Lue keskustelun säännöt.
Painin omantuntoni kanssa kun
13.11.2006 |
aika läheinen ihminen kuoli ja en osaa olla surullinen koska hän kajosi seksuaaliseen koskemattomuuteeni kun olin 11-vuotias. Anteeksi olen omasta mielestäni hänelle antanut mutta unohtaa en tietenkään koskaan voi. Toisaalta ajattelen että hyvä kun kuoli niin nyt eivät ainakaan omat lapseni joudu hänen kanssaan mihinkään tekemisiin. Ovatko ajatukseni vääriä?
Kommentit (2)
Vaan toisen vanhemman puolelta jo ikäkäs sukulainen. Ajattelen vain että olenko syntinen kun tunnen helpotusta hänen kuolemastaan. Kun olimme hautajaisissa ja häntä siellä niin kovin ylistettiin ja surtiin niin ajattelin että tietäisittepä millainen hän todellisuudessa oli. Tietenkin läheiset surivat. Itkin itsekin kirkossa mutta vain siksi kun hänen läheisillään oli paha olla. t.ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se nyt olisi jo kohtuuton vaatimus (mielestäni).
Jos hän oli " läheinen" , esim. isäsi tai äitisi, eivätkä muut tiedä seksuaalirikoksesta, sinusta ehkä tuntuu että he ihmettelevät, ettet sure voimakkaammin. Jos sitä joku rohkenee ihmetellä, voit vastata jotain " jokainen suree omalla tavallaan" . Tai jopa " sinä et tiedä kaikkea meidän väleistä" , mikäli kysyjällä voisi olla aavistus Sinuun kohdistuneesta rikoksesta.
Ihan neutraalisti ajatellen, vainajaa ei enää hetkauta suuntaan eikä toiseen, suretko vai et. Se on ihan sinun oma asiasi!
Saat todellakin tuntea helpotusta ihmisen kuolemasta, joka on noin raskaasti loukannut Sinua.