Lue keskustelun säännöt.
miten selviää äidin kaltoin kohtelema tyttöni?
09.07.2008 |
Tämä seuraava juttu oli palstan perheväkivaltaosastolla. Minusta kirjoitus oli tosi hyvä, ehkä siksi, että se valitettavasti voisi olla myös minun kirjoittamani. Syntyisikö aiheesta keskustelua täällä?
Hei, minulla on 3 lasta. Esikoistytön, kohta 6-v, kanssa on aina ollut vaikeaa. Hänellä on temperamenttinen luonne ja joskus minun on ollut vaikeaa rakastaa häntä. nyt on tilanne rauhoittunut, nautimme toistemme seurasta ja olen vuorotellen jokaisen lapsen kanssa kahden. väkivaltaisuuteni alkoi ehkä tytön ollessa n.2 vuotias. päiväunille mennessämme tukistelin häntä jos ei rauhoittunut. olen tuuppinut ja töninyt ja huutanut hänelle liikaa. se on ollutta ja mennyttä, nyt en voi muuta kun surra tapahtuneita ja olla tytön tukena. kuopus -tytölleni en ikinä voisi tehdä mitään, en ymmärrä miten olen voinut olla niin julma. pahinta on etten muista kuinka paljon pahaa tapahtui, oliko se esim. kerran viikossa vai useammin vai harvemmin, en muista. en tiedä johtuiko ne siitä että minulle kasautui liikaa paineita ja hommia ja purin ne tyttöön. toki olen aina ollut myös lasten kanssa touhuava äiti, olemme paljon puuhaillut ja on ollut kivaa. nykyään osaan tunnistaa kun väsyn ja pyytää apua. mietin kovasti, minkälaisia traumoja tytölle jää? ja miten niitä voisi käsitellä nyt? jos joku osaisi kertoa edes jotain, olisin kiitollinen.
Kommentit (21)
Hieno alusta tällä keskustelupalstalla, onnea SanomaWSOy, ottakaa ensi kerralla parempi toimittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paitsi roosa siis. Sitten Viola, Verna, Vanamo, Maikki tai Minttu?
käyttäytyi juuri tuolla tavoin, tosin pitemmän aikaa kuin ap:n kirjoituksessa. En koskaan pystynyt kehittämään häneen luottamuksellista suhdetta, koska aina sai pelätä, että milloin äidillä taas kiehuu yli, ja hän satuttaa minua. En pysty luottamaan häneen nyt aikuisenakaan, enkä mielelläni vie lapsiani hänelle hoitoon, ainakaan pidemmäksi aikaa. Varhaislapsuudessa syntyy perusluottamus, jos syntyy, eikä sitä voi enää täysin myöhemmin korjata.
toki tunnistan noissa kirjoituksissa itseänikin, en voi sanoa, ettenkö koskaan ikinä olisi menettänyt hermojani. mutta oikeasti.. toivon että haette aktiivisesti apua.
Todella veretseisauttava ketju. Itsekin välillä menetän malttini ja silloin tällöin tukistan. Mutta yhtä pahana syntinä pidän sitä, että joskus huudan niin, että kurkkuun sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko se että äiti tukistaa teistä vähemmän paha kuin että isä tukistaa? Siis koetteko että oma tukistamisenne on joskus sallittua, mutta miehen ei koskaan? Alkoi vain mietityttämään.
En todellakaan ajattele, että tukistaminen olisi koskaan sallittua. Mieheni ei onneksi koskaan kajoa lapsiin. Hän on meistä rauhallisempi ja kärsivällisempi.
Hän ei myöskään tuomitse minua vaikka tukistan vaan yleensä sanoo ymmärtävänsä, että maltti kyseisessä tilanteessa petti, vaikka hänkään ei hyväksy väkivaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tukisti tai puristi lujasti kädestä, saattoi retuuttaa huoneeseen tms. Muistan nämä tilanteet selvästi ja sen tunteen, että huomasin, ettei tilanne ole hänen hallinnassaan vaan hän kiehui ja oli raivoissaan.
En ole koskaan kantanut kaunaa tästä asiasta. Äitini on muuten onnistunut kasvatuksessamme hyvin ja näen hänessä paljon enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Nuo satunnaiset tapaukset eivät myöskään estä minua luottamasta äitiini nyt tai lapsenakaan. Olen aina tajunnut, että kyse oli hetkellisistä maltin menettämisistä, ja että äiti rakasti meitä kovasti.
Asiaan voi kyllä vaikuttaa sekin, että isäni oli sitten tosissaan väkivaltainen. Äiti suuttui jostain aiheesta, mutta isä saattoi vetää turpiin ja kunnolla vaan siksi kun oli huonolla tuulella. Eli riippuu mihin vertaa.
ja nyt tyttöni on aikuinen ja meillä on mitä parhaimmat välit, mutta se on vaatinut, että olen ottanut vastuun teoistani. Meollaan paljon niistä juteltu ja olen antanut tyttöni purkaa itseään ja samalla olen kuunnellut nöyrästi ja myöntänyt omanpahan oloni silloin. Olen myös monta kertaa pyytänyt anteeksi tytöltäni.
Ja tätä tukistamista tapahtui ainoastaan alle kouluiässä.
Meillä on luottamus palautunut, toivoa muillekin siis on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja isältä olen saanut avokämmenellä pari kertaa pyllylle, mutta mitään traumoja ei ole jäänyt. Kai jotenkin koin ansaitsevani nuo, eikä tullut tunnetta, että minua kohdeltiin väärin.
Sen kyllä muistan, kun kyläillessäni kerran perheen äiti läpsäisi minua sormille kun katsoin jotain tavaraa. Se pelästytti ja jäi mieleeni, sillä en ollut ymmärtänyt, ettei siihen saisi koskea.
Kiitoksia teille kannustavista sanoista. Toivoa siis on. Jännä juttu, että olen minäkin huomannut, etten koskaan tukistele kouluikäistä tytärtäni ja 6-vuotias poikakin alkaa olla siinä iässä, että on jo helpompaa säilyttää maltti hänenkin kanssaan suuttuessaan. Nyt vain yritän kasvattaa kärsivällisyyttä myös juniorin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pyysä anteeksi jos hermosi menee
rauhoittavia mielialalääkeitäkin äidille saa
perheterapiaa
Varsinkin vanhin veljeni sai säännöllisesti remmiä paljaille pakaroille, häntä tukistettiin, alistettiin ja nöyryytettiin kaikin tavoin. Itse sain nuorimpana osakseni lähinnä henkistä väkivaltaa. Meidän perheessä kukaan lapsista ei olisi ikinnä uskaltanut edes aloittaa riitaa äidin kuullen, koska jokainen halusi suojella toisiaan äidin raivolta.
Tottakai lapsuuteeni mahtuu myös paljon helliä ja hyviäkin muistoja, mutta kuten jo joku edellinenkin kirjoitti, niin en vieläkään uskaltaisi jättää omia lapsiani tuntia pidemmäksi ajaksi oman äitini hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti sama periytyi itselleni. Eskoispoikaani minulla oli viha-rakkaussuhde monta vuotta. Kun pikkusisaruksensa syntyivät, alkoi tilanne tasoittua.
Äitini tukisti, löi, kuritti remmillä jne. Olen kyllä elämässä selvinnyt erittäin hyvin, mutta äitiini en ole pystynyt muodostamaan kunnioittavaa suhdetta. Inhoan eniten sitä, että hän on aina kieltänyt koko väkivaltaisuutensa. Ei pysty vieläkään sitä myöntämään.
Itse olen jo päässyt väkivaltaisuudesta, esikoiseni on nyt 12v. Äitini kävi minuun käsiksi vielä lukioikäisenäkin.
Olihan se kamalaa, kun syntyi VAIN tyttöjä... Itselläni on vieläkin hirveän heikko itsetunto, vaikka olen erittäin korkeasti koulutettu, on hyvä työpaikka ja hyvä avioliittokin.
Muistan kyllä, että muutaman kerran sain koivunoksasta pepulle. Tukistettiinkin kyllä. Se vähätteleminen oli kuitenkin pahinta. Valitettavasti äitini toimii samalla tavalla omaa tytärtäni kohtaan. Poikiin, niin omiini kuin siskoni omiin, hän suhtautuu suorastaan palvovasti. Oman tyttäreni kohtalo vaan säälittää... Hän on 8-vuotias ja on väillä hyvin hämillään siitä, että miksi kaikki on aina hänen syytänsä, miksi vaan pojat pääsevät mukaan eri paikkoihin jne. Äidilleni en uskalla sanoa asiasta, sillä hän on erittäin pitkävihainen ihminen ja katkaisisi välit heti. Tarvitsen isovanhempien apua aina silloin tällöin, joten en uskalla suututtaa äitiä. Isäni on sentään hyvä ihminen, täysi tossukka vaan äidin edessä... Niin, ja tyttäreni yritän nykyään pitää ihan tietoisesti kaukana mummostaan. Yritän järjestellä asiat niin, että jos täytyy lähteä suuremmalle shoppailureissulle tms., niin otan tyttäreni mukaan ja pojat jäävät mummon luokse.
En ole koskaan ruumiillisesti kurittanut lapsiani, mutta huutoraivareita saan kyllä. Ja olen sitä mieltä, että olen oppinut sen isältäni.
Olen opetellut systemaattisesti pyytämään anteeksi. Siis sanonut ihan rehellisesti, että "Anteeksi kulta, äidillä ei ollut mitään syytä suuttua noin paljon, rakastan sinua" ja mahdollisesti, että "ei ole sinun vikasi, että äiti on kiukkuinen".
Yleensä aina siinä on kuitenkin loppujen lopuksi kyse siitä, että olen itse väsynyt tai turhautunut, enkä jaksa selvittää asiaa ja sitten alkaa huuto.
Sen jälkeen kun aloitin anteeksipyynnöt, myös raivarit ovat lähes tyystin loppuneet. Jotenkin se, että olen sanonut ääneen sen, että ei ole läheskään aina lasten vika, että suutun, on opettanut myös minulle, että näin se todellakin on ja että en todellakaan itsekään halua missään nimessä purkaa kiukkuani lapsiin. Ei ole heidän tehtävänsä toimia varaventtiilinä minulle vaan toisin päin.
silläkin uhalla, että auktoriteettini murenee, aion jatkaa tuota edelleen. Ainakin oppivat, että jos joskus kiehahtaa, niin aina voi pyytää reilusti anteeksi.
mutta eiköhän lapsilta anteeksipyytäminen jos heille huutaa heidän oltuaan tuhmia ole jo vähän nöyristelyä? Itse en ole pyytänyt anteeksi tukistamistakaan ihan sen takia, että silloinhan sitä ei ole annettu syystä! En minä ainakaan huutaisi tai tukistaisi lasta ellei siihen olisi hyvä syy, jonka kyllä yleensä lapsetkin älyävät. Kasvattaja kasvattaa eikä hänen kuulu madella lastensa edessä, muuten kuri häviää kokonaan. Minulle on ainakin ihan sama mitä lapseni minusta aikuisina ajattelevat kunhan ovat kasvaneet kunnon kansalaisiksi.
minulla oli ihan sema meno esikoispojan kanssa. Ja uskon että monilla on. Äitiys on niin rankka psyykkinen prosessi että harva sitä oikeasti sietää vielä esikoisen kanssa. Sietokyky sitten kasvaa vuosien ja lapsiluvun myötä. Onhan tää äitiys vähän niin kuin "elinkautinen rangaistus" ja siihen täytyy oppia asennoitumaan oikein, oppia alistumaan siihen että ei ole enää oman itsensä herra. Minäkin olin elänyt 26 vuotta vain ja ainoastaan itselleni ennen lapsia. Lapsia on nyt kohta viisi ja jokainen lapsi on kasvattanut minua edelleen paremmaksi äidiksi ja kohottanut itsetuntoani, he kun ovat kerta kerralta mahtavampia tapauksia.
Minun esikoiseni on menossa nyt kahdeksannelle. Vihasin häntä viisivuotiaaksi, sitten tajusin että minulla ei ole oikeutta siihen ja aloin tehdä töitä suhteemme eteen. Koko ala-asteen ajan pojalla oli aikamoisia vaikeuksia koulussa, hän ei sopeutunut sääntöihin ja opiskeluinto oli olematonta, vaikka hän itse asiassa onkin älykäs. Koko sen ajan yritin olla hänen tukenaan, ei liikaa vaatien, ei moittien vaan kannustaen ja kanssaeläen. Yläkoulussa on asenne onneksi muuttunut, vaikka arvosanat vaan laskeneet. Keskiarvo on nyt 7,5 , mutta käytös on noussut "normaaliin" kasiin. Uskon että pojasta vielä mies tulee, välimme ovat nykyään hyvät. Harmi vaan että isän kanssa ei vieläkään synkkaa, hän kun ei yhtään hyväksy huonoja arvosanoja (oli itse täyden kympin oppilas).