Mistä erottaa aidon halun saada lapsi ja sen, että haluaisi haluta, mutta oikeasti

en oikeasti ollenkaan olisi halunnut lasta...Mies kuitenkin toivoi lasta ja se sopi täydellisesti elämän tilanteeseemme. Toista lasta yrittäessämme toivoin nimenomaan sisarusta esikoisellemme, koska tunsin sen olevan suurin lahja, jonka voimme hänelle antaa.

Miksi haluaisi haluta jos ei haluaisi? Mutta todelliset tunteesi selviävät tällä helpolla konstilla jota olen ennenkin täällä suositellut. Heitä kolikkoa päätöksestäsi. Sillä hetkellä kun kolikon "tuomio" tulee, tunnet heti jotain. Joko pettymystä tai iloa kolikon tuloksesta. Se tunteesi kertoo, mitä oikeasti sisimmässäsi haluat, vastaus tulee suoraan alitajunnastasi.

Jos kolikko näyttäisi "ei lasta", niin pettyisin. Tunne tuli heti.



Eli kai minä sitten haluan lapsen.



ap

vai riittääkö se että järkeillen tuntuu siltä että kyllä se lapsi nyt taitaa olla periaatteessa hyvä idea, niin olen sitä mieltä ettei sitä isoa tunnetta välttämättä etukäteen tule. Ei mulla ainakaan. Ja kuitenkin sitten kun lapset ovat maailmassa, niitä rakastaa aivan mielettömällä palolla.

Itse en ole koskaan potenut ns. vauvakuumetta, en ainakaan niin miten sen käsitän. Hössötystä, laskemista, limojen tarkkailuja jms.



Olen halunnut lapsen ja toivonut tulevani raskaaksi, ja sitten vaan odottanut. En sitten tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisin huomannut että en raskaudu, mutta niin ei onneksi ole käynyt.



Raskausaika ei ole mulle itselleni koskaan ollut mitenkään kovin ihmeellistä ja ihanaa, lähinnä olen odottanut että tulisi se H-hetki ja vauva syntyisi. Joka kerta (3 kertaa), olen vauvan syntymän jälkeen vasta "höpsähtänyt". Miten ne onkaan ihania ja rakkaita, innolla olen kiertänyt lastenvaatekaupoilla ostoksilla jne. mitä en taas raskausaikana pahemmin tehnyt, ei vaan jotenkin kiinnostanut?



Niin, ottakaan tästä nyt selvää :)

Mielestäni haluasin kyllä lapsen, mutta en juuri nyt - ihan elämäntilanteen takia. Tuntuu kuitenkin, että minun "pitäisi" haluta nyt, jos kerran haluan. Meillä on jo 2 lähemmäs kouluikäistä lasta, ja sekä ympäristö että omat odotukset elämästä aiheuttavat painetta kolmannen syntymiseen mahdollisimman pian.



Järkeni toki sanoo, ettei tällä asialla ole kiirettä, mutta tunne puhuu muuta.



ap

Jos ympäristön paineesta pitäisi haluta tulla raskaaksi ja tehdä lapsi, niin mielestäni se ei ole pitemmän päälle kovin viisas ratkaisu. Mielestäni lapsi pitää tehdä puhtaasta omasta halusta. Itse haluaisin toisen lapsen, koska se tekisi ainokaisellemme hyvää ja toisaalta en haluaisi liian suurta ikäeroa, mutta puoliso ei lämpene ajatukselle. Mistä te naiset löydätte ne ihmemihet, jotka haluavat epäröimättä suurperheen;)

melko vieras asia. Niitä nyt on vaan alkanut jossain vaiheessa tulla ja jos sitä viidettätoista ei ole enää halunnut, niin sikiönlähdetys on useimmiten vienyt äidinkin hengen.



Tällä minä vaan sitä, että niihin tuntemiksiin on turha luottaa, jos lasta "haluaa" niin paljon, ettei tietoisesti tai tiedostamatta ehkäise, niin on kypsä äitiyteen.

Ei lapsen saamiseen tarvita mitään kamalan kaikkinielevää vauvakuumetta. Ei sillä ole MITÄÄN väliä onko nyt oikeasti halunnut vai vain halunnut haluta siinä vaiheessa kun lapsi on maailmassa. Rakastat sitä ihan yhtä paljon riippumatta niistä motiiveista jotka saivat sinut alunperin antamaan lapselle mahdollisuuden syntyä.

Meillä alkaa toisen vauvan yritys ja kyllä mua ainakin mietityttää. Haluan enemmän kuin yhden lapsen (joka meillä siis jo on), mutta ei mulla enää tuon ensimmäisen jälkeen ole mitään hirmuista vauvakuumetta tai muutakaan tunteen paloa suuntaan eikä toiseen. Tiedän jo valmiiksi, että vauva-aika ei ole helpoimmasta päästä ja että töissä pääsisin helpommalla. Tiedän myös, että taloudellisesti toisen vauvan saaminen ei tule olemaan meille tässä elämäntilanteessa helppoa. Toisaalta olen jo 30-vuotias, esikoinen 2-vuotias, enkä halua liian pitkää ikäeroa lapsille, joten nythän se aika on sitä vauvaa yrittää.

Joo. Olen ehkä sitä mallia ihminen, että haluaisin vain lastenlapsia, mutta niitä ei saa käsittääkseni jos ei ensin tee niitä omia lapsia ;) Ja ihan mieletöntähän se rakkaus sitä lasta kohtaan sitten on. Joten ap, rohkeutta vaan - kyllä se elämä sitten kantaa!