Lääkäri surffailee palstalla hetken - haluaisitko kysyä jotain (muuta kuin vaivoista)? ;-)

up

valveutuneita älkääkä automaattisesti uskoko ja nielkö lääkäreiden mielipiteitä ko. asiasta (anteeksi kollegat että morkkaan, mutta näin on näreet).

Itse olen itseoppinut molempien lasteni täysimettäjä (5ja6kk) ja imettänyt kokonaisuudessa10kk ja vuoden. Ei ammatista ollut mitään hyötyä. Tää palsta ja imetystukisivut ja neuvolan terveydenhoitaja oli mulle ne parhaat tietolähteet!

En tiedä, meillä on kai niin paljon asioita jotka pitää ehtiä 6 vuodessa läpi ennen valmistumista, imetysasia taitaa jäädä jalkoihin.

ap

Täällä yh-mamma, jolla preklinikka onnellisesti ohi. Kaikki kurssikaverit niin tuskastuttavan nuoria. Ite olen kolmekymppinen. Mitään muuta elämää ei opiskelun ja töiden ohella ehi olemaan, joten tapaanko ikinä missään uutta rakasta? Siellä minun työyhteisössä ei ole potentiaalisia miehiä siis. Olen tässä odotellut kuin kuuta nousevaa, että josko sitten sairaalassa tupsahtaisi yllin kyllin ihania oman ikäisiä miehiä vastaan.



Pliis, kerro mulle, että klinikka on täynnä ihania romansseja opiskelijoiden ja lääkärien välillä! En jaksa tätä yksinäisyyttä.

Paitsi silloin, jos joku on nimenomaan halunnut vastailla alaansa liittyviin kysymyksiin. Huh huh siis sinua.

Tietysti enemmän sisätautilääkäreiden alaa, mutta kiinnostaa tietää, missä vaiheessa potilaalle ruvetaan suosittelemaan psykiatria.

m

Lääkiksessä oli eka vuonna dissektiokurssi, eli tämä anatomian opettelu vainajilla. Se oli opettavaista ja alun karuuden jälkeen ei tuntunut enää pahalta. Hienoa että joku antaa ruumiinsa sellaiseen.

Patologian kurssilla on pakollisia ruumiinavauksia muutamia. Itse avausvaiheeseen ei ole pakko mennä, ainakaan meidän, ne vainajat oli jo valmiiksi avustajien toimesta avattu ja mm. kasvot oli peitetty (käyttäkää mielikuvista millä, en viitsi tällä mässäillä asialla). Sitä ei niin enää ajatellut vainajaa " ihmisenä" ja tilanteen kestäminen oli helpompaa. Karu selitys mutta niin ainakin minä sen koin ja kestin paremmin.

Jos ei kestä kuolemaa, ei voi olla lääkäri. Se on läsnä joka päivä, ainakin sen uhka. Lääkärin kolme perustehtävää: sairauden parantaminen, elämän suojeleminen ja kuoleman salliminen. Viimeinen se on se kaikkein vaikein.

ap (kohta lopettelemassa, kiva rupatella teidän kanssa, mielenkiintoisia kysymyksiä)

e

mutta tällaisiin aloituksiin olen törmännyt. Ja minusta on ollut mukava vastailla ihmisten kysymyksiin, jotka liittyvät ammattiini mutta eivät varsinaisesti " vaivoihin" , kuten aloituksessa totesin.

Jos sinä et kestä sitä, ei ole pakko jatkaa ketjun lukemista. Ei kai tämä sulta pois ole (vai onko)? Muut on olleet ystävällisiä ja hyvillä mielin jokainen, paisti sinä.

Huh huh edelleen.

ap

miten kestät sen kyynistymättä

sanelut että hyvää huomenta sinulle ja sanon siinä jotain kevyttä alkuun. Jos tulee sekava sanelu niin pahoittelen sitä.

Lähdin terveyskeskuksesta (pakollinen 9kk harjoittelu) pari vuotta sitten ja tekstinkäsittelijät laittoi mulla kortin ja kukkia kun mun sanelut oli kuulemma olleet niin selkeitä ja ihania (enkä halua kehua mutta näin on)... eli toivottavasti hekin kokivat sen että koen heidän työnsään tärkeänä ihan siinä missä omanikin.

Vielä huomautus: olen anestesialääkäri, joten ehkä sanelussa on vielä vähän uutuudenhohtoa, kun meidän tarvitsee noita paperihommia niin vähän tehdä... paitsi teholla... heh.

ap

Löydät vielä itsellesi jonkun ja voihan se olla muukin kuin lääkäri.

ap

Ihana kuulla, että pidät tekstareiden työtä tärkeänä. Hyviä, selkeäsanaisia sanelijoita kaikki kirjoittavat mielellään, ovat suosikkeja, joista käydään leikillistä " käsirysyä." :)



Epäselvät sanelijat saavat harmaita hiuksia ja useamman tekstarin työajan kulumista aikaan, kun porukalla ihmetellään, että " mitähän tämäkin nyt yrittää sanoa..." :)

eli yleensä kyseessä on monisairas, ehkä iäkäskin ihminen, ei kuolemaa tervehdi ehkä vihollisena vaan ystävänä, tietyllä tavalla.

Jos kuolema sen sijaan tulee yllättäen, esim. kolarissa vammautunut nuori ihminen (lapsikuolemia ei ole urallani vielä onneksi tullut, niitä pelkään eniten), se on aina yhtä pysäyttävää ja järkyttävää. Mutta niin on vaikea vammautuminenkin, esim. päänvammat (käyttäkää hyvät ihmiset sitä pyöräilykypärää!).

Miten kestän kyynistymättä? Hyvä kysymys, yritän olla kyynistymättä. Yritän ajatella niin, että minun työ jatkuu ja maailmassa vain sattuu ikäviä asioita joille minä en mahda mitään. Kohtaaminen potilaan kanssa on aina ainutlaatuinen hetki, häntä ei kiinnosta se mitä olen kokenut ja nähnyt aiemmin, hän tarvitsee ammattitaitoani nyt ja tässä hetkessä enkä minä voi siihen hetkeen menneitä menetyksiä kantaa.

Mieheni on osittain alalla (en ala selittämään tarkemmin...) ja hänen kanssa käyn läpi joskus näitä vaikeita tilanteita, ja työkaverit on tietysti ihan korvaamattomia.

ap

Kaikki " jutustelut" kasetilla/digitiedostossa, jotka eivät liity varsinaiseen potilaan sairauskertomukseen, ovat aina piristäviä ja " hyvät huomenet" ja " kiitokset" lämmittävät kummasti mieltä. Kunpa useammat sanelijat näkisivät pienen vaivan näiden kohteliaisuuksien käytössä. :)

Oli piristävää vastailla kysymyksiinne, ja sitä saa itsekin pysähtyä itsensä edessä ja miettiä että mitä sitä todella näistä asioista ajattelee. Hyviä kesäkelejä, toivotaan että niitä riittää,

terveisin ap

mietin että tuumaakohan ne tekstinkäsittelijät minusta että pyöriiköhän tuo ihan täysillä pattereilla vai...

ap

Tai jos nukutuksessa menee joskus jotain ns. pieleen, kerrotteko siitä potilaalle jälkikäteen?

Ärsyttääkö kenties " tietäväiset" (joko oikeasti tai sitten ei niin oikeasti tietäväiset), vai pitäisikö olla vaan kiltti ja kuuliainen kutsumusammatissa oleva?



t. anest. hoitaja

" Tutkin vähän internetistä ja luulen, että mulla voisi olla tämä ja tämä vaiva...." tai että potilas muuten esittää vo:lla jonkinlaista omaa diagnoosia itsestään? Olen kuullut, että lääkäreitä ärsyttää tämä suunnattomasti, miten sulla?