Onko lapsen kiukuttelun rajoittaminen hänen tunteidensa tukahduttamista?
Ymmärrän täysin, että jokainen lapsi kiukkuaa ajoittain ja normaali mielen pahoittaminen kuuluu elämään ja on hyväksyttävää. Sen sijaan minun on vaikea sietää ns. turhaa marinaa - siis sitä, että kitistään, maristaan ja vempuloidaan silloin, kun asiat voisi aivan yhtä hyvin sanoa nätilläkin äänellä.
Tällaisesta marinasta tulee ärähdettyä lapsille (6 ja 5 v) vähän väliä. Eikä aina ärähdettyäkään, vaan pyrin parhaani mukaan sanomaan ystävällisesti esim. "pyydäpä tavallisella äänellä". Joskus kuitenkin hermo menee ihan täysin ja annan kuulua, mitä mieltä olen tyhjänpäiväisestä mankumisesta ja kitinästä.
Tukahdutanko lasteni tunteet kieltämällä ns. turhan marinan? Lastenhoito-oppaissa aikuisia käsketään sietämään kiukuttelut rauhallisesti tilanteessa kuin tilanteessa. En ymmärrä, millaiset yli-ihmiset siihen pystyvät _aina_. En minä ainakaan.
Kuitenkin yritän olla hyvä äiti: Olen puhunut lasten kanssa erilaisista tunteista ja korostanut heille, että me kaikki suutumme, hermostumme tai pahoitamme mielemme joskus ja se on ok. Mutta että turhasta marinasta tulee vain kaikille kurja olo ja voisimme opetella puhumaan toisillemme kauniisti. Olen sanonut senkin, että kitisemällä ei ainakaan saa tahtoaan läpi ("mä haluuun jäätelön, ää-äää, haluun, haluun, epistä kun en saa, ää-ää" jne).
Kasvaako lapsistani tällä menolla kiltteyteen sairastuneita perfektionisteja, jotka kokevat tulevansa hyväksytyiksi vain ollessaan hyvällä tuulella?
Kommentit (14)
Minulla on äänekäs ja voimakastahtoinen poika. Rauhallissti siedin hänen kiukkunsa ja annoin huutaa ja huutaa. Koska eihän tunteita tarvitse tukahduttaa.
Sitten tuli mitta täyteen. Se huuto ei ottanut loppuakseen, vaan suorastaan yltyi iän myötä. Kun poika läheni kuutta vuotta, niin aloin komentamaan, että hänen pitää hillitä itseään. Omatuntoani soimasi, kun aloin sanomaan, että vauvana hän huusi, koska ei osannut puhua, mutta nyt hän osaa puhua, niin puhukoon asiansa. Mutta huutaminen on tästä lähtien kielletty.
Olen paikata tätä entistä enemmä keskustelemalla. Eli lapsi saa luvan puhua tunteensa julki.
Esikoinen on 4,5v. Sanon että jos jotain haluaa, pitää pyytää nätisti. Kerron että kitinä ja jankuttaminen ovat rumia tapoja.
Se ei ole tunteiden tukahduttamista jos opettaa lapselleen käytöstapoja ja toisten huomioon ottamista. Sillä sitähän tuokin on ettei turhaa marinaa siedetä.
Meillä on esikoinen kova jätkä marisemaan monista asioista, enkä mä sitä jaksa kuunnella loputtomasti. Mun mielestä mariseminen on samalla tavalla huonoa käytöstä, kuin vaikka ylenpalttinen riehuminen tai huutaminen.
Totta kai pahan mielen saa näyttää, mutta mun mielestä ainakaan meillä marisenminen ei oikeastaan edes johdu pahasta mielestä, vaan on vaan sellainen tapa. Ja toisaalta tunnistan senkin, että itsellä välill älipsuu meininki sellaiseksi että ei huomaa kun lapsi puhuu normaalilla äänellä, vaan vasta sitten kun menee marinaksi, sen huomaa - ja ärsyyntyy. Sitä olen paikannut tietoisesti kiinnittämällä lapseen erityishuomiota aina kun hän osaa olla ja puhua ihmisiksi.
kiukuttelua ja huutoa, mutta sitten tuli mitta täyteen. Negatiivisia tunteita saa näytää ja kovaäänisestikin, mutta ei loputtoman pitkään. Mun esikoinen saattoi neljävuotiaana esim raivota pettymystään kamalalla tavalla kiljuen 45:kin minuuttia ja oikein tarkoituksella hakeutui huutamaan toisten perheenjäsenten lähelle. Ja huudon volyymin tietäen se alkoi olla ihan saman sarjan käytöstä kuin että vihaisena esim. läpsii äitiä.
Tuolle + loputtomalle marinalle oli aivan pakko laittaa piste. Onhan se jo lapsen itsensäkin etu, että osaa hillitä itseään eikä vänise joka asiasta. Tulee tosi hankalaa ihan jo kavereidenkin kanssa myöhemmin, jos on tyyppiä "naama aina väärin päin".
Meillä siis nykyään niin, että annettaan rauhassa huutaa ja raivota vaikka 10-15 min, mutta jos se ei ala laantua, niin sitten alkaa pyyntö ja tiukempi komennus olla hiljaa. Ja jos sekään ei auta, niin sitten viedään muualle rauhoittumaan. Ja tietenkin aina itse tilanteessa tai mahdollisimman pian sen jälkeen keskustellaan siitä, mikä harmituksen aiheutti.
Tuskin sillä on niin dramaattista vaikutusta, jos sanot lapsillesi mikä on sinun mielestäsi turhaa käytöstä. Sinulla on täysi oikeus ilmaista, millaisesta käytöksestä pidät ja mikä on mielestäsi turhaa. Lapset ovat sellaisia kuin ovat, mikset sinäkin saisi olla oma itsesi? Tosin jos sinä hermostut, et voi vaatia että 5- tai 6-vuotias ei saisi hermostua ja että se olisi sinun yksinoikeutesi...
Lapset saavat sanoa mitä haluaisivat ja mikä harmittaa. Äiti/isä voi vastaavasti kertoa, millainen käytös ei auta yhtään. Se voi tuntua menevän kuuroille korville... :) Mutta lapsi turhautuisi enemmän, jos suhtautuisit hänen pahaan mieleensä etäisesti ja mykkänä - siitä voisi kiukku vain yltyä. Vaikka torumisellasi ei tuntuisikaan aina olevan mitään konkreettista merkitystä se on kuitenkin tärkeää teille kaikille, koska olette vuorovaikutuksessa. Aikuisen ei tarvitse takertua liikaa saivarteluun hyvä säilyttää tietty päälinja. Lapsen keino on kiukutella, aikuisen keino on auttaa lasta pääsemään mielipahan yli lempeällä ja silti jämäkällä tavalla.
Ei pidä unohtaa, että lapset ilmaisevat halujaan hyvin luonnollisella tavalla ja tuo "mä haluuun jäätelön, ää-äää, haluun, haluun, epistä kun en saa, ää-ää" jne. on nimenomaan luonnollisuutta. Toisin sanoen, 5- ja 6-vuotiaille ihmisille ei ole vielä kehittynyt sellaista käytöksen jatkuvaa "muuntamista" tietynlaisen hillityn ja miellyttävän imagon ylläpitämiseksi: he ovat vain lapsia, ja ilmaisevat halujaan sellaisina kuin ne tuntuvat. (Varsinkin väsyneinä.) Lapsen on tärkeää osata ilmaista itseään konstailematta, pyrkimättä ensisijaisesti spekuloimaan mikä mielyttää äitiä ja mikä ei - se on tärkeää heidän heidän kehittymiselleen itsenäisiksi yksilöiksi. Ja tavallaan tervettä itsekkyyttä. Kun lapsi tahtoo jotain ja mankuu sitä, se osoittaa vain omaa tahtoa; toisaalta asian kieltäminen osoittaa kasvattajan johdonmukaisuutta. Miksi lapsen ainoa luonnollinen keino ilmaista mielipahaa olisi TURHA? Antaa lapsen surra kun jäätelö jäi saamatta. Vaikka tavoite jää saamatta, lapsi saa purkaa mielipahansa. Sen sijaan että vähätellään lapsen kaikkia negatiivisia tunteita (lapsen elämässä sen jätskin saaminen voi olla iso asia... kaikki on suhteellista!) lasta voisi ohjata ylittämään mielipahansa, ja hallitsemaan ikävät tunteensa tavalla joka on lapselle helppo. Lasta ei nimittäin juuri lohduta, jos ilmoitat vain että kiukuttelu ei ole kannattavaa ja sillä ei ole mitään merkitystä. Kun lapset ovat huomanneet että jätskin saaminen on satunnaista, he ajattelevat loogisesti: "miksei sitä siis saisi nytkin? Miksi nyt ei saa?"
Miten lapsi voi opetella pitämään kiinni myös omasta tahdostaan? Väittelemällä kuin aikuinen? Siinä hän jäisi taatusti toiseksi. Kun lapsi joka tapauksessa kiukuttelee, kasvattaja voi vain vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti lapsi saa ajatuksensa muualle ja toipuu pettymyksestä. Joskus tosin yksinkertaisinta on vain sanoa, että "suut suppuun! Jätskiä ei tule kuukauteen, ellette lakkaa nyt mankumasta!" Sitten ne jo ajattelee sitä jätskiä jonka saavat seuraavalla kerralla kun ovat kiltisti...
Jotkut lapset sattuvat olemaan temperamentiltaan niin rauhallisia, että hankaluuksi ei juuri synny. Se taitaa kuitenkin olla pienempi joukko joka ei vaadi enempää. Ja jos vanhemmat aina toteuttavat lastensa toiveet rajoituksitta, ei kai tarvitse kuunnella ollenkaan mankumista?
Mieheni sanoi akoinaan, että huutaminen on täysin tarpeetonta lapsen kasvatuksessa. En voinut silloin ymmärtää, miten lasta olisi mahdollista kasvattaa ilman että välillä hermostuisi - se kuulosti mielestäni luonnottomalta! Mutta olen huomannut kuinka hän on siinä kuitenkin onnistunut, ja se taitaa johtua siitä, että hän osaa pysyä johdonmukaisena. Lapsi kyllä huomaa parhaiten ihan itse toteamalla, millainen käytös on sitten pidemmän päälle turhaa... Joten älä muusta välitä, kuin siitä että pidät päätöksesi!
on ihan kohtuullista kasvattaa lapset hyville tavoille. Senkin takia että muutkin ihmiset joutuvat lasten käyttäytymistä sietämään. Esim. sukulaiset. Nytkin on tulossa sukulaislapsi hoitoon 7.v. joka ei osaa ollenkaan käyttäytyä. Ainaista vikinää, marinaa, huomionhakua, ei aikuisten kunnioitusta jne. Tätä lasta jos komentaa niin menee kuuroille korville tai sitten suuttuu verisesti ja lapsen vanhemmat suuttuvat vielä enemmän. Lapsi pistää koko talon säpäleiksi joka kerta kun tulee eivätkä vanhemmat sano mitään! Sitten kun kielletään niin vanhemmat mulkoilevat pahasti.
MInä itse en ole huutavaa tyyppiä eikä ole pitänty lapsilleni huutakaan. Mutta kun katson kaverini melkein adhd-tyyppistä lasta, niin kyllä minäkin hänelle huutaisin ja kovaa... prkleen kakara kun aina hyppii pöydillä...
Mieheni sanoi akoinaan, että huutaminen on täysin tarpeetonta lapsen kasvatuksessa. En voinut silloin ymmärtää, miten lasta olisi mahdollista kasvattaa ilman että välillä hermostuisi - se kuulosti mielestäni luonnottomalta! Mutta olen huomannut kuinka hän on siinä kuitenkin onnistunut, ja se taitaa johtua siitä, että hän osaa pysyä johdonmukaisena. Lapsi kyllä huomaa parhaiten ihan itse toteamalla, millainen käytös on sitten pidemmän päälle turhaa... Joten älä muusta välitä, kuin siitä että pidät päätöksesi!
ID 295699 jatkoa vielä lyhyesti:
sisareni perheessä huudetaan puolin ja toisin, mutta kaikki on tottunut siihen. Monta lasta ja sanoma ei muuten kuulu... Mutta heillä saa näyttää kaikkia tunteita avoimesti, rakkauttakin osoitetaan säästelemättä.
Ei pidä unohtaa, että lapset ilmaisevat halujaan hyvin luonnollisella tavalla ja tuo "mä haluuun jäätelön, ää-äää, haluun, haluun, epistä kun en saa, ää-ää" jne. on nimenomaan luonnollisuutta. Toisin sanoen, 5- ja 6-vuotiaille ihmisille ei ole vielä kehittynyt sellaista käytöksen jatkuvaa "muuntamista" tietynlaisen hillityn ja miellyttävän imagon ylläpitämiseksi: he ovat vain lapsia, ja ilmaisevat halujaan sellaisina kuin ne tuntuvat. (Varsinkin väsyneinä.) Lapsen on tärkeää osata ilmaista itseään konstailematta, pyrkimättä ensisijaisesti spekuloimaan mikä mielyttää äitiä ja mikä ei - se on tärkeää heidän heidän kehittymiselleen itsenäisiksi yksilöiksi. Ja tavallaan tervettä itsekkyyttä. Kun lapsi tahtoo jotain ja mankuu sitä, se osoittaa vain omaa tahtoa; toisaalta asian kieltäminen osoittaa kasvattajan johdonmukaisuutta. Miksi lapsen ainoa luonnollinen keino ilmaista mielipahaa olisi TURHA? Antaa lapsen surra kun jäätelö jäi saamatta. Vaikka tavoite jää saamatta, lapsi saa purkaa mielipahansa.
Entä jos lapsi kylässä alkaa mankua "koska mennään kotiin", "mennään jo kotiin", "isi mä haluan jo kotiiiiin"? Eikö silloin voi sanoa lapselle että tuo on epäkohteliasta, nyt olemme kylässä ja menemme kotiin myöhemmin? Vaikka kuinka olisi lapselle luonnollista purkaa mielipahaansa tuolla tavoin.
Minusta käskyjeni ON myös tuotettava tulosta, sillä lapsenkin täytyy tietää että todellakin tarkoitan mitä sanon. Ensimmäisen "mä haluun jätskin" jälkeen en sitä halua enää kuulla, koska olen jo sanonut että tänään ei osteta jätskiä. Yritän tietysti perustella kieltoni lyhyesti.
Tämä jäätelöesimerkki tuli mieleeni viikonlopusta: meillä viikonloput ovat niitä hetkiä, jolloin voidaan ostaa herkkuja. Lapset olivat saaneet jo yhdet jäätelöt sinä päivänä, mutta nostivat älämölön, kun eivät saaneet myöhemmin lisää.
Selitimme aivan asiallisesti, että yhdet jäätelöt riittävät tälle päivälle, mutta lapset vain mankuivat ja kinusivat. Välillä tuntuu, etteivät he ymmärrä ollenkaan sanaa "ei". Tai jos ymmärtävät, niin eivät vahingossakaan usko. Kun olen 10 kertaa kieltänyt ja perustellut kieltoni ja mankuminen vain jatkuu, niin alkaa pikku hiljaa nousta savu korvista.
ap
lapset osaavat toisinaan pukea tunteensa sanoiksi. Varsinkin 6-v. saattaa joskus kiukuta epämääräisesti 15 minuuttia, ja kun pahin kiukku laantuu, hän kertoo: "mua niin harmitti siksi, että ..."
Olen tästä tosi iloinen.
ap
Musta te ajattelette tästä asiasta vähän väärin. Kyllä esim. 4-6 -vuotiaille voi jo hyvin sanoa marinasta. Sitä nuoremmille se on vähän turhaa, kun lapsi ei ole vielä valmis ymmärtämään.
Tunteiden tukahduttamista olisi se, että väheksyisi lapsen surua tai kiukkua sinänsä. Eli vaikka jos lapsi kaatuu ja itkee, sanoisi, että älä vingu, ei se noin paljon voi sattua, älä aina valita, suus kiinni jne. Marinasta sanominen on vain lapsen kasvattamista maailmaan. Eiväthän he jatkossakaan saa asioita marinalla, vaan heidän on opittava tekemään tarpeensa selväksi muilla tavoin. ja jokainen vanhempi joutuu ainakin joskus lopettamaan kinuamisen napakalla kiellolla. Se on sitä rajojen asettamista.
Lapsella pitää olla oikeus ilmaista myös negatiivisia tunteitaan, mutta ei se tarkoita että sen pitäisi saada marista aamusta iltaan.