Mistä apua jos tuntuu ettei selviä keskenmenosta?

Monilla paikkakunnilla nykyisin tukiryhmiä keskenmenon kokeneille. Kysy vaikka sairaalasta. Voit kysyä myös äitiysneuvolan terveydenhoitajalta, sieltä pääsee joillain paikkakunnilla psykologin kanssa juttelemaan.



jaksamista, minulla tulee vieläkin joskus eka keskenmeno ja sen aikaiset tunnelmat mieleen vaikka siitä jo yli 10 vuotta ja sen jälkeen olen lapsiakin saanut. Eli minusta tunteesi ihan normaaleja

Normaalista en tiedä, mutta itse ainakin olin ihan pönttö sekaisin km:n jälkeen. Samat: pelko, ettei tulekaan raskaaksi ja toisaalta kun tulin raskaaksi olin ihan tosi peloissani vauvan puolesta. Hyppäsin neuvolassa kuuntelemassa sydänääniä alvariinsa. Ja etenkin niinä viikkoina, joilla km oli ollut, olin ihan tiloissa.



Itse en osannut hakea apua. Neuvolan kautta (ainakin meillä päin) voi päästä psykologin kanssa puhumaan. Voisitko soittaa neuvolaan ja kysyä? Googleta Käpy, sieltä voit löytää tukea ja lohdutusta.



Onnea elämääsi! Kaikella on tarkoituksensa, niin se vaan on uskottava. (Ainakaan itse en jaksaisi muuten.)

Kysyin jo aiemmin neuvolasta, silloin en saanut aikaa heti (olisiko ollut joku psykologi tai psykiatrinen hoitaja tai jotain), ja jotenkin siksi luovutin. Tuntuu vaan niin vastenmieliseltä olla taas yhteydessä neuvolaan, itku tulee pelkästä ajatuksesta. Nyt vaan tuntuu että tulee muuri eteen, pelot ja pahaolo estää normaalin elämän. Työpaikkalääkäri oli sitä mieltä että vain aika parantaa, oli määrämässä unilääkkeitä vaikkei mulla pahemmin univaikeuksia ole. Voiko sitä ihminen joutua keskenmenon takia syömään mielialalääkkeitä tms.? Sellaista en haluaisi.

Taidan tietää miten kamalalta susta tällä hetkellä tuntuu.



Itse en saanut mistään apua, en myöskään halunut/ jaksanut/ osanut oikeen hakea apua. Minua kohdeltiin niin vähättelvästi joka paikassa lääkäreiden, hoitajien ja neuvlotädin toimesta, että eipä edes tehnyt mieli kysyä sieltä apua.



Tuntemuksesi ovat täysin normaalit. Ei ne minusta mitenkään oudot ole.



Mutta kyllä siitä selviää, itse tai sitten psykologin avulla. Kysele suoraan tk psykologin apua, ei siinä sen koomin mielestäni tarvii enää neuvolaan palata. Minulla oli ihan ääliö neuvoltäti joka totesi ekan km jälkeen että " unohdat vaan sen" ! Toihan lohduttaa tosi paljon!



Aluksi oli vaan huonoja päiviä, sitten alkoi valo pilkahdella sieltä täältä. Ja sitten ajan mittaan hyviä päiviä oli aina vaan enemmän kun niitä huonoja. Mutta kyllä valitettavasti näitä huonojakin on aina välillä. Ja ei kait se suru koskaan kokonaan katoa, se vaan muuttaa muotoaan eikä ole enää niin lamauttavan suuri ja kun lekalla iskevä.



Voimia sinulle!!

Ja ystävät tietenkin. Sain heti lähetteen kaavinnan jälkeen psykiatrille taisin olla silloin huonommassa jamassa kuin itsekään tajusin, mutta onneksi sairaalahenkilökunta tajusi sen.