Kaverin elämä " ällöttää"

Minulla on samanlainen ystävä. Aina kehuu kuinka kaikki on niin ihanaa ja täydellistä, mutta tiedän totuuden. Hän on todellisuudessa maanisdepressiivinen ja depression iskiessä maailma on kaikkea muuta kuin ihana.

Vierailija:

Vähän vaikea kuvailla, mutta jokseenkin oksennusrefleksi tulee kun kaveri kertoo ihanasta elämästään. Kaikki on aina niin ihanasti, mies niin lutunen, lapset suloisesti leikkii keskenään, rahaa on millä mällätä ja kulissit suorastaan kiiltää ja hohtaa.

Tähän tyyliin:

Kaikki on aina niin hyvin. Ihanaa olla kotona lasten kanssa, niin sairaan ihanaa. Ihan joka päivä herää kiitollisuus siitä kun saa seurata lasten kasvua kun ne on NIIN ihania. Niin ihanasti tuo uhmaikäinenkin käyttäytyy, ei ole kuin kymmenen kertaa saanut raivarin mutta mä olen niin onnellinen hänestä että ei mulla pinna ole edes kireällä, ihmettelen niitä joilla on!

Ihanaa kun on niin ihana mies ja upeaa kun saa viettää yhdessä aikaa perheen kanssa. Ei me mitään kahdenkeskistä aikaa ikinä tarvita, nukutaan perhepedissä ja mennään koko perhe yhtä aikaa nukkumaan, niin ihanaa kun ollaan kaikki lähekkäin. Ei lapsia raaski erottaa vanhemmista, kun ne lapset on NIIN ihania. Kaikki mitä tehdään perheenä on ihan erikoisen ihanaa. Sama vaikka vietäis roskapussi ulos tai käytäis pika pikaa lähikaupassa, ihan älyttömän laadukasta aikaa vietetään! Yksin en ikinä halua minnekään, en mä omaa aikaa kaipaa. Mulle riittää nää ihanat lapset, ne on NIIN ihania. Just tätä mä olen aina toivonut. Ihan ihmetyttää että jotkut jättää lapset yökylään, mä en ikinä vois! Tää on niin ainutlaatuista aikaa elämässä. Kyllä omat menot odottaa ne vuodet, kun lapset on alle kouluikäisiä.

Ihanaa käydä ostoksilla, kun lapset käyttäytyy niin yllättävän hyvin. Siis aivan ihanaa ja vielä kun on niin kivasti rahaa, että saa lapsille parasta ja vain tiettyjä merkkejä. Itselle en halua mitään, voin kulkea 10v. vanhoissa vaatteissa, mitäs mulla on väliä kun vaan lapsilla on parasta, lapset on NIIN ihania. En ymmärrä miten jotkut äidit viitsii itseensä panostaa, lapset ne on tärkeintä! Siksi niitä on tehty, kun ne menee aina kaiken edelle.

Jne.

Ja kun itsellä on ihan taviselämä, hermot välillä lasten kanssa kireällä, tavallista arkea eletään ja välillä ihanaa ja välillä vähemmän ihanaa, niin jotenkin ei vaan jaksais kuunnella tuota ainaista hehkutusta. Ja jos erehtyy sanomaan, että olin kuule ruokaostoksilla yksin ja oli niin rentouttavaa, niin heti hymähdetään, että " Mulle tulis kyllä niin orpo olo, jos lapset olis kotona ja minä kaupassa!" ... Saati sitten jos viedään lapset pariksi tunniksi hoitoon ja käydään jossain miehen kanssa, vaikka syömässä.... " Joo siis minä en millään voisi viedä hoitoon, esikoinen ei ole ollut kuin silloin minusta erossa kun olin kuopusta synnyttämässä, ei vaan ole ollut tarvetta!" . ARGH.

Ei tällä ollut mitään tarkoitusta, oli vaan pakko purkautua...

Ymmärrän kyllä sun pointin, mäkin vihaan ihmisiä, joiden elämässä kaikki on vaan koko ajan niin ihanaa, itse kaipaan vähän kiroilua ja tuulettumista välillä.



Sitäpaitsi uskon vakaasti, että jos joku sanoo, että miehen kanssa kaikki on koko ajan ihanaa, siinä on jotain mätää. Väkivaltainen mies, jonka touhua vaimo peittelee? Kun parisuhteessa ei todella kaikki oo aina ihanaa.

se vaan suhtautuu siihen toisenlaisella otteella :-)

Minua ainakin lähinnä vaan naurattaisi (ei oksettaisi) tuollainen meininki, jos joku minun kaverini tuolla lailla hehkuttaisi :-)

siis sillä ällötys-pariskunnalla?



millaiset työpaikat sen perheen vanhemmilla? harrastukset?

ja vastakohta on kai eräs tuttavaperheemme, jotka aina kiikuttaa lapset mummulaan.

mummu vahtii varmaan päivittäin ainakin yhtä ko. perheen lapsista, vaikka molemmat vanhemmat on 24/7 kotona.

ja lisää lapsia vaan tehdään koko ajan, vaikka edellistenkään kanssa ei kotoa poistuta just kun neuvolaan, tai niiden kanssa ei leikitä.



kato, olis kivaa jos oppisivat kunnolla kattomaan keskenään 7 neliön lastenhuoneessa piirrettyjä, ja pitäisivät toisilleen seuraa. ja kun ei, niin mummu paimentaa..

Ettei ällötyskaveri tunnista...



En ole kade. Minulla on elämässäni kaikki ihan hyvin. On minullakin hyvä mies, ihanat (pääsääntöisesti) lapset ja muutkin asiat kunnossa. En vain ymmärrä tuollaista älytöntä hehkutusta ja oman elämän ihanuuden kokoaikaista korostamista. Se tulee esiin koko ajan. Joka tilanteessa.



Ja kun oikeasti mä olen nähnyt esim. ne uhmakohtaukset, niin voin sanoa että jos niitä katsoessa ei yhtään pinna kiristy, niin tarvii olla jotain häikkää äidissä. Tai sanotaanko niin, että ei uskalla ainakaan mun nähteni laittaa uhmikselle mitään rajoja, ihastelee vaan kuinka on temperamenttinen kun vie kaverilta lelut ja huutelee ja nimittelee... Kun eihän omassa lapsessa voi olla mitään muuta kuin ihanuutta.



Mua nimen omaan oksettaa, ei naurata.



Kaveri on pakko olla edelleenkin, sillä olemme pakosta tekemisissä enemmän tai vähemmän.

ja on niiiin hemmetin vaikeeta ja rankkaa kun on kaksi lasta ja kolmas pulla uunissa, vaikka on molemmat vanhemmat koko ajan kotona.. just joo..

siitä ällötys-perheestä



eiköhän tollaisia ole paljon suomessa, tuskin se itseään tai ainakaan sua tunnistaa.



ja jos on niin superäiti, niin ei kai se täällä roiku, kun hoitaa lapsiaan

Se vaalee joka oli kirjailija. Siitähän kaikki oli niin ihanaa. Ja nimenomaan tuota ihana-sanaa se viljeli joka toisessa lauseessa. Eli ei ollut mahtavaa eikä suurenmoista vaan kaikki oli ihanaa.



Eihän siinä mitään, herttainen ihminen se oli, mutta kun se meni mun mielestä jotenkin tosi yli, niin mustakin se oli ällöä.



Eli ymmärrän mitä ap tarkoittaa. Ja tuo on tosiaankin ällöä.

2 lasta on tällä äidillä, tyttö ja poika. Siis aina ja jokaikinen asia oli täydellistä! Tietysti tällä ihmisellä oli positiivinen asenne elämään mutta ehkä tuollaiset ihmiset sitten jotenkin kieltävät itseltäänkin sen, että elämä ei ole aina täydellistä tai sitten ovat vaan ottaneet tavakseen puhua muille pelkästään positiivisista asioista ja fiiliksistä eli aktiivisesti suodattavat kaiken negatiivisen? Joka tapauksessa mua alkoi tämän naisen jatkuva oman perheen ja elämän kehuminen ärsyttämään ja niinpä lopetin hänen kanssa olemisen. Suosittelen sulle samaa, tiedän kuinka ärsyttävää tuollainen on!!!!!!!

Ei ole tosin suoraan sitä paljastanut, mutta vähän epäilen. Tuntuu, ettei hänen kanssaan voi ikinä päästä kaveruutta pidemmälle, kun ei voi millään myöntää mitään heikkouksia itsesään/perheessään/elämässään, vaan pitää yllä tuollaista illuusiota kaiken ihanuudesta. Ehkä uskoo siihen itsekin? Minä olen kyllä sitä mieltä, että kyllä kaikilla on huonoja päiviä, pinna kireällä, kaipaa omaa aikaa jne. Miksei sitä voi myöntää?



t. ap (joka siis kirjoitti myös viestin nro 8)

onko se perhe sitten jotenkin sukua, vai miksi on ihan pakko olla tekemisissä?



onko teillä samanikäisiä lapsia? oletteko samanikäisiä vanhempia?

Mä voisin ajatella asiaa siltä kantilta, että tuo ihanaa-perhe oltais me. Mulla on nimittäin eräs kaveri (vakiduuni, 2 lasta), jolla on A I N A asiat jotenkin huonosti. Kun sitä samaa valitusta rahapulasta, yöheräilyistä, hammasvaivoista, ruokahuolista ja niistä miljoonista muista murheista kuuntelee vuodesta toiseen, on minussa herännyt tuon ihmisen seurassa super-optimisti!



Meilläkin on toisinaan taloudellisesti tiukkaa (viidettä vuotta kotiäitinä), hermot kireellä lasten kanssa (3 alle kouluikäistä) ja väsyttää. Mutta minä en niistä viitsi jatkuvasti valittaa, mitä se hyödyttää? Siksi monesti kaunistelen ja tahallani hehkuttelen kuinka ihanan auvoisaa elämämme on. Sitä ei aina ole, mutta en vaan jaksa tuollaista ikuista valitusta!! (Tämä valivali-perhe on ihan tavallinen lapsiperhe, mutta tekevät joka asiasta ja vastoinkäymisestä ison haloon).

Kun aina kaikkia niitä ei pääse itse valitsemaan, keiden kanssa on tultava toimeen. Ja sitten kun tällasen kanssa vaan koko ajan meinaa tulla klikkiä, niin on siinä sompailemista ja joustamista! Mutta eipä auta kuin pitää yhteys minimissä ja yrittää jutella sit mahdollisimman neutraalisti sillon kun on pakko.

Lasten takia pakko olla väleissä, ei olla sukua. Ollaan saman ikäisiä suurin piirtein.



t. ap

oli vain yksi. Kuopus syntyi esikoisen ollessa 2v ja sitten talon tahti muuttui. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta syvät onnentunteet ovat kaksilapsisena olleet paljon harvemmassa. Hoitamistyötä on niin paljon enemmän, että se vie voimat aika tarkkaan.



Klassista olisi varmaan todeta, että ystävälläsi ei oikeasti ole kaikki noin hyvin, vaan yrittää tuollaisella puhumisella vakuuttaa eniten itseään. Mutta voi myös oikeasti olla, että hän kokee noin ja hyvä hänelle. Uskomattoman huonoa silmää osoittaa kuitenkin se, että hehkuttaa sitä noin, varsinkin rahapuolta ja toisaalta vastaukseksi toisen juttuihin siitä, kuinka esim. oli rentouttavaa käydä yksin ostoksilla.

olla väleissä jos ei ole sukulaisia?



ja lapsetkin kai alle kouluikäisiä?

mutta luulen, että ap:n kaverilla on ihan samoja ongelmia kuin muillakin, mutta joko hän omaa niin positiivisen asenteen ettei annan ongelmien pilata onnea tai sitten hän peittelee jotain tuolla ylipursuavalla hehkutuksella.



Itsekin kahden lapsen äitinä (taapero ja vauva) aina ei tunnu niin hehkeeltä, mutta uskokaa tai älkää, niin positiivinen asenne vaikuttaa aika paljon. Yritän olla ottamatta turhia paineita, ajattelen myös itseäni kylläkin. Suuremmin en perheonneamme hehkuta, mutta luulenpa että saattaa vaikuttaa monen mielestä helpommalta ja onnellisemmalta kuin välillä oikeasti onkaan...

millainen perhe sulla on?



siis, montako lasta?

onko sulla ja miehelläsi työpaikat?



minne te yleensä viette lapsenne hoitoon, jos rentoudutte miehen kanssa? kuinka usein?

Itse en kestä olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka valittavat elämänsä kurjuutta vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Meillä on ollut vaikka miten vaikeita asioita elämässä, mutta olen silti yrittänyt pitää itsekin optimistisuuden yllä, koska kurjuuden maksimointi ei hyödytä mitään.