mä en jaksa olla näin sosiaalinen ääliö.

kuulla, etten ole ainoa. Kierrän kotiin vaikka pidemmän matkan kautta, ettei tarvitse nähdä tuttuja. Menen aivan lukkoon small talk- tilanteissa. Muuten olen minäkin sosiaalinen esim. työpaikalla. Tämä on uskomatonta.



Muualla, kun näen tuttuja, menen sitten paniikkiin. Alan jotenkin jännittää mielettömästi. Näissä tilanteissa tuntuu, että ihan suu nykii ym. Todella häiritsevää.:(

kunpa minä pystyisin samaan! tolkutan itselleni, että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen. eikä ole mikään pakko olla kaikkienkanssakaikenaikaa nyt aina.

oikeasti todella helpottavaa kuulla etten ole ainoa tällainen "outo".

ap

mutta iän myötä olen kai oppinut hyväksymään itseni. ;)

Nykyään kun on vielä jotenkin hienoa/hyväksyttävää/tavoiteltavaa/norminmukaista olla (yli)sosiaalinen ja kaikki muu on outoa tai vieroksuttavaa niin ei ihmekään, että toisinaan ahdistaa kun tunnistaa itsessään näitä ei-niin-yleisesti-toivottuja piirteitä.

Lasten päiväkotiaikana sain kasvatuskeskusteluissa aina korostaa (ja puolustaa) sitä, ettei se ole huono tai paha asia, että lapseni haluavat toisinaan leikkiä yksinkin. Minusta se on vain hieno asia - niin kauan tietenkin kun eivät kokonaan eristäydy!

Jaksamista ja luottoa itseesi Sinulle ja tosiaan, on meitä kummajaisia muitakin! :)

-7-

Poikkeuksena se, että olen lähes aina aika paljon kärsinyt siitä, että haluaisin olla sosiaalisempi kuin olen. Olisin kaivannut ystäviä ja olisin halunnut olla haluttua seuraa. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin - minulla oli kouluaikoina pitkiä aikoja, ettei ollut ketään ja muutamana vuotena oli yksi kaveri. Joka sekin jäi opiskelujen alettua.



Nyt olen jo 39 ja takana on jo jonkinverran elämää, jatko-opintoja ja työtä. Olen tasaantunut tuon ystävänkaipuuni kanssa, sillä jotenkin olen saanut haalittua kaksi ystävää itselleni satojen kilometrien päähän - joiden kanssa puhelinkeskustellaan viikottain. Ketään en juuri työn ulkopuolella tapaa.



Olen alkanut hyväksymään yksinäisyyttäni, mutta se ei poista seurankaipuutani. En siis osaa olla oikealla tavalla sosiaalinen, jotta seurani olisi haluttua. Toisaalta en kaipaa seuraa, joka on väkinäistä tai pinnallista - joten valikova olen minäkin.



Ajoittain suren, ajottain en muista.



Kamalinta on, että huomaan lapseni joutuvan kulkemaan samoja polkuja. Nyt syysloman aikana lapsi on kärsinyt yksinäisyydestään ja on julkituonut suruaan siitä, ettei ole kavereita.



Möykky rinnassa kasvaa.

"suu nykii" :D mulla on vastaavissa tilanteissa vaikeutena se,et minusta tuntuu,et katson toista ihmistä väärään kohtaan ja et mun omat silmät alkaa vuotaan (ja alkaakin!!) jos katson toista silmiin...



Ja kyllä minäkin osaan keskustella ja "pakkotilanteissa" puhun ja keskustelen jne,en ole edes paljon parjattu "mykkä tyttöystävä" heh.

Mutta jos lapsen eskarikaverin äiti vaikkapa tulee kaupassa vastaan niin livahdan muka huomaamatta ekaan vapaaseen hyllyväliin,olkoon vaikka Mustin murkinaa...



Itse pelkään myös,että lapseni joutuu kärsimään samasta. Vaikkakin hän on eri sukupuolta ja myös perusluonteeltaan minua vilkkaampi,niin häneltä puuttuu myös "tosi ystävät" ja hänen on vaikeaa muodostaa pysyviä ystävyys suhteita. On myös siis sosiaalinen,mutta minunlaillani...



Minulla on pari oikeaa ystävää,mutta tiet ovat vieneet ihan eripuolille maailmaa,joten harvoin nähdään ja olisi ihanaa omistaa kavereita,tuttuja ja jopa niitä ystäviä joiden kanssa viettää aikaa ihan arjen keskellä.

Mutta miten himputissa se onnistuisi ikinä kun ravaan karkuun potentiaalisia ehdokkaita...