Syyllistävä äiti

olen kohta 40-vuotias. Äitini on kohta 70-v. Hänellä on ollut aika vaikea lapsuus, isä ja äiti olivat ankaria. Silti se ei ole mielestäni mikään syy jäädä polkemaan menneisyyteen, sääliä itseään jne.



Äitini ongelma on se, että hän on marttyyri. Istuu kotonaan, ei tee mitään kehittävää, ajaa pois kaikki ystävät ja sukulaiset. En usko että heidän luonaan juuri käy ketään.



Nyt meillä on tilanne se, etten ole soittanut tai käynyt äitini luona yli kuukauteen!!! Tiedän että hän tietysti nyt sitten odottelee "että voi kun se likka soittelisi" ja plaa plaa. Kiva sitten kun lopulta soittelemme niin saan taas kuulla miten kauan siitä on kun soitin jne. Miksei hän itse voisi soitella? Tai tulla käymään kun emme edes kaukana asu?



En mä tiedä... Meidän ongelmamme on se, että emme kommunikoi vaan pyörimme vain asioiden ympärillä.

Olen tosiaan 70-luvun lapsi. Äitini 40-luvun ja vaikeita aikoja kokenut, myönnän sen. Mutta joos yritänkin kehoittaa häntä hakemaan harrastuksia, muuttamaan jotain elämässään, mitä tahansa, kokee hän sen ilkeänä piikittelynä. "Hyvähän sun on sanoa, kun kaikki on kohdallaan, eikä ole näin vaikeaa miestä, sairauksia jne.." Tuollaisen vastauksen saan. Jos sanon, etten jaksa kuunnella valitusta, olen puolestaan ilkeä ja itsekäs ihminen. Umpikuja välillä edessä. Haluaisi olla äitinsä kanssa tekemisissä, mutta psyyke ei aina kestä. Huokaus.

OMASTA elämästään miten parhaiten taitaa. Äitisi on kuitenkin aikuinen ihminen ja valitsee itse oman tiensä suunnan.

Olen itse 60-luvulla syntynyt, äitini on kuollut jo n. 15 v sitten. Mutta äitini lapsuus tai elämä ylipäätään ei ollut mitenkään "kovaa", päinvastoin, hän eli varakkaassa perheessä hemmoteltua elämää, teki työelämässä hienon (myös taloudellisesti) uran jne.



Mutta voi kuinka tuttuja juttuja, ihan kuin äidistäni kirjoittelisitte: hän "ei koskaan riitele", on aina oikeassa, silti oli näitä jopa 2 viikon mykkäkouluja. Äitini oli ulospäin erittäin sosiaalinen ja varmaan myös mukava ihminen, hänellä oli laaja ystäväpiiri. Mutta sitten valitti perheelle yskinäisyyttä, ja kuinka ei käydä, on viimeksi käyty silloin ja silloin jne.



Jos kävi ihan pikipäin moikkaamassa ja esim. viemässä jotain, sai kuulla, kuinka "aina on kiire, on niin kiire, ettei hänen luonaan ehditä olla." Sillä seurauksella tietenkin, ettei sitten viitsinyt koskaan pikipäin piipahtaa, jätti nekin piipahtamiset väliin.



Enkä osaa kuvitella, että olisin äidilleni sanonut, äidin kanssa selvittänyt ja puhunut tätä asiaa. Ei siitä olisi mitään tullut. Olisin ollut vain ilkeä ihminen, joka tahtoo pahoittaa hänen mielensä, hänen, joka ei koskaan riitele ja tahtoo kaikille pelkkää hyvää. Minulla ei olisi ollut minkäänlaisia arvoja, kun en kunnioita vanhempaa ihmistä. Olisin saanut aikaan viikkojen mykkäkoulun, joka ei olisi kuitenkaan muuttanut mitään, äiti olisi edelleen mielestään ollut oikeassa.



Huomaan siskossani, joka on minua huomattavasti vanhempi ja leski, osittain samoja piirteitä kuin äidissäni. Itsessäni en onneksi;-)



Jännä kuinka nämä äitisuhteet, näin vuosien jälkeenkin, nostavat tunteet pintaan. Joskus, en onneksi kovin usein, kuulen jossain tietyssä tilanteessa äitini äänen, ja mitä mieltä hän olisi ollut asiasta... Huokaus!

(käytyäni 4v terapiassa tämän sekä monen muun asian takia) että napanuora äitiin kannattaisi jo tässä iässä katkaista. Ja luojan kiitos alan sen tajuta. Mutta jos äiti on ensimmäiset 35 vuotta syyllistänyt ja sitonut itseenä monin henkisin sitein, niin asia ei olekaan niin helppo. Alan onneksi ymmärtää, että elämme kahta erillistä elämää, mutta silti ajoittain äitin saa - hetkellisesti - minusta "yliotteen".



ap

että lähestyvä 40 ikä ja "keski-ikäisyys" laittaa enemmän asioita pohtimaan. Sitä haluaa tehdä omasta loppuelämästä mahdollisimman hyvää eikä huvita tuhlata aikaa sellaiseen kehnoon ilmapiirin.



Itsekin kävin 3 vuotta sitten vatvomassa asioita terapiassa ja tätä kautta sain enemmän itsevarmuutta, uskoa siihen, ettei sitä keneltäkään, edes niiltä kaikkein lähimmiltä tarvitse sietää mitä tahansa henkistä rassausta. Silloin sain rohkeutta olla "kova" myös äitiäni sekä miestänikin kohtaan enkä enää ota vastaan mitä tahansa. Ajattelen usein ensin itseäni, enkä aina muita, aikuisissa suhteissa.



Mutta kyllä se jossain mielen takana lymyää myös minulla ajoittain, se toisen valta omaan elämään. Pompotusta on riittänyt ja työtä vaatii edelleen, ettei ihan mitä vaan siedä.



Rohkeutta vaan muillekin tosiaan katkaista se napanuora ja uskon ja luulen, että useimmiten se äiti valitsee kuitenkin mielummin teidät vielä ilmapiirin täydellisen puhdistamisen jälkeen.



t. 16

Päästyään eläkkeelle on mennyt aivan mahdottomaksi, ei näytä olevan enää omaa elämää ollenkaan. En oikeastaan halua edes ajatella tai kertoa koko ihmisestä, tulee niin paha mieli. :(

Usein tulee mietittyä, että mitä sitten, kun jää eläkkeelle. Hänellä kun ei tosiaan ole ystäviä, kumppania, harrastuksia, ei siis mitään muuta kuin työ ja meidät lapset. Olen vielä ainoa jolla on omia lapsia eli ainoat lapsenlapset löytyy meiltä. Ja tietysti äidin mielestä olisi ollut meidän asia täyttää hänen vapaa-aikansa...



t. 16

"Et ole ehtinyt käymään, hyvää tässä kuuluu (äänessä marttyriutta..) "

---------

Minä en ymmärrä miten esim nuo toteamukset liittyvät syyllistämiseen? Siskoni on erilainen kuin minä ja hänen mielestään tuo olisi syyllistämistä, enkä siksi ymmärrä siskoanikaan.



Nuohan olivat faktoja. Et ole käynyt ja ehkä äitisi toivoo, että kävisit, mutta yrittää ymmärtää sinun kiireitäsi, kun et käy. Tunteilleen ei mitään tarvitse aina voida äitisikään!

"Et ole ehtinyt käymään, hyvää tässä kuuluu (äänessä marttyriutta..) "

---------

Minä en ymmärrä miten esim nuo toteamukset liittyvät syyllistämiseen? Siskoni on erilainen kuin minä ja hänen mielestään tuo olisi syyllistämistä, enkä siksi ymmärrä siskoanikaan.

Nuohan olivat faktoja. Et ole käynyt ja ehkä äitisi toivoo, että kävisit, mutta yrittää ymmärtää sinun kiireitäsi, kun et käy. Tunteilleen ei mitään tarvitse aina voida äitisikään!

Syyllistämistä siis.



Me soittelimme äitini kanssa kutakuinkin vuoronperään, ja jos en soittanut "vuorollani", niin ei äitikään soittanut minulla, ja saattoi tulla pitkäkin tauko. Oikein TUNSIN, kuinka äiti oli närkästynyt, kun soittoa ei kuulunut, vaikka aivan hyvin hän olisi voinut soittaa minulle.



Nyt tämä vähän toistuu siskoni kanssa (olen nro 20), vaikka yritän olla päästämättä itseäni syylistymään. Mutta esim. juuri tuo soittaminen.



Eihän ystävien kanssa tule tällaisia tilanteita, vaan yhdessäolo tai -olemattomuus on luontevaa. Välillä soitellaan ja nähdään tiiviistikin, välillä ei, eikä kukaan silti syyllistä eikä kytätä mitään soittovuoroja.

äiti murjottaa aina jos kaikki ei mene juuri niinkuin hän haluaisi. huomasin jo aikaisessa vaiheessa, n. 20-vuotiaana, että vaikka olisin tehnyt kaiken prikulleen äidin tahdon mukaan, hän ei ollut ikinä tyytyväinen.



hänen luonteenlaatunsa nyt on sellainen. nyt olen saanut uudet marttyyrit anopista ja miehen siskosta. koko ajan pitää olla syyllistämässä jostain, aika rasittavaa...

Olet jo 40v ja elät omaa elämää, joten sinun ei enää tarvitse kuunnella äitisi syyllistämistä.



Olen suunnilleen samanikäinen ja minulla taas äiti aina huomauttelee kaikesta. Hän saa sanoa mistä ja miten tahansa, koska "koska kuka sitä sitten sanoo, jos ei lähimmät ihmiset"

Nyt ole suoraan ja vakavasti kertonut (useamman kerran), etten halua joka kerta saada huomautusta kuinka vatsani on taas kasvanut tai kuinka tämä hiusväri ei sovi minulle. Jätän sitten tulematta, jos joka kerta saan negatiivista palutetta. Joskus kun toivoisi sitä positiivistakin, jota meistä ihan varmasti kaikista löytyy! Tuntuu, että seitsemänkymppinenkin voi oppia ;)



Tavallaanhan voi ajatella, että äitisi on varmasti kaivannut sinua ja ikävä tulee sitten tuollaisissa negatiivisissa marttyyrilausahduksissa esiin.

En ole puhunut nyt äitini kanssa ehkä kuukauteen. Siksi kai minulla onkin nyt hyvä olo, ajattelinkin tänään miten hyvin voin! Mutta jos soittaisin äidilleni niin paha mieli vain siitäkin yleensä tulee. Syyllistämistä, marttyyriutta:(. Äiti ei koskaan soittaisi ja kyselisi miten voin. Hän ei koskaan kannustaisi eikä sanoisi mitään positiivista. Päinvastoin jos kerronn jotain mitä olemme tehneet viime aikoina, niin hän yleensä pitää sitä huonona. Esim. jos sanoisin että kävimme siellä tai siellä niin hän löytää siitä vikaa ja on sitä mieltä että menemme liian paljon kun voisimme yhtä hyvin pysyä kotonakin. Tai sitten syyllistää miksi emme pääse käymään.



Asun vain 4 km päässä vanhemmistani. Silti he eivät ole nyt tulleet käymään yhtäkään kertaa yli kuukauteen. He kaksi eläkeläistä, joilla enemmän aikaa ja mahdollisuutta lähteä noin yks kaks kyläilemään. Silti odottavat että minä kolmen pienen lapsen kanssa tulisin heidän luo jatkuvasti.



Äitini luo ei ole kiva mennä käymään koska siellä lapsetkin saavat vain haukkuja kun eivät muka osaa käyttäytyä. Kahvipöydässä lasten pitäisi istua kuin sotilaat, ei saa murustaa jne. 2-vuotiaalta vaaditaan kohtuuttomia! Ei ihmekään että itsekin olen vielä äitini luona säikkynä kun mua on kohdeltu samalla tavoin!

jatkuvaa valitusta, miten hän on "niin yksin" vaikka harrastuksia on valtavasti, käy mökillä, vesijumpassa, teatterimatkoilla, seurakunnan tilaisuuksissa, pitokokkina, vapaaehtoistoiminnassa. Koko ajan pitäisi olla soittelemassa, kehuu kun sisko käy kylässä, kiittelee lapsia kirjeitse kun "saa soittaa heille", ikään kuin olisi kielletty soittamasta minulle tai perheen lankapuhelimeen.

Tyhmyyttä nyt ainakin, kun ei tajuta, että ennenpitkää eivät saa sitäkään vähää osakseen koska kuka tuota nyt loputtomasti jaksaa, saati sietää?

Äiti on ikänsä tottunut saamaan tahtonsa läpi syyllistämällä ja marttyyrinelkeillä, 2 viikon mykkäkoulutkin oli tavallisia. Hän laittoi perheelle ruoan muttei itse syönyt samassa pöydässä, istui hämärässä kädet sylissä ja huokaili... arvaa vaan, oliko kivaa. Välillä leikki saavansa tautikohtauksia. Kerran kun semmoinen tuli kesämökillä, sisko kyllästyi, tarttui puhelimeen ja sanoi, että nyt soitetaan ambulanssi. Äiti singahti jaloilleen niiltä sijoilta ja kiljaisi, että olo alkaakin tuntua paremmalta :D

Hän valitsi wayheayn. Tällä tiellä ollaan. Olen kiitollinen hänen huolenpidosta mutta paskaryöppyä ja huonoa käytöstä minun ei tarvitse sietää.

viikonloppu. Sain selville suoraan kysymällä ja ilmoittamalla, että pahoitti mieleni. Eli kaataa pahan olonsa minun niskaani. Ei ole hararstuksia, ei kuulemma ehdi tai jaksa. Ei ole ystäviä, kukaan ei kuuntele, kaikkein vähiten omat lapset. Huokaus. Vaikeaa.



ap

eli minun lailla tai sit ei ollenkaan tai jotain sinnepäin