Lue keskustelun säännöt.
miten selviää äidin kaltoin kohtelema tyttöni?
09.07.2008 |
Tämä seuraava juttu oli palstan perheväkivaltaosastolla. Minusta kirjoitus oli tosi hyvä, ehkä siksi, että se valitettavasti voisi olla myös minun kirjoittamani. Syntyisikö aiheesta keskustelua täällä?
Hei, minulla on 3 lasta. Esikoistytön, kohta 6-v, kanssa on aina ollut vaikeaa. Hänellä on temperamenttinen luonne ja joskus minun on ollut vaikeaa rakastaa häntä. nyt on tilanne rauhoittunut, nautimme toistemme seurasta ja olen vuorotellen jokaisen lapsen kanssa kahden. väkivaltaisuuteni alkoi ehkä tytön ollessa n.2 vuotias. päiväunille mennessämme tukistelin häntä jos ei rauhoittunut. olen tuuppinut ja töninyt ja huutanut hänelle liikaa. se on ollutta ja mennyttä, nyt en voi muuta kun surra tapahtuneita ja olla tytön tukena. kuopus -tytölleni en ikinä voisi tehdä mitään, en ymmärrä miten olen voinut olla niin julma. pahinta on etten muista kuinka paljon pahaa tapahtui, oliko se esim. kerran viikossa vai useammin vai harvemmin, en muista. en tiedä johtuiko ne siitä että minulle kasautui liikaa paineita ja hommia ja purin ne tyttöön. toki olen aina ollut myös lasten kanssa touhuava äiti, olemme paljon puuhaillut ja on ollut kivaa. nykyään osaan tunnistaa kun väsyn ja pyytää apua. mietin kovasti, minkälaisia traumoja tytölle jää? ja miten niitä voisi käsitellä nyt? jos joku osaisi kertoa edes jotain, olisin kiitollinen.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saan myös joskus kohtuuttomia, väsymyksestä ja stressistä johtuvia "huutoraivareita", joita sitten pyydän anteeksi lapsilta. Eikä anteeksipyytäminen ole mielestäni nöyristelyä. Minä ainakin pyydän anteeksi nimenomaan sitä, että olen suuttunut kohtuuttomasti lapsen tekoon nähden, huutanut rumasti ja sanonut asioita, joita en oikeasti ole tarkoittanut, mutta kerron lapselle myös rauhallisesti, ettei hänenkään alkuperäinen tekonsa ollut oikein.
Haluan, että lapseni ymmärtävät, että äitikin on inhimillinen ja tekee virheitä, joita katuu ja joita joutuu pyytämään anteeksi. Enhän minäkään vaadi lapsiltani täydellistä, virheetöntä käytöstä, vaan toivon, että he pyrkivät hyvään ja silloin kun he ajattelemattomuuttaan tekevät tyhmyyksiä, korjaavat tekonsa parhaansa mukaan ja pyytävät anteeksi.
Ja samoin kuin 18, olen huomannut, että "raivarit" harvenevat, kun niitä pyytää anteeksi. Ehkä itsellekin silloin konkretisoituu se, kuinka hölmösti sitä joskus tuleekin käyttäydyttyä.