Syyllistävä äiti

Tämä on hyvä ketju, siis siinä mielessä, että on saanut vertaistukea, ja ettei itse ole ihan huono tytär,

Olen näköjään tähän ketjuun kirjoittanutt jo vuonna 2009. Mutta taas on tullut niin tutunoloista tekstiä...

Esim. tuo postikortti, joka päättyy sanoihin "olen niin yksin" voisi olla oma äitini kirjoittama. Ja niinpä, minunkaan äitini "ei halua riidellä" "ei ole koskaan pahaa sanaa sanonut" - tällaisen kanssa on ihan mahdotonta selvittää asioita. Ja ne mykkäkoulut oli varsinkin lapsen mielestä jotain ihan kamalaa... mutta kun hän ei riidellyt, pahoitti vaan niin kovin mielensä.

Vaikka siis kurjaahan tuollainen käytös on aikuiselta ihmiseltä, mutta silti lohduttavaa lukea näitä, aivan samoja kokemuksia. Ja hämmästyttää että suurin osa on just 70 luvun muksuja ja äiti sieltä 40 luvulta.

Lisäksi oman äitini on ollut hirveän vaikea hyväksyä sitä että olen aikuinen, koittaa tosiaankin edelleenkin määräillä ja harrastaa just tätä, että sanoo esim. kun on ulkona kylmää, että ei sitten kuljeta ilman vaatteita tms. Haloo? Mun mielestä tollaset kommentit on täysin turhia, itse saan vaan sellainen vajakin olon ja tunteen, että miten muhun ei vieläkään luoteta sekään vertaa, että osaisin ihan itse pakkasella pukeutua..? Mun mielestä aikuiselle ihmiselle ei vaan jutella tollasia, vaikka kuinka onkin äiti.

Sitten kaikki ns. teknisemmät hommat on täysin mahdottomia, esim. pankkiautomaatilla hän ei käy, vaan jonkun pitää nostaa rahaa hänelle. Uusi puhelin (puhutaan nyt ns. karvalakkimallista) on aivan kauhea koitos, joudun kirjottamaan paperille ohjeet, sama kaukosäätimien kans jne jne. Eli kaikki uusien asioiden itse opettelu ei vaan onnistu, vaan heittäydytään välittömästi toisten armoille.

On lohduttavaa lukea tätä sivustoa. Olo huojentuu ja "ystävät" ovat lähellä. Ihan samoja asioita pyörittelen minäkin arjessani ja kun yhdestä pääsee, niin toinen jo tulee tilalle. Voimia ja jaksamista meille kaikille!

LexLiz

Itselläni samoja kokemuksia, samat ikäluokat kyseessä. Mietin että varmasti sota- ja pula-ajalla ollut aikamoinen vaikutus 40-luvun lapsiin... Varmasti monenlaista vaikeita menetyksen tunteita joutuivat kokemaan ja säilömään sisälleen, ilman että olisi ketään jolle asioita oikeasti olisi voinut purkaa. He ovat ehkä koko ikänsä, lapsesta lähtien, kokeneet että heidän tunteillaan ei ole paljoa merkitystä, koska heidän sota-ajan vanhemmillaan oli niin paljon muita huolia.

Toki olisi hyvä jos he itse kokisivat tärkeäksi purkaa näitä asioita aikuisiällä vaikkapa terapiassa, mutta ovatko niin syvälle säilöttyjä tunteita, kenties jo vauva-aikana, että vaikeita käsitellä ilman että tuntuu että koko persoona hajoaa. Kun itseä ei tunne ja tunteitaan ei tunnista, on vain tyhjä ja epämääräisen tyytymätön olo, tätä tyhjyyttä koitetaan täyttää sitten esim. muita kontrolloimalla.

Näitä kun lukee olen niin kiitollinen omasta äidistäni. Mä teininä just uudelle paikkakunnalle opiskelemaa muuttaneena sairastuin ja lääkäristä käskettiin mennä omalle kotipaikkakunnalle. Äiti ajoi 6 tuntia hakeen mut kotiin. Lopulta olin sit sairaalassa kaksi viikkoa ja sairaslomalla melko lailla vuodepotilaana useamman viikon. Edelleen voin mennä kotiin aina kun siltä tuntuu ja yötä saa olla niin pitkään kuin haluan.

[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 11:36"][quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 09:38"]

Olipa terapeuttista löytää tämä ketju. Miehellä on reissutyö ja meillä 3 lasta jotka harrastaa. Silti miedän perhe on äidin sisällöntuottaja ja ohjelmatoimisto. Ja se on rasittavaa ja raskasta olla tässä roolissa. Äitini on terve eläkeläinen. On jotenkin mökkiytynyt mihinkään ei osaa mennä yksin ja odottaa viihdytysjoukkoja kotiinsa. Elämä pyörii liian pienessä piirissä ja ajatukset samaa pientä kehää kun mitään ei tapahdu. Tuo olen niin yksin hokema kuulostaa niin kovin tutulta mutta vastavuoroisuutta ei ole. Olisi kiva jos äiti joskus matkustaisi meille. Hänen vastakohtansa on anoppini joka on vielä 7 vuotta äitiäni vanhempi. Hänen kanssaan on paljon mutkattomapaa. Anoppi harrastaa esim. eläkeliitossa ja käy erilaisilla retkillä ja matkailee. Ja häne pääsee myös meille eikä odota kellon kanssa ja laske päiviä koska on viimeksi käyty. Anoppi ei tuomitse eikä syyllistä ja meillä on kahden aikuisen naisen toisiaan kunnioittava suhde.  Meidän perhe ei ole anopin AINOA sisällöntuottaja.

[/quote] Ihana anoppi sulla!
[/quote] eikös olekin! Olen hänestä kovin kiitollinen. Anoppi tuli toissapäivänä Madeiralta intoa puhkuen. Hän oli tosi innoissaan kasveista,luonnosta,retkistä ja patikoinnista. Äitini siis joka on 7v nuorempi niin hänelle on melkoinen kynnys ja operaatio lähteä citymarkettiin. Molemmat ovat leskiä mutta siinä on iso ero miten elämään,leskeyteensä yms. asioihin suhtautuu. T.59

Nyt on avauduttava omasta äidistäni, olen itse hiukan alle 30v ja äitini 57. Äitini jäi sairaseläkkeelle n. 2v sitten.. Minun äitini ei syyllistä, mutta on muuten aivan kamala. Ja älyttömän katkera, päivittelee edelleen joitain rahaan + lainaan liittyviä asioita yms, jotka siis tapahtui jo ennen syntymääni.

Äitini juo - ja on aina juonut silloin kun voi. Ja pelaa pajatsoa/veikkaa/naapurit-arvonnat yms. aina kun mahdollista. Keno on vetämässä joka ikinen päivä ja silti "ikinä ei ole rahaa mihinkään". Kun rahat, eli eläke tulee niin se on jo loppu samana päivänä, ehkä kestää seuraavaaan. en edes liioittele. Uusin juttu on juosta leipäjonoissa, jottei tarvitse ostaa yhtään itse ruokia. Loput ruoat, pre-paid-liittymän puheajan lataamiset, mahdolliset lääkkeet yms. hän kustannuttaa röyhkeästi vanhimmalla veljelläni.

Hän lainaa rahaa veljiltäni, tutuiltaan jo heti samana päivänä kun omat rahansa tulee. Puheajat veljeni latailee jo automaattisesti. Veljeni myös ostelee talvitakit yms äitiparalleni. Veli kun asuu eri paikkakunnalla ja ei ole äitiä vuosiin nähnyt niin ei oikeen tiedä (tai halua uskoa) millaiseksi tilanne on mennyt. 

On todella rasittavaa kun ihminen on niin negatiivinen ja ainoa asia jokaisena päivänä on se, että kunpa voittaisi lotosta/kenosta. Hullunkiilto silmissä oikeasti odottaa ja uskoo voittavansa, kun rahallahan ne ongelmat katoaa.. Mainittakoon, että sai jokunen vuosi sitten n. 12000e puhtaana käteen (ei veikkauksesta) ja ne rahat meni kun tuhka tuuleen alle kuukaudessa. Mitään ei hankkinut minkä puutteesta nyt valittaa. Kaikkea pitäisi olla ja elämä on kurjaa köyhänä ja voi sitä ja voi tätä.

Pahinta on ehkä kuitenkin tietynlainen julmuus ja täysi välinpitämättömyys muita (minua ja sisaruksia) kohtaan. Olisin tarvinnut vauvasta saakka lnäönhuoltoa=silmälasit tms.. Eei minua hoidettu, ei viitsitty. Meillä lapsilla ei koskaan pienenä ollut kotiintuloaikoja tai mitään muitakaan sääntöjä. Parempi vaan kun oltiin poissa. Veljeni kiusasivat minua aika rajusti pienenä, eikä kukaan kieltänyt. Aloin käyttää huumeita teininä ja sainkin tehdä sitä ihan äitini rakastavan silmän alla. Kun aloin varastamaan kaupoista 6-luokalla, niin äiti vaan pyysi tuomaan hänellekkin jotain. Kun ryyppäsimme siinä 13-vuotiaana ->eteenpäin, niin äitini tuli vaan kyselemään minulta ja kavereiltani, josko hällekkin olisi jotakin viunaa. ..Ihan työssäkäyvä ihminen ja ei tissuttelija. Juo edelleen n. kolmen päivän välein kunnon kännit, haukkuu minut kännipäissään kaikille vastaantulijoille - tutut sitten kertovat mitä taas on tapahtunut.. Ja asutaan isossa kaupungissa, silti saan korviini..

Viettää usein juotuaan putkassa yön kun kaatuilee tms. 

On myös erittäin kateellinen kaikille kaikesta. Tämä siis ei poissulje kateutta myös omia lapsiaan kohtaan.. Ei itse tätä ymmärrä. Hän ei kuulema osaa olla kateellinen. Silti näki punaista ja halveksui veljeni autohankintaa ja marttyyrivaihde päälle: kun hän ei voi koskaan tuollaista saada kun on ulosotto..

Katkeruutta on tässäkin piitkässä kirjoituksessani, mutta ei mitään äitini sydämeen verrattuna (jos sellainen on..). Onneksi oma elämäni on nyt raiteillaan ja on ollutkin jo monia vuosia. Muttei "äidillä" ole ollut osuutta onneeni. Tärkeän asian hän kuitenkin osasi antaa, ainoan hyvän asian, nimittäin vapauden. Saan olla millainen vain, opiskella mitä vain, saavuttaa tai olla saavuttamatta mitä vain - häntä ei kiinnosta. Puheluissa ei kysy kuulumisia vaan tilittää omaa elämäänsä, kun jotain itsestäni kerron niin hän vaan jatkaa omiaan. Kun käy kylässä niin pikavisiitti ja päätteeksi kysyy "paria euroa". Ja miksi olen tekemisissä tähän henkilöön, jonka takia olen kärsinyt vuosia ja vuosia ja vuosia tavallaan itse tajuamatta syypäätä? En tiedä.

P.S. Kaikilla meillä sisaruksilla on kehittynyt mt-ongelmia. Toinen veli on niin häiriintynyt, ettei ole n. kahdeksaan vuoteen käynyt muualla kun kaupassa ja sos.toimistossa. Yksin juo kotonaan ja hourii.

Toinen menestynyt veli kärsii paniikkihäiriöstä kausittain. On erakkoluonteinen, se tosin ei ole mikään mt-ongelma :).

Vanhin sisko on pahasti maanis-debressiivinen ja paniikkihäiriöinen, sairastui n. 10 vuotta sitten. Menetti lapsensa yms. sairauden takia, niin vakavasti heittelee mielialat..

Itse kärsin ajoittaisesta ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Onneksi koen olevani tällä hetkellä elämässäni voitonpuolella.

Ja pisteenä iin päälle vielä mainittakoon, että isää ei ole ja kukaan sisaruksista ei ole enää toisiinsa tekemisissä. Joku kortti saattaa tulla jouluna...

Anteeksi! Sekava ja superpitkä kommentti, tätä se teettää kun lähtee tämän kirjoituksen päähenkilöä kuvailemaan. Eipä minulla muuta sitten :).. Kiitos ja anteeksi vielä.

Näihin tapauksiin on tasan kaksi vaihtoehtoa:

1. Katkaiskaa välit täysin mokomiin paskiaisiin. Parannatte itsenne ja luotte lapsillenne paremman elämän ilman pahaa mummoa.

2. Olkaa vahvempia kuin mutsinne ja ilmoittakaa ettei moinen käytös vetele. Tai muuten kohta 1 astuu voimaan.

Ei äitejä ole pakko rakastaa jos he käyttäytyvät kohtuuttomasti tai ovat luonnevikaisia. Ei edes säälistä.

Jos oma, aikuinen elämä ei suju, siitä on turha syyttää vanhempiaan. Aikuisuus tarkoittaa sitä, että on vastuussa omasta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

viikonloppu. Sain selville suoraan kysymällä ja ilmoittamalla, että pahoitti mieleni. Eli kaataa pahan olonsa minun niskaani. Ei ole hararstuksia, ei kuulemma ehdi tai jaksa. Ei ole ystäviä, kukaan ei kuuntele, kaikkein vähiten omat lapset. Huokaus. Vaikeaa.

ap

no miksei ole harrastuksia? Odottaako hän että Se elämä tulee sinne kotiin jonkun ulkopuolisen tuomana?

Millä olette saaneet syyllistävän äidin lopettamaan käytöksensä? Olen nyt lopettanut hänen tapaamisensa ja en halua olla missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Millä olette saaneet syyllistävän äidin lopettamaan käytöksensä? Olen nyt lopettanut hänen tapaamisensa ja en halua olla missään tekemisissä.

Ei mitenkään. Äiti ei tee omasta mielestään mitään väärää, mitä hän siis muuttaisi?

Oma äiti syyllistää ja valittaa. Valitti vasta sitä että hän on niin yksinäinen. Kyseisellä hetkelä olimme mieheni kanssa äitini luona ja se oli neljäs kerta viikon aikana kun olimme siellä.

Äiti ei lähde mukaan kauppaan ei mihinkään, nyt viimeisenä skippasi lapsenlapsen lakkiaisjuhlat. Istuu mieluummin möyvöttämässä katkerana yksin kotona kui olisi ihmisten seurassa mutta kun olen niin yksin!

Jos äiti ei olisi äitimi en olisi viettänyt hänen seurassaan sekuntiakaan. Kuka on vapaaehtoisesti tekemisessä todella inhottavan ihmisen kanssa?

Sain juuri todella pistävän piikin äidiltäni. Hän soittaa joka päivä vaikka tietää etten tykkää puhua puhelimessa. Ne puhelut on aina samanlaisia vaivojen valituksia eikä anna edes väliin sanoa mitään. Jättää vaan täysin kuulematta asiat joista ei halua puhua. Ei koskaan kysy että kuinka voin vaan aina alkaa yksipuolinen paasaus ja neuvot kuinka pitäisi mitäkin tehdä. Hiustenväri eikä vaa an lukema miellytä. Todella inhottavaa joutua aikuisena aikuisen ihmisen kiusaamaksi. En enää jaksa vastata kun 2 kertaa viikossa. Osaa kyllä myös lähettää ilkeitä viestejä.

Olen viisikymppinen ja edelleen tulee raskas olo, jos olen äitini kanssa tekemisissä.

Hänkään ei koskaan riitele ja kuvaa itseään sopuisaksi ja kuinka osaa luovia. Ulkopuolisia kohtaan hän on lipevä, mielistelev ja alustuvakin. Perheenjäsenille taas näkyy toinen puoli; jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista, syyllistämistä sekä mykkäkouluja.

Hän ei ole koskaan väärässä, ei myönnä virheitään tai pyydä anteeksi. Vaikeista asioista ei voi puhua, mikään ei selviä, eikä muutu

Kerrankin hän huusi ja haukkui minua ja isän puoleista sukua puhelimessa pari tuntia.. kuuntelin aikalailla hiljaa ja lopulta räjähdin ja löun luurin kiinni. Tästä meni jonkin aikaa ja hän soitti uudelleen kysellen joko minä olen rauhoittunut ja lässytti kuinka hän on huolissaan, kun selvästikään en ole "kunnossa" ja arvelu, että hänen täytyy soittaa minusta päivystykseen.

Tämän kaltainen toiminta alkoi liki heti, kun edellinen uhri, isäni, oli siirtynyt muistidairauden takia laitoshoitoon. Isähän ei saanut olla mistään eri mieltä. Jos oli, äiti uhkaili juuri tuolla hoitoon hommaamisella. Isällä oli mt-ongelmia, mutta eipä sekään poista oikeutta olla eri mieltä.

Äidille on uhka ja verinen loukkaus pelkkä eriävä mielipide liittyi se mihin hyvänsä; politiikkaan, asumismuotoon, ammattiin,  näkemykseen jostakin asiasta jne.

Hän jaksoi jauhaa samaa virttä kuinka ei meidän lastensa takia voinut lähteä, että me olemme syylliset kurjasn elämään ja huonoon parisuhteeseen. Kun tuotakin kuuli lapsesta saakka, sen hassusti otti totena. Vasta muutama vuosi sitten kesken dyyllistämissession havahduin ajattelemaan, että ei helvetti sentään. Jo silloin viimeinenkin "pentu" on ollut täysi-ikäinen ja asunut muualla jo yli 20 vuotta, joten aikaa tehdä jotain hänellä olisi ollut. Hän olisi voinut vaikkapa jo 48-vuotiaana erota ja häipyä.

Sanoin tämän hänelle ja leuka loksahti auki ja kasvoillaan kävi ällitynyt ilme, kun tutun näytelmän käsikirjoitus muuttui. Sen jälkeen hän ei ole aiheesta puhunut sanaakaan. Toki muuta haukkumista riittää, jos sitä jaksaa kuunnella.

Puhelut ovat parhaimmillaankin raskaita, loputon polveileva itsekehuinen monologi hänen asioistaan. Hän usein vielä voi ottelee ja säälittelee ja tuntee myötätuntoa kovasti joitain kaltoinkohdeltuja lapsiparkoja kohtaan, kehuu ylenpalttisesti jotakuta ulkopuolista asioista joita minäkin tai sisarukseni ovat tehneet.. siis näyttävästi tarjoilee muille sitä, mitä ei ole omille lapsilleen koskaan halunnut tai kyennyt antamaan.

Sairastahan tämä kaikki on. Tiedän, ettei tämä koskaan muutu, eikä hän osoita minua kohtaan hyväksyntää tai arvostusta. Ei äiti-tytär suhteemme tule ikinä olemaan normaali. Voin valita vain sen, minkä verran olen jänen kanssaan tekemisissä tai miten tuohon kaikkeen suhtaudun.

Äitini osaa olla joskus kiva ja ajattelee lasten parasta useimmiten. 

Sitten hänellä on tämä ahdistava puoli että haluaisi kontrolloida aikuisen 50 v elämää. Asettaa myös itse kiilaa sisarusteni kanssa. En millään jaksa tätä syyllistävää puhetta. Veljeni lapsi on allerginen kaneille ja meillä sellainen. Syyllistää minua tästä asiasta ihan hirveästi. Asumme eri kaupungeissa. Lapsen ystävilläkin on kaneja mutta meidän kani tukehduttaa lapsen jo kilometrien päästä. Veljeni syyttää myös minua. 

Tässä ketjussa on hyvää tarinaa narsistiäideistä.

Yleensä narsistivanhemmat laittavat lapsensa hyökkäämään toisiaan vastaan eli  hajottaa ja hallitsee lapsiaan siten.

On suosikkilapset ja inhokkilapset.

Niin tuttuja tarinoita omasta elämästä. Tsemppiä kaikille ja koitetaan jaksaa.

Oma 66 v. äitini on juurikin sota-ajan lapsen lapsi. Äitini on vakuuttanut minulle monesti, että hän on pyrkinyt tekemään pesäeroa äitinsä toimintaan mutta ei ole kyllä kaikelta osin onnistunut siinä. Valittaa minulle usein surkeaa elämäänsä ja osaltaan syyllistää minuakin omista valinnoistaan. Tilanne on pahentunut isäni kuoltua, soittaa uikutuspuheluita 5 krt/vko ja raivostuu jos yritän laittaa rajat.

Tuo on myös tuttua, että hän ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa.Työpaikalla ja kylällä kaikki ihmiset ovat typeryksiä. On toisaalta äärettömän utelias ja juoruilee toisten asioita minulle. On aina myös jollain tavalla hävennyt minua.

Kyllä hän on minulle rakas ihminen, mutta usein äärettömän raskas.

En tunnista itseäni 40-luvulla syntyneistä joista tyttäret täällä kertovat.  Osaan hoitaa asiani netissä ja paperilla, pankissa ja katsastuksessa. En häiritse lapsiani, en pyytele käymään.   Ikkunanpesun ja siivouksen olen nyt ikäännyttäeni ostanut.

Ei kyllä lapsetkaan vastaavasti syyllistä minua vaikka heillä oli vaatimaton avainkaulalapsuus.  Moni asia heiltä puuttui.

Vaikuttaa siltä, että oma äitikin voi olla se pahin vihollinen. Olisi pidettävä mahdollisimman pitkä välimatka tai jopa katkaista välit. Kunpa olisinkin tehnyt niin. Syyllistäminen alkoi jo pienestä pitäen ja sitä jatkui äidin kuolemaan asti.Ei olisi pitänyt syntyä, ja olisi pitänyt loputtomiin pyydellä anteeksi äidin hankalaa synnytystäkin. Ja olisi pitänyt olla mieluummin poika, siitä sai kuunnella vuosikymmeniä. Ulkonäöstä etsittiin aina vikoja, eikä mikään tekeminen kelvannut. Sukulaisillekin valitettiin, kuinka huono tytär. Hävetä tai kait kadota olisi pitänyt.  Tuskin sekään olisi riittänyt, kun ei kerran ollut kelvollinen.