Lue keskustelun säännöt.
mä en jaksa olla näin sosiaalinen ääliö.
22.10.2009 |
mulla ei ole yhtäkään ystävää (omia sisaruksia ja miestä ei lasketa). ei ole koskaan ollut. peruskoulussa olin kolmantena pyöränä kahden tytön kimpassa.
olen yli 30v ja kahden lapsen äiti. nyt mammalomalla olen koittanut käydä perhekerhossa kerran viikossa, että saisi kavereita. kerhossa kaikki mene ok,osaan jutella ihmisten kanssa, ei ujostuta jne. mutta auta armias jos tapaan kenenkään kerhon ihmisistä kerhon ulkopuolella: koitan mennä karkuun ettei tarvitse jutella, vaihdan tien toiselle puolelle jne. enen vain niin totaalisen lukkoon.
olen kirjoitellut odotusaikana kuukausiketjuun eräällä paolstalla. vauvan syntymän jälkeen into on laantunut, minusta tuntuu ettei kukkan kiinnitä minun kirjoituksiini mitään huomiota, eivät kommentoi jne. en osaa siis edes netissä olla sosiaalinen!
mikä mua auttaisi? onko muita samanlaisia?
Kommentit (24)
kai haluttua seuraa koska työ- ja harrastuskaverit pitää yhteyttä ja kutsuu sinne sekä tänne. Itse en jaksa innostua monestakaan tyypistä, sillä moni puhuu kuin puuropata eikä jaksa keskittyä kuuntelemaan toisen asioita. Siksi väsyn ihmisten seurassa ollen ihan puhki yhteisen illan vieton jälkeen. En virkisty siitä että tuopillisen ääressä saan kuulla kaverin mies- ja työhuolet. Oma elämäni on tasaista joten en koe tarvetta tilittää siitä ja koska suunvuoroa on niin vaikea saada. Mieluiten viihdyn yksin mutta silti jatkuvasti on vaikka mitä kissanristiäisiä ja puhelin soi koko ajan. Ihmettelen aikavarkaita jotka viitsii tulla käymään ja pälpättää koko illan omia asioita kehuen sitten kuinka virkistävää oli tavata. Itse koen useimmiten että onpa mukava kun häivyt siitä niin pääsen omaan rauhaan. En kuitenkaan sano sitä ääneen vaan olen hiljaa ja kuuntelen.
Tyttäreni on samanlainen, viihtyy perheen kanssa eikä kaipaa kovin usein kaveriseuraa. Sitäkin on pidetty omituisena, yksi ystävä ihmetteli miten teini-ikäinen viihtyy kotona, onko jokin ongelmana. Ei muuta kuin se että emme ole sosiaalista porukkaa eikä meidän tarvi mahtua siihen pirtaan mitä nykyisin pidetään muodikkaana: sosiaalinen, menevä ja kiireinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka olisi sosiaalinenkin. :( Itse en ole saanut juurikaan uusia kavereita yliopiston jalkeen, vaikka olenkin aika sosiaalinen. Tuntuu, etta ihmisten sosiaaliset verkostot ovat muodostuneet aikaa sitten. :( Eli valitettavasti en osaa sanoa muuta kuin etta yrita sitkeasti, joskus viela sattuu sellainenkin ihminen vastaan jonka kanssa kemiat kohtaavat.
Noista nettipalstoista: itse en ottaisi kovin raskaasti niita, tuntuu niita seuranneena etta monet kirjoittelevat lahinna omista tuntemuksistaan, eivatka huomioi muita paitsi jos on jostain syysta samanlainen elamantilanne. Otathan itse huomioon muita, kommentoitko heita jne? Jos, niin sitten voi olla etta olet sattunut vain sellaiseen porukkaan, jossa ei juuri osata muita huomioida.
En edes ole kovinkaan ujo tai syrjäänvetäytyvä, mutta jotenkin menen sosiaalisissa tilanteissa lukkoon - varsinkin jos on paljon ihmisiä ympärillä. Muutama hyvä ystävä löytyy ja heidän kanssaan käyttäydyn aivan eri tavoin, olen avoin, puhelias, jopa hauska. Nyt äitiyslomalla olisi ihanaa tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun se on minulle niin työlästä, niin en ole viitsinyt yrittää.
osaa olla ns. oikealla tavalla sosiaalinen. Jäänkin aina yrityksistäni huolimatta naisporukoiden ulkopuolelle. Koulun vanhempainilloissa olen "kuin orpo piru", koska kukaan ei tule minulle ikinä juttelemaan, vaikka olisimmekin tuttuja.
Olen kai estynyt persoonallisuus, joka pelkää torjutuksi tulemista ja tuleekin aina torjutuksi. Kaipaisin kuitenkin ystävää ja sielunsisarta. Äitiystävää olen toivonut niin kauan kuin minulla on ollut lapsia, mutta enpä ole sellaista löytänyt.
Tyttärenikin joutuu aivan liian usein olemaan yksin ja luulen ettei hänkään osaa olla sillä ihmisiä miellyttävällä tavalla sosiaalinen, mikä se sitten onkin?
ystävyydestä? Minäkään en ole kovin lahjakas sosiaalisesti, mutta seuraa on niin paljon kuin haluan. Useimpien ihmisten kanssa seurusteleminen on sellaista small talkkia, mikä sitten ajan ja laajentuvien aihepiirien myötä muuttuu syvemmäksi tuntemiseksi. Aika harvoin kenenkään kanssa alkaa synkata aivan upeasti heti eka keskustelun aikana (vaikka joskus käy kyllä niinkin).
P.S. Kavereita saa niin että menee juttelemaan ihmisten kanssa, esim. muiden äitien, ja kutsuu ne kotiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sosiaalisesti outo ihminen. Tahtoisin ystäviä, mutten oikein osaa hankkia niitä. Toisaalta kuka hyvänsä ei edes kelpaa ystäväkseni. :D Siis tosi hankala tapaus...
Yksi syy tähän voi olla se, etten oikein jaksa innostua muiden naisten jutuista. Miesten kanssa olisi kiva jutella, mutta kun siihen tulee lähes poikkeuksetta mukaan seksuaalisia vihjailuja/seksiä ja alkava ystävyys menee "pilalle". Kun ne ei usko, että joskus voisin ihan oikeasti haluta vaan jutella. :D
kassajonossakin ihmisten kanssa, silti mulla ei ole oikein yhtään ystävää. Nautin sitten niistä hetkistä kun saan olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ootkohan nyt päästäsi keksinyt tuon, että kaikilla naisilla on tylsät jutut. olet kuitenkin itsekin nainen, eikö totta...
sosiaalisesti outo ihminen. Tahtoisin ystäviä, mutten oikein osaa hankkia niitä. Toisaalta kuka hyvänsä ei edes kelpaa ystäväkseni. :D Siis tosi hankala tapaus... Yksi syy tähän voi olla se, etten oikein jaksa innostua muiden naisten jutuista. Miesten kanssa olisi kiva jutella, mutta kun siihen tulee lähes poikkeuksetta mukaan seksuaalisia vihjailuja/seksiä ja alkava ystävyys menee "pilalle". Kun ne ei usko, että joskus voisin ihan oikeasti haluta vaan jutella. :D
jos suhtaudut muihin naisiin ylimielisesti ja negatiivisesti, et varmaankaan ole kovin haluttu ystävä eikä sinun kanssasi haluta puhua muuta kuin aivan pintapuolista lätinää.
syy tähän voi olla se, etten oikein jaksa innostua muiden naisten jutuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
komppaan tuota, mikä sanoi niistä epärealistisista odotuksista...
Mä olin kotona 4 v ja aluksi tuntui, että jään yksin, kaikilla on jo omat piirit. Mutta kun tulin tutuksi, niin alkoi munkin moikkailu ja juttelu. Small talkiahan se oli isosti, mutta joskus myös ihan syvällistä vertaistukea.
Ketään ei haukuttu (siis miehiä tai anoppeja), mutta asiallisesti, kehumatta omaa liikaa keskusteltiin näistä lapsiaiheista: kuivaksi oppiminen, nukkuminen, leikit, uhmaikä, ns. oman ajan tarve, työelämään paluu, alueen päiväkotien hyvät ja huonot puolet, erilaiset lapsiriennot ym. ym.
Sain lopun kaiken paljon tuttuja, joille vaihdan sanan pari kuulumisia, kun näen tai ainakin moikkaan ja hymyilen, jos on hoppu. Osalla on lapset samassa päikyssä kuin meilläkin nyt. Uusiakin tuttavuuksia on päiväkodista (nyt syksyllä alkoi).
Vuosista jäi 2 oikeaa ystävää, joiden kanssa jaan murheita ja iloja ja treffaan nytkin. Käydään ilman lapsiakin yhdessä jossain juttelemassa. Meillä oli paljon muutakin yhteistä kuin vain noin samanikäiset lapset.
En osaa sanoa miksi, mutta olen ollut aina kovin helposti lähestyttävä. Olen iloisen ja ystävällisen näköinen ja kuuntelen kun mulle puhutaan, kannustan muita, enkä oo aina kehumassa omia lapsiani.
Neuvoni on, että älkää turhaan jännittäkö. Olkaa iloisia äitejä ja jutelkaa niitä näitä liirumlaarumia haalareista ja ruuista jne., niin kohta saatatte huomata, että jonkun kanssa synkkaa paremminkin.
Ja kutsukaa joku kivalta vaikuttava äiti lapsineen kylään, niin niitä tuttavuuksia syvennetään.
JOS siis osaisin/voisin "vain mennä" jutteleen tuosta vaan ihmisten kanssa niin tottakai menisin!!!
Olen siis fyysisesti kykenemätön siihen,ei vain onnistu. Vaikka kuinka haluaisin.
En todellakaan odota,että heti synkkaisi,kirjoitinkin tuossa aiemmin,että kunhan tutustuisi edes niin,että vois jutella liirumlaarumeja niistä haalareista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ystävyydestä? Minäkään en ole kovin lahjakas sosiaalisesti, mutta seuraa on niin paljon kuin haluan. Useimpien ihmisten kanssa seurusteleminen on sellaista small talkkia, mikä sitten ajan ja laajentuvien aihepiirien myötä muuttuu syvemmäksi tuntemiseksi. Aika harvoin kenenkään kanssa alkaa synkata aivan upeasti heti eka keskustelun aikana (vaikka joskus käy kyllä niinkin).
P.S. Kavereita saa niin että menee juttelemaan ihmisten kanssa, esim. muiden äitien, ja kutsuu ne kotiinsa.
se small talk on aivan ylitsepääsemättömän kamalaa. minulle riittäisi aivan hyvin kun osaisin ja pystyisin ihan siihen jutusteluun säästä lapsen koulukaverin äidin kanssa kassajonossa, mutta kun menen aivan paniikkiin! jos en ajoissa kerkeä lähteä karkuun ja olen siinä tilanteessa, että nyt siitä säästä vain on puhuttava, jälkitila kestää ja kestää. koko se joutavanpäiväinen on ilmoja pidellyt -keskustelu saattaa pyöriä päässä päiviä, rintaa ahdistaa ja käsiä pistelee.
niinhän ne "normaalit" ihmiset tekee ja saa kavereita kun kutsuu muita kahville vaikka kotiinsa. ei vain onnistu multa. enkä tajua että miksi ei. mutta kai tätä on vaikea tajuta sellaisen ihmisen, jolle nämä asiat eivät ole ongelma :(
etkä ole kovin seurallinen? Eihän sinulla ole mitään velvollisuutta haalia kavereita jos sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu ikävältä taakalta. Onhan sinulla perhettä ja sukua kuitenkin, joten et ole mitenkään yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
osaan toimia seurassa ja työpaikalla ja muissa "organisaatioissa" ihmisten kanssa seurustelu on mukavaa. Jotenkin vaan on vaikeaa sitten näiden kuvioiden ulkopuolella sitä sosiaalisuutta harrastaa. Eiköhän me kuitenkin olla jo aika pitkällä tämän asiaintilan parantamisessa, kun osaamme jo analysoida tilanteen. Mikään pakkohan ei ole ystäviä olla, mielestäni se, että niitä tavallaan väkisin pitää hankkia estää luonnollisen seurustelun. Kun hengenheimolaisen kohtaa niin ei seuranpito ole ongelma.
esikoinen on ujon puoleinen. eikä hälläkään ole bestistä. tuntuu että kaikilla muilla työillä on :(
ap
joten en, ap, usko että voit omalla käytökselläsi estää lastasi saamasta kavereita. Älä ota sellaisesta syyllisyyttä :)
kaikissa tilanteissa, joissa se on "pakollista" - töissä, juhlissa, kaikenlaisissa kokoontumisissa ja tilaisuuksissa.
Mutta kun vaan voin, olen todella sosiaalisia kontakteja välttelevä ja omissa oloissani viihtyvä. En "pakollisten" lisäksi halua yhtään ylimääräistä kontaktia. Teen juuri samaa kuin ap eli saatan mennä kiertotietä välttääkseni kohtaamasta tuttuja jne. En kylläkään pelkää lukkiutumista vaan en vaan jaksa tavata ihmisiä turhan päiten.
Tilanne on myös johtanut siihen, etteivät lapseni ole saaneet minun aloitteestani paljoa kontakteja - ovat onneksi sosiaalisia omilla tahoillaan ja saaneet siis kavereita jne.
Vanhimmassa lapsessani tosin huomaan paljon samaa kuin itsessäni - hän on todella taitava ja pidetty sosiaalisesti mutta itse asiassa välttelee mahdollisuuksien mukaan tilanteita, joissa joutuu ihmisten kanssa tekemisiin. En ole siitä huolissani, sillä tunnistanhan tyypin! :)
Minua siis tämä tilanne ei kuitenkaan häiritse, päinvastoin.
kunpa minä pystyisin samaan! tolkutan itselleni, että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen. eikä ole mikään pakko olla kaikkienkanssakaikenaikaa nyt aina.
oikeasti todella helpottavaa kuulla etten ole ainoa tällainen "outo".
ap
kun on muitakin "outoja" !!
t. yksi outo lisää..
Jos olisit vaan oma itsesi ja sillä sipuli. Ihan sama tykkääkö toinen vai ei. Jos vaikka sillä lailla pääsisi ainakin alkujärkytyksestä yli (en tiedä auttaako tämä yhtään, kunhan höpötän. :D)?
Kamala hyökkäys heti mua kohtaan. :D En mä sitä tarkottanut, että kaikki naiset on sellaisia, etten tule niiden kanssa toimeen. On mulla naispuolisiakin kavereita. Monien naisten jutut on oikeesti sitä samaa: lapset/miehen viat/kodinhoito/kauneudenhoito/sisustus/käyn jumpassa/ruoanlaitto/haukkuminen/vittuilu/tv-ohjelmat/ryyppääminen/jne. -linjaa, joka ei kiinnosta. :)