Syyllistävä äiti

Täytyy vain toivoa että itse pystyisi parempaan kuin oma äiti... En pidä äidistäni ihmisenä ja minusta hänen olisi pitänyt "onnistua" paremmin elämässään. Hän on ikänsä marissut ja haukkunut myös. Syyllistää paljon ja just tuota ettemme ole tulleet käymään jne. Miksei itse koskaan soittele ja esim. pyydä meitä kahville? tai esim. soittelisi lapsille ja puhuisi heidän kanssaan? Ei, istuu ja odottaa että ME ottaisimme yhteyttä.



Katkera olen.

Yhden ihmisen on helpompi siirtyä kuin viiden.

elää niin, että näytän (edes) nauttivani elämästä. En valita katkerana olosuhteita tai syytä ihmisiä ympärilläni pahasta olosta. En oleta, että lapseni on onneni seppä. Suon hänelle oman elämän, helpomman kuin itselleni jne. Kai näin pitää yrittää.



ap

elää niin, että näytän (edes) nauttivani elämästä. En valita katkerana olosuhteita tai syytä ihmisiä ympärilläni pahasta olosta. En oleta, että lapseni on onneni seppä. Suon hänelle oman elämän, helpomman kuin itselleni jne. Kai näin pitää yrittää. ap

just näin ajattelen itsekin! En halua näyttää myrtsiä naamaa lasteni nähden, ainakaan jatkuvasti. Yritän luoda itselleni sellaisen elämän, että oeln tyytyväinen. En jatkuvasti syyttele muita.

Äidilläni ei ole yhtään ystäviä enää jäljellä. Ei myöskään tapaa sukulaisiaan ja isänkin sukulaisiin on katkaissut välit. Miten "mukava" ihminen hän onkaan!! (NOT!) Aina on kaikissa joku vika, ikinä ei hänessä itsessään tietenkään.

Mutta kamalaa miten kaikki lapsuudenasiat vaikuttavat ihmiseen vielä aikuisenakin. Olen itsekin kohta 40 v ja vielä mietin näitä juttuja:(.

Vaikeintahan tässä juuri on se, ettei äidin kanssa saa asioita selvitettyä. Hän ei mielestään ole tehnyt mitään väärin, minä muistan kaiken väärin, ja sitä paitsi hän "ei koskaan riitele".



On pirun vaikea antaa mielessään anteeksi ihmiselle, joka on mielestään tehnyt kaiken juuri oikein. Kuitenkin itse tarvitsisi sitä anteeksi antamisen helpottavaa vaikutusta, että saisi päästettyä irti ikävistä vanhoista kokemuksista.

Olen 30-40 vuoden väliltä, äitini on n. 60-vuotias. Meillä välit olivat niin kauan hyvät, kuin asiat menivät äidin pään mukaan. Lapsuudessa opin toimintatavat, joilla äidin kanssa tuli toimeen. Meilläkin kasvettiin syyllistämisen ja marttyyriuden ilmapiirissä. Kummallisesti äidin tuttavapiirissä ja työyhteisöissä oli aina joku hankala ihminen.



Nyt aikuisena, kun olen saanut sekä fyysistä (paikkakunnan vaihdon myötä) että psyykkistä (psykologin ja puolison avustuksella) etäisyyttä, olen uskaltanut irrottautua lapsuudessa oppimistani toimintatavoista, jotka koin henkisesti voimavaroja riistävinä. Olen myös pohtinut nyt sitä, että äidilläni on elämässä aina joku ihminen, jonka kanssa ei tulla juttuun. Hän ilmeisesti tarvitsee omaan ihmisyyteensä jonkun, jonka kanssa ei tule toimeen.



Nyt, kun olen ilmoittanut irrottautuvani hänen yksipuolisista ehdoistaan ihmissuhteessamme, ei ihmissuhteemme toimi lainkaan. Hän on lakannut pitämästä yhteyttä myös lapsiini mikä surettaa minua hänen itsensä sekä lasten puolesta.



Rasittavaa on alistua toisen ihmisen sanelemiin reunaehtoihin oman elämänsä suhteen. Vaikka helppoa ei ole niistä irrottautuminenkaan.



Voimia kaikille samassa veneessä olijoille!

että onko syyllistämistä.. "hyvää kuuluu, et ole käynyt". Kävin kaksi päivää aikaisemmin. Hyvää kuuluu jälkeen alkaa valitus, että on paha olla jne. Eli kuinka tuonkin sitten tulkistee..



ap

Minun äitini syyllistää minua siitä, jos joskus haluan käydä moikkaamassa ystäviäni ilman lastani, olen yh, olen ollut koko ajan yh ja ulkona käyn n. 1 kerran kahden kk:n aikana, joskus harvemmin, mutta myönnän suoraan, että tarvitsen näitä hengähdystaukoja välillä. Mutta äiti ottaa lapseni kyllä hoitoon, mutta hän sanoo lapseni kuullen, että äiti se haluaa mennä  juhlimaan ennenkuin haluaa olla lapsensa kanssa / että ajattelevat vaan itseäsi / olet narsisti / luulet itsestäsi liikoja, näitä syytöksiä on tullut lapsuudestani asti, hän on jopa haukkunut minua kerran lapseni huoraksi :( ja lyönyt... tunnen oloni todella ahdistuneeksi, mutta kun yritän katkaista välit, hän vetoaa siihen, miten paljon teen hallaa lapselleni, jos ei saa tavata isovanhempiaan.. olen siis 35vuotta ja äiti on 60... 

Löysin tämän vanhan viestiketjun etsiessäni tietoa syyllistävästä/marttyyriäidistä.

Havahduin näihin asioihin tullessani äidiksi 31 vuotiaana.  Äitini on etäinen, hänen kanssaan ei ole itseasiassa koskaan voinut puhua ns henkilökohtaisia asioita. Saadessani toisen lapsen 33 vuotiaana erehdyin sanomaan äidilleni, että kyllä väsyttää ( ensimmäinen lapsi nukkui huonosti ja oli vähäuninen, toisen lapsen synnytyksen aikaan valvoin kaksi yötä...). Niin tähän äitini totesi ärtyneenä, että nytkö jo väsyttää. Sen jälkeen en ole kommentoinut mitään  ns negatiivista. Äitini itse puhuu negatiivisesti, aikoinaan oli ns alati sairas ja kertoi näistä koko ajan minulle. Ja kun soitin hänelle, niin valitteli vaivojaan ja miehensä ( siis isäni) alkoholiongelmaa. Nyt eläkkeellä ollessaankin jatkoi maatalon emännän töitä, eli on tosi kiireinen ja väsynyt. Kotiemme väliä on n 20 km, näemme noin kerran kuukaudessa. Aina meidän pitäisi käydä heillä, ja minun soitella hänelle päin. Yhtenä lauantaina menomme sinne oli etukäteen tiedossa, vaan silti isäni ei osannut olla selvinpäin. Tähän totesin isälleni, että minusta tämä on loukkaavaa että et voi olla selvinpäin edes silloin kun lapsenlapset tulevat harvoin kyläilemään. Tähän hän humalassa totesi, että pittääkö niitä lapsia tuoda. Silloin minulle riitti, sanoin äidillenikin ettei meidän tarvitse tulla tänne jatkossa tätä vähääkään ja pappa ei ole enää jatkossa tervetullut käymään meilläkään päin.

Tästä on kaksi kuukautta. Eilen mieheni ja lapseni sattuivat olemaan uimahallissa yhtäaikaa vanhempieni kanssa. Siellä äitini oli kertonut miehelleni, että kun tyttö on vetänyt herneen nenäänsä humalaisen puheesta eikä ole soitellut niin ei hänkään soittele minulle päin.

Just joo, tulipas syyllistetty olo. Saa vaikutelman, että humalaisen pillin mukaan pitää jokaisen toimia ja antaa hänen vaan jatkaa toilailujaan. Harvoin muulloinkin soitan äidilleni, ei ole aikaa ja oikeastaan asiaakaan sekä soittohaluakaan. Joskus äitini on kommentoinut, että kun minusta ei ole kuulunut. Tähän olen vastannut,että  sinullakin on puhelin ja samalla lailla sinäkin voit soitella...Vaan eilisen jälkeen näköjään odottaa, että minä hoitaisin yhteydenpidon. Kovin yksipuolista.  Siskoni perheen kanssa hän on kyllä tekemisissä, samoin veljeni kanssa.

Näiden viestien perusteella meillä monella on ongelmallinen äiti-tytär suhde. Olen ajatellut, että asia on ollut hyvä tiedostaa ja meidän tapauksessa olen yrittänyt pitää ns välimatkaa.  Millaisia mietteitä tämä herättää teissä muissa? Mielelläni kuulen kannaottojani ja teidän muiden näkökulmia.Tsemppiä kanssasisarilleni.

Äidin syyllistävän, kiristävän, uhkailevan jne käytöksen vuoksi otin etäisyyttä häneen reilummin. Ennen etäisyyden ottoa hän syyllisti, että aiheutan hänelle jonkun sairauden jos en siis toimi hänen pillinsä mukaan ja hän esitti silloin tällöin sairauskohtauksia...mutta jos olin soittamassa ambulanssia, että pelleily loppuu niin samantien tapahtui äkkiparaneminen ja syyllistäminen jatkui toisessa muodossa. No nyt sain taas kuulla puhelimitse kuinka aiheutan äidilleni sairauksia näiden viime vuosien aikana ( kun olen ottanut etäisyyttä) ja sain taas kuulla kuinka suunnilleen aiheutan kuoleman hänelle. Sanoin, että en jaksa kuunnella tällaista ja voisit pyytää anteeksi. Ennen anteeksipyyntöä on turha olla yhteyksissä. En vain enää jaksa.

Tapasin mieheni vasta ollessani 30 v. Siihen mennessä äitini valitti kun minulle ei mikään kelpaa ja jään kohta vanhaksi piiaksi. Miehen tavattuani äitini ihmetteli miksi mieheni minut huoli.

Tämän jälkeen emme saaneet lasta, äiti jatkuvasti kyseli lapsesta vaikka häneltä peritty perinnöllinen sairaus hankaloitti asiaa. Äitini sai lapset 21 ja 23 vuotiaana, minulla oli ikää paljon enemmän, siksi hoitaminen oli vaikeampaa.

Lisäksi olen äitini mielestä lihava, en ole, mutta äitini oli nuorempana paljon hoikempi. Hän haukkui minua jopa mieheni kuullen ja kerroin sanot noin vielä kerran, me lähdetään pois. Kerrankin lähdettiin yhtenä juhannuksena pois n 15 min sen jälkeen kun oltiin saavuttu  mökille vaan sen takia ettei äitini saanut pidettyä suutaan kiinni.

Olen vuosien varrella sanonut lukemattomia kertoja puhelimessa en kuuntele tätä yhtään, jos et lopeta, lyön luurin kiinni ja kun sanoista ei ollut apua, olen toteuttanut uhkauksen.

Nyt ongelma on se että lapseni on sairas ja tämähän on tietenkin minun syy. Minua syyllistetään jatkuvasti, olenko tehnyt näin, äitini teki näin, kun olin siskoni kanssa pieni ja ei ikinä ollut mitään sairauksia. Lapseni on oikeasti sairas, olimme tällä viikolla lastenlinnassakin.

joulu tulee olemaan taas oma ongelma. Mitään lahjoja ei saa tuoda ja jos ei tuo mitään kivaa, tulee siitäkin oma shownsa.

Vaikka omat vanhemmat ovat rakkaita toivon että pystyn luomaan lapselleni lämpimämmän suhteen mitä äitini on minuun luonut.

Tsemppiä 42:lle. Raskasta jo läheisen alkoholinkäyttö sinänsä. Tulee mieleen, että suojeleeko äitisi isän juomista, ja saitko sinä sen vuoksi syntipukin roolin. Toivottavasti joulu oli siedettävä teillä ja muillakin kirjoittaneilla.

minulla ihan samanlainen äiti. Soitan ajoittain, valivali. Tulee käymään, valivali. Ihmettelee kun kukaan ei käy, valivali. Tuskin koskaan tajuaa miksi.

Ei ole minun hommani viihdyttää häntä. Välitän hänestä, mutta myös itsestäni. Siksi elän omaa elämääni ja hän omaansa.

Löysin itsekin (olen edellä 45) tämän viestiketjun vasta nyt (1/2014) ja sain hiukan huojennusta; ainakin meitä on monta, en ole ainoa jolla on syyllistävä äiti. Kiitos kaikille avautuneille.

Ja voimia sinulle 44. Kohtuutonta että lapsen sairastumisesta vielä oma äiti syyllistää.

Minun äitini on raivoraitis, äärimmäisen touhukas, aktiivinen ihminen. Silti hän vaatii, että hänelle soitetaan ja hänen luonaan käydään. Jos ei soita, hän soittaa ja valittaa kun ei soiteta. Hän myös valittaa, miten YKSIN hän on, vaikka hän on koko ajan menossa ja hänellä on valtavasti ystäviä. Ja se syyllistys... nytkin tuli postikortti, jossa hän kiitti joululahjasta, kirjoitti diipadaapaa ja sitten loppulauseeksi: Olen niin yksin. Voi kyynel.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 12:57"]

Äidin syyllistävän, kiristävän, uhkailevan jne käytöksen vuoksi otin etäisyyttä häneen reilummin. Ennen etäisyyden ottoa hän syyllisti, että aiheutan hänelle jonkun sairauden jos en siis toimi hänen pillinsä mukaan ja hän esitti silloin tällöin sairauskohtauksia...mutta jos olin soittamassa ambulanssia, että pelleily loppuu niin samantien tapahtui äkkiparaneminen ja syyllistäminen jatkui toisessa muodossa. No nyt sain taas kuulla puhelimitse kuinka aiheutan äidilleni sairauksia näiden viime vuosien aikana ( kun olen ottanut etäisyyttä) ja sain taas kuulla kuinka suunnilleen aiheutan kuoleman hänelle. Sanoin, että en jaksa kuunnella tällaista ja voisit pyytää anteeksi. Ennen anteeksipyyntöä on turha olla yhteyksissä. En vain enää jaksa.

[/quote]

Herranen aika, oletko siskoni?

Ellet ole, meidän äitimuori on tehnyt tasan samaa. Kerran siskoni sitten tarttui puhelimeen ja sanoi että hän tilaa ambulanssin nyt heti. Äiti singahti saman tien jaloilleen ja oli että "ei minua enää mikään vaivaa".  Tosin minun siskoni on aina ollut se kunnollinen ja kiltti, joka käy äidin luona jouluisin ja pääsiäisin eikä ottanut etäisyyttä, kuten sinä kirjoitit. 

alkon käyttö vanhempana ei ole sama kuin meidän ikäisillä. Yhä vähempi määrä riittää kunnon hiprakkaan ja siinä puhuu helposti sivu suunsa, polttaa siltoja ja pahimmassa tapauksessa teloo itsensä. Itse sanon aina, kun kuule äitini olevan juovuksissa, että puhutaan sitten selvin päin.

Juu on. Hänellä on liuta lapsenlapsia mutta ei aikaa tavata kun on muita bisneksiä kuten dokaaminen.

[quote author="Vierailija" time="13.10.2009 klo 09:54"]

Olen tosiaan 70-luvun lapsi. Äitini 40-luvun ja vaikeita aikoja kokenut, myönnän sen. Mutta joos yritänkin kehoittaa häntä hakemaan harrastuksia, muuttamaan jotain elämässään, mitä tahansa, kokee hän sen ilkeänä piikittelynä. "Hyvähän sun on sanoa, kun kaikki on kohdallaan, eikä ole näin vaikeaa miestä, sairauksia jne.." Tuollaisen vastauksen saan. Jos sanon, etten jaksa kuunnella valitusta, olen puolestaan ilkeä ja itsekäs ihminen. Umpikuja välillä edessä. Haluaisi olla äitinsä kanssa tekemisissä, mutta psyyke ei aina kestä. Huokaus.

[/quote]

Sama. Äiti kertoo monin eri tavoin kuinka hänellä on vaikeaa ja kuinka kylmä ja inhottava ja monin tavoin puutteellinen olen, kun en jaksa kantaa hänen kaikkia murheitaan. Itse en saa sanoa puolta sanaakaan omistani ilman, että hän saa hirveän ahdistuskohtauksen, kun häntä syyllistetään... Voi noita 40-luvun lapsia.

Ohhoh, luulin että oon ainoo jolla on marttyriäiti, mutta meitähän on pajon! Onkohan tää nyt joku aikakauden ilmiö, itse oon syntynyt 70 luvulla, äiti 40 luvulla. On jäänyt yksin kotiin, ei uskalla tai halua lähtee juuri mihinkään, itkee kun ei pääse mihinkään ja sit kun joku pyytää joskus johonkin, esim sukulaisiin tms. niin usein tulee oikein paheksuvasti että enhän minä nyt tuonne lähde, pyh. Joka kerta kun soitan, tiedän miten puhelu menee, syyllistetään heti kun en ole  soittanut niin ja niin pitkään aikaan. Asuu n. 100 m päässä kaupasta, mutta  näkee mieluummin nälkää, jos esim ulkona sataa, ei lähde kävellen kauppaan.  Mun pitää lähteä kyytimään. Jne jne. Joululahjaksi sain 3,5 e sukat.. Joskus menee hermot ja annan palaa, mut tappelu on mahdotonta kun poru alkaa heti ja hirveä messu siitä, että hän on niin kiltti ja eikä ole koskaan pahaa sanaa sanonut. Tappelu on käytännössä aivan mahdotonta. Anteeksi hän ei pyydä koskaan, jos ollaan riidelty, saattaa hän soittaa hetken päästä ihan muina miehinä, ihan jostain muusta asiasta, ihan kun riitaa ei olisi ollutkaan. Ja mä olen aina syyllistänyt itseeni, että oon paska tytär ja aatellu, että oonko ihan hullu, mut ei mulla pitäis olla vastuuta toisesta ihmisestä tuolla tavoin, olkoonkin äiti. ?