää yhä ja vainoaa varmaan haudankin takaa. Kun olin lapsi, hän jätti minut yksin kotiin lähtiessään kauppareissulle ja julisti lähtiessään, että jos ei tule takaisin, on kävellyt jokeen, koska olen niin ilkeä lapsi... ja jätti sitten panikoimaan yksin. Tai olihan isä kotona, mutta nukkui yövuoron jälkeen, ja HYS ISÄ NUKKUU oli laki numero yksi. Vähän myöhemmin "ajoin äitini kotoa töihin". Aika hyvin 10-vuotiaalta! Erimielisyyksiä ei selvitetty ikinä, koska äidillä on ollut periaate, ettei hän riitele. Mykkäkoulu sen sijaan onnistuu parhaimmillaan jopa 2 viikkoa. Hän huokailee, istuu hämärässä kädet sylissä, valmistaa ruoan muttei istu muiden kanssa syömään.



Nykyään on onneksi vain tätä "olen niin yksin"-jauhantaa. Kissat, seurallinen leskirouva ravaa jumpissa, uimassa, ystävätoiminnassa, seurakunnan riennoissa, teatterimatkoilla.



* HUOH *

koko perhe pitäisi liikuttaa hänen luokseen. Lasten harrastukset ja työt ja rakennusprojekti työllistävät muutenkin, yksinäisen ihmisen olisi paljon vaivattomampi reissata.

No onhan tuo aivan selvää syyllistämistä. Olisi voinut itse soittaa ja pyytää käymään.

"Et ole ehtinyt käymään, hyvää tässä kuuluu (äänessä marttyriutta..) "

---------

Minä en ymmärrä miten esim nuo toteamukset liittyvät syyllistämiseen? Siskoni on erilainen kuin minä ja hänen mielestään tuo olisi syyllistämistä, enkä siksi ymmärrä siskoanikaan.

Nuohan olivat faktoja. Et ole käynyt ja ehkä äitisi toivoo, että kävisit, mutta yrittää ymmärtää sinun kiireitäsi, kun et käy. Tunteilleen ei mitään tarvitse aina voida äitisikään!

se, että tiedostaa olevansa erillinen ihminen ja että oma äitisi on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, se ei ole sinun asiasi. Sinun tehtäväsi on elää omaa elämääsi. Älä soita jos siitä tulee huono olo.

Rakas ja ihana äiti.

Olen jo 30-vuotiaana onneksi oppinut elämään elämääni kuten haluan. Mutta paha olo saattaa tulla tuollaisista puheluista, joissa oma äiti kaataa kaiken niskaan. Kävin kerran ammattiauttajalla juttelemassa mm. äitisuhteesta. Hän kommentoi osuvasti, että lapsia ei voi omistaa ja heidän pitäisi antaa elää omaa elämäänsä 18-vuotta täytettyään. Länsimaisissa kulttuureissa kuulemma äitisuhteet ovat hankalia, mutta afrikkalaisissa kulttuureissa ei niinkään.

Älä ihmeessä enää vie lastasi äudille hoitoon ja jos äitisi ihmettelee, sano suoraan miksi.

Olipa terapeuttista löytää tämä ketju. Miehellä on reissutyö ja meillä 3 lasta jotka harrastaa. Silti miedän perhe on äidin sisällöntuottaja ja ohjelmatoimisto. Ja se on rasittavaa ja raskasta olla tässä roolissa. Äitini on terve eläkeläinen. On jotenkin mökkiytynyt mihinkään ei osaa mennä yksin ja odottaa viihdytysjoukkoja kotiinsa. Elämä pyörii liian pienessä piirissä ja ajatukset samaa pientä kehää kun mitään ei tapahdu. Tuo olen niin yksin hokema kuulostaa niin kovin tutulta mutta vastavuoroisuutta ei ole. Olisi kiva jos äiti joskus matkustaisi meille. Hänen vastakohtansa on anoppini joka on vielä 7 vuotta äitiäni vanhempi. Hänen kanssaan on paljon mutkattomapaa. Anoppi harrastaa esim. eläkeliitossa ja käy erilaisilla retkillä ja matkailee. Ja häne pääsee myös meille eikä odota kellon kanssa ja laske päiviä koska on viimeksi käyty. Anoppi ei tuomitse eikä syyllistä ja meillä on kahden aikuisen naisen toisiaan kunnioittava suhde.  Meidän perhe ei ole anopin AINOA sisällöntuottaja.

[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 09:38"]

Olipa terapeuttista löytää tämä ketju. Miehellä on reissutyö ja meillä 3 lasta jotka harrastaa. Silti miedän perhe on äidin sisällöntuottaja ja ohjelmatoimisto. Ja se on rasittavaa ja raskasta olla tässä roolissa. Äitini on terve eläkeläinen. On jotenkin mökkiytynyt mihinkään ei osaa mennä yksin ja odottaa viihdytysjoukkoja kotiinsa. Elämä pyörii liian pienessä piirissä ja ajatukset samaa pientä kehää kun mitään ei tapahdu. Tuo olen niin yksin hokema kuulostaa niin kovin tutulta mutta vastavuoroisuutta ei ole. Olisi kiva jos äiti joskus matkustaisi meille. Hänen vastakohtansa on anoppini joka on vielä 7 vuotta äitiäni vanhempi. Hänen kanssaan on paljon mutkattomapaa. Anoppi harrastaa esim. eläkeliitossa ja käy erilaisilla retkillä ja matkailee. Ja häne pääsee myös meille eikä odota kellon kanssa ja laske päiviä koska on viimeksi käyty. Anoppi ei tuomitse eikä syyllistä ja meillä on kahden aikuisen naisen toisiaan kunnioittava suhde.  Meidän perhe ei ole anopin AINOA sisällöntuottaja.

[/quote] Ihana anoppi sulla!

Hyvä 16! Otan tästä oppia!  : )

t. ei-ap

Mulla on hyvä äiti. Aina tukee tekemiäni päätöksiä ja kannustaa. Eikä koskaan narise eikä koskaan laita vaatimuksia lapsieni niskaan, että heidän pitäisi elämänsä polku valita jollain tapaa. Hän on mahdottoman tavallinen, tukevasti jalat maassa oleva henkilö. Ja usein puhelumme päättyy hän kertoo kuinka kiva oli jutella ja kuinka ilahduttavaa oli keskustella.

On laittanut vahvasti pohtimaan, että kaikki ei ole sitä miltä näytetään. Anopit lähettävät meille viestiä, että tulkaa käymään. Tapaamiset ja puhumiset ovat olleet sitä, että meitä syyllistetään, meille valehdellaan, meitä vähätellään ja arvostellaan (anopit tätä tahoillaan tekevät muiden kuulematta), Ja sen jälkeen esitetään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tästä olemme kyselleetkin ja anopit kiertävät asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Apeillemmeko he tuota esitystä pitävät? Meille on tullut vahva tunne, että parempi olla tapaamatta lainkaan. Huolimatta vaikka ovat äitejämme. Parempi ilman, haluamme elää.

http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aidit_onko_teilla_muilla_samanlaista

Auttakaa, pliis! Millainen on sellainen äiti, joka on toisaalta ylisuojelevainen ja holhoava minua kohtaan "minusta tuntuu että sinun miehesi ei halua olla sinun kanssa. tule vasn takaisin kotiin." Tai "olethan nyt saanut syötyä hyvin ja ei kai sinua nyt vain pahoinpidellä siellä?" Ja sitten MUIDEN edessä "kyllä taas hävettää tuo minun tytär" "Satu se ei oikein osaa ikinä ajatella muita" "äitiäänkään ei ehdi enää nähdä kun on parempaa tekemistä". Jne jne EPÄMÄÄRÄISTÄ höpinää, äiti syntynyt 50-luvulla ja oma äitinsä samanlainen, syntynyt 30-luvulla. Minulla herää aggressiokohtauksia heidän ympärillään. Auttakaa ja jakakaa kokemuksia?

Myös äidin jatkuva riidanhalu harmittaa. On ihmissuhteet menny pieleen siksi kun pienestä pitäen tottunut siihen että kokoajan on oltava valmiina vastaväitteeseen ja joka päivä riidellään. Äitillä ei ole miestä eikä muuta lapsia. Nykyäänkin hän toisinaan tuntuu vaativan minun, nuoren ihmisen kokoajan menevän hänen luokseen ja olevan hänen ja mummoni tukena vaikka itse eivät esimerkiksi tule minulle kylään ja äänensävy muuttu heti jos sanon että anteeksi minulla on työ tai koulumenoa tai ainakin jos olen sopinut puolison tai ystävien tai isän suvun kanssa jotain. Sitten kun kysyn miksi närkästyä, vastaus on "en minä mitään närkästy" "onhan se hyvä että minun tyttärellä on vihdoin muutakin tekemistä!" T. #69

Mä oon 34 ja mutsi valittaa edelleen kaikesta. Teen kaiken väärin... Esikoisen aikaan valitti "miksi heti pitää mennä takas töihin" kuopuksen kanssa; "mikä kiire sulla sinne töihin on"
Rivitaloasuminen on huono, kerrostalo oli tosi huono, oma kotitalossa on turha teidän kuvitella asua.... Paritalo on ainut vaihtoehto koska hän asuu niin :D
"ei sun serkkuskaan ole yliopistossa ollut" kun tein hakemusta

tai terapian tarpeessa tai molempia. Tähän päätelmään olen tullut nyt aikuisiällä. Ei voi olla normaalia käytöstä aikuiselta ihmiseltä olla noin kontrolloiva, dominoiva ja vielä se että löytää virheitä kaikista muista paitsi itsestään!



Sukulaisiin ei siis pidä yhteyttä mikä on tosi surulllista koska se vaikuttaa meihin lapsiinkin epäsuorasti.

Mietin tässä äitienne ikää ja sitä, oletteko kaikki lähemmän 40-ikäisiä eli 70-luvun lapsia?



Oma äitisuhteeni vaikuttaa NIIN samanlaiselta ja oli tosi vaikea. Kunnes tein pisteen siihen, aina kun alkoi valittaa ja ulista luurin päässä, sanoin vaan kylmästi hei ja laitoin puhelun katki. Samoin kun hän oli kylässä meillä tai me itse siellä ja alkoi virsi "olen niin yksin, ikinä ette käy, kukaan ei välitä, raskas elämä takana, ei ole ystäviä, ei harrastuksia". Kerroin sitten suoraan mitä voi tilanteelle tehdä, siis muuttaa elämässään.



Äitini pitää älyttömästi myös villin nuoruuteni muistelemisesta. Ja kaikki, mitä siihen liittyy, mokat tietysti, voi että hän sitten jaksaa niitä asioita vieläkin vääntää 20 vuoden jälkeen. Mutta autas jos hänen menneisiin virheisiin yrittää puuttuua "älä muistele vanhoja".



Sanoin myös suoraan, että kun "olet niin pessimistinen joka asiassa, se syö myös meitä kuulijoita eikä kukaan JAKSA kuunnella sinua". Tämän kun sanoin, olimme meillä jo yöpaidoissa ja iltamyöhään. Äitini suuttui niin, että lähti yötä vasten ajamaan kotiinsa, 100 kilsaa...



Aikansa tässä iskettiin kirvestä kiveen, mutta onpas äitini lopettanut tyhjän valituksen ainakin minulle. Ja aina kun yrittää aloittaa, teen heti selväksi, että en suostu kuuntelemaan. Äitini sitten valitsee mielummin kuitenkin meidän seuran, kuin sen, että olisi yksin.