Onko kukaan saanut palannut takaisin yhteen (asumus)eron jälkeen?

Me asuimme erillään reilun puoli vuotta muutama vuosi sitten. Miehellä oli kyllä se toinen, " oma" asunto vielä useamman kuukauden uuden yhteenmuuttomme jälkeen.



Asumuseroon johti toistuva valehtelu ja naissuhteiden peittely. Siis nimenomaan se toistuvuus sai miehenikin ymmärtämään, että hänen on tehtävä jotain. Minä en yksin omin voimin olisi saanut asumuseroa varmaan vielä silloinkaan aikaiseksi.



Asumuseron aikanakin pidimme yhteyttä. Se yhteys oli varsinkin aluksi tosi myrkyisää ja ailahtelevaa, mutta yksinkään en aluksi osannut olla. Ehkä ei mieskään. Mutta sitten siitä tulikin suurin asumuseron anti (näin jälkikäteen arvioituna): Opimme molemmat elämään myös ilman toista. Itsenäistyimme, mutta pysyimme silti suhteessa.



Valheet eivät ole palanneet. Olemme molemmat oppineet kunnioittamaan toisiamme, hyvine ja huonoine puolineen. Osaamme myös riidellä eri tavalla kuin ennen. Ja sietää sitä epävarmuutta, joka elämässä on. Tässäkin suhteessa.

Olitteko selvästi pari asumuseron ajankin vai yrititteko olla ennemmin erossa? Meillä asumusero ei vielä edes astunut voimaan (mies etsii asuntoa, mahdollisesti ensi viikolla pääsee muuttamaan) ja nyt on vähän vaikea olla. Pitäisikö yrittää olla niinkuin mitään ei olisi tapahtumassakaan vai pitäisikö yrittää jo nyt olla ns. erossa? Entä sitten kun mies muuttaa?



Mulle tulee todella olemaan vaikeaa yksin olo (tai ennemmin kaksin, meillä pieni poika), vaikka toisaalta olo on helpottunut. Nyt yhdessä elo on turhan myrskyisää.



Myös muuten eroon päätyneetkin voi kirjoitella kokemuksiaan.

Myös mua kiinnostaisi kovasti ne onnistumistarinat tässä tilanteessa. Toisi ehkä jotain toivoa että asiat tästä selkiintyisi. Meillä myös ns. asumusero meneillään, miehen toiveesta. Lapsi tulossa, laskettu aika joulukuussa ja lapsi oli/on todella toivottu, aikaan saatu hedelmöityshoidoilla. Yhteyttä pidetään paljon, mies käy täällä päivittäin tai minä siellä entisellä asunnolla. Jo senkin vuoksi, että koirista huolehditaan yhdessä ja oma koirani asuu enimmäkseen vanhalla asunnolla miehen ja toisen koiran kanssa. Ne on vähän kuin lapsia meille. :) Mä taidan olla tällä hetkellä se enempi ahdistunut meistä kahdesta, itkeskelen päivittäin ja masennusta on. Kovasti on mielessä miten tästä eteenpäin, selviänkö koskaan ja miten sitten kun vauva on syntynyt. Mies kyllä varmasti hoitaa isän tehtävänsä mallikkaasti, mutta entä jos tämä suhde ei tästä enää toivukaan. Mitä sitten eteen.. Mies ei lupaa mitään, virallisesti ollaan toisten ihmisten silmiin yhä yhdessä entiseen malliin. Emme tahdo kertoa omista ongelmistamme tuttavillemme ja ystäville. Vain pakolliset tietävät totuuden, molempien vanhemmat ja lähimmät ystävät. Eli mies ei lupaa että ei palattaisi yhteen mutta ei lupaa että palataan.. Kahden vaiheilla koko homma, kun mies ei oikein tunnu itsekään tietävän mitä tahtoo. Välillä sanoo rakastavansa ja välillä taas on niin ahdistunut ettei halua edes nähdä. Tiedä häntä sitten... :( Tää on vähän tämmönen asia ettei tätä voi kukaan ymmärtää ellei ole itse kokenut. Ja kun mulla niitä tunteita riittää miestä kohtaan todellakin ja mitään muuta en toivokaan kuin että asiat saataisiin tolalleen ja voitaisiin jatkaa rauhallisin mielin eteenpäin. Meillä tähän ei liity mitään pettämisiä, toisia ihmisiä tai mitään sellaista. Meidän suhde on aina ollut riitaisa, molemmat luonteeltaan tempperamenttisia ja miehellä stressaava työ (yrittäjä). Joten kiukku tuli aina purettua kotona toiseen, tuli riitaa pikku asioista, sanottua rumasti ja monesti oltiin muutama päivä puhumatta kun oltiin edellinen ilta riidelty. Koskaan ei väkivaltaa eikä mitään. Mutta näin vain kävi. Ja kaikki tuli niin salamana kirkkaalta taivaalta ettei ole tosikaan, järkyttynyt oon vieläkin vaikka tämä eka ero-puhe tuli muutama kuukausi sitten.



Mutta pakko koettaa jaksaa. Yksin en selviä, joten on ihanaa että miehen kanssa edelleen tavallaan ollaan yhdessä ja hän on paljon luonani. Ollaan kaikinpuolin kuin mikä tahansa pari, on vain kaksi asuntoa. Sekin tässä on vähän huvittavaa. Tai huvittavaa ja huvittavaa, mutta ei taideta täyttää ihan täysin asumuseron mittakaavoja. :) Ehkä se tästä selkenee, toivottavasti mies saisi ajatuksensa kasaan ja tietäisi mitä elämältään taas tahtoo.



Quarra ja tirriäinen rv34+3

Ei ollut mitenkään selvä tai sovittu se meidän tilanne... Sovittuja tapaamisia meillä oli ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa " ammattiauttajan" ohjauksella. Niihin olimme molemmat sitoutuneita, vaikka ne oli raskaita. Mutta molemmat halusimme kuitenkin jotain selvyyttä johonkin.



Muiden naisten/miesten suhteen meillä oli " sopimukseton tila" . Ehkä siksi, että luottamusta oli NIIN vähän, että emme olisi uskoneet sopimuksiin kuitenkaan... Molemmat tapasimme myös muita romanttisissa merkeissä, emmekä kumpikaan kertoneet niistä silloin asumuseron aikana (vaan vasta sitten, kun alettiin edes puhua takaisin yhteen muuttamisesta). Mutta myös meillä oli romantiikkaa asumuseron aikana satunnaisesti.



Meidän " ammattiauttaja" kertoi silloin olleensa jossain koulutuksessa, jossa joku oli tutkinut ja opettanut, että väliaikainen asumusero voisi hyvinkin auttaa hankalisa tilanteissa. Mutta että se vaatisi tarkkaa sopimusta esim. uskollisuudesta ja sen rajoista. Meidän kohdalla juttu jostain syystä onnistui, vaikka tuollaisen " sopimuksen" tekeminen ei onnistunut.



Pidän kyllä ihmeenä, että olemme vielä yhdessä. Ja vieläpä onnellisesti. Ehkä sillä on jotain tekemistä kasvamisen kanssa ja sellaisen kanssa, mitä olen joskus lukenut: Toisen kanssa voi olla vapaaehtoisesti vain, jos tietää ja uskoo itse, että voisi olla myös olematta. Ei siis voi sanoa " tahdon" , jos ei voisi sanoa myös " en tahdo" . Ehkä välillä pitää voida sanoa juuri tuo " en tahdo" , voidakseen taas tahtoa.

Myös minä olen raskaana, mikä tekee tilanteen ehkä vielä vaikeammaksi. Meillähän ei vielä asumusero tosin ole alkanut, mutta myös me tulemme näkemään usein, mies aikoo tavata poikaansa ainakin 3 kertaa viikossa, ja samalla myös joutuu ainakin näkemään minua. Tänään kävimme kylpylässä koko perhe ja mies sanoikin kylpyläreissun jälkeen, kun sanoin että oli tosi kivaa ja jääköhän tämä viimeiseksi kerraksi yhdessä kylpylässä, ettei hän näe mitään syytä miksi jäisi, ehkä jos asutaan erillään niin voidaan käydä useamminkin. Myös joulu aiotaan viettää perheenä.



Huomenna minulla on neuvola. Ekassa raskaudessa mies ei juuri mukana käynyt. Nyt kun kysyin ohimennen haluaako mies tulla mukaan huomiseen neuvolaan, mies halusi. Tavallaan varsinkin tässä tilanteessa menisin mielelläni yksin, mutta toisaalta, en halua miehen tuntevan itseään ulkopuoliseksi tässä odotuksessa, joten tulkoon mukaan jos kerran haluaa. En kyllä olisi arvannut miehen mukaan haluavan. Toisaalta, ekaankin neuvolaan mies kovasti halusi mukaan, kun taas ekassa raskaudessa jouduin pyytämään.



Siinä mielessäkin meillä on hieman samanlainen tilanne, että emme ole tottuneet levittelemään asioitamme ulkopuolisille, ja todennäköisesti ainakaan minä en kerro asumuserostamme kuin niille joille on pakko. Niin, ja myös meillä minulle varmaan tulee vaikeampaa kuin miehelle.

Olisi mukava kirjoitella sun kanssasi..? Kun on niin hirvittävän vaikeeta löytää ihmisiä jotka oikeasti ymmärtää tätä asiaa, joilla on itsellä kokemusta. Meillä ei vanhemmat tahdo ymmärtää sitten millään, että tässä ei tartte vihata miestä sen vuoksi että se tahtoi asumuseron, ei tarvitse jatkuvasti kysellä miten menee, onko asiat järjestynyt ja säälitellä. :/ Kun rakastaa toista niin äärettömästi, ei halua kuulla siitä mitään haukkumisia tämän takia. Ja me tavataan päivittäin, jos ei miehen työkiireiden vuoksi ehditä nähdä, ainakin puhutaan puhelimessa. Muutenkin elämä jatkuu näiltä osin suht. samanlaisena kuin aina ennenkin. Miehelleni tämä on varmasti helpompaa (vaikka väittää että ei ole, mutta silti) kuin mulle.. Mies asuu meidän entisessä yhteisessä kodissa, tuttujen asioiden ympäröimänä. Miehen luona on meidän yhteiset koirat, rytmittämässä arkea (silloin tällöin toinen koirista on myös mun luonani).. Miehellä on työ, jonka pariin hän hautautuu joka päivä ja saa silläkin tavalla muuta tekemistä ja ajatuksia pois tästä aiheesta. Ystäviä meillä kummallakaan ei valitettavasti kummoisemmin ole. Tai niitä ns. kavereita on, mutta monet on osottautuneet aikojen saatossa kaksinaamaisiksi ja koppaviksi, joiden seurassa ei nykyään enää viihdytä kuin silloin tällöin. Ja monet kavereista on yhteisiä kaveripariskuntia, joten sekin vaikeuttaa tilannetta. Senkään vuoksi ei asioista juuri niille haluta puhua, ettei kukaan ala suosimaan toista osapuolta ja haukkumaan toista, esim. että alkaisivat mulle mustamaalaamaan ja kertomaan mielipiteitäni mieheni päätöksestä. Mitä se kenellekään muulle sinällänsä edes kuuluu.



Tänään vietettiin koko iltapäivä ja ilta yhdessä, kun mies töiden jälkeen pääsi " vapaalle" . :) Oli oikein mukavaa, ja molemmat kiittelivät toista mukavasta illasta. Käytiin ihan vain kävelyllä koirien kanssa rannalla ja juteltiin niitä näitä. Sekin on nykyään upeaa, ennen sitä ei osannut niin arvostaa.



Mutta jos haluaisit jutella, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia-laita mailia. :) Kun tässä äitiyslomalla on ja ei aina ole mitään mitä tehdä, jotta pysyisi ajatukset kurissa, tietokone on ainakin mulle tosi kallisarvoinen asia. Sulla on poika pitämässä päiviä kasassa, mulla se taitaa olla tämä kone.. :) *heh*



Quarra Quarra2@hotmail.com

Mun mies sekosi kun lapsi syntyi, ja alkoi seikkailla. Hän ei tiennyt haluaako perhettä ollenkaan. Heitin hänet ulos yhteisestä kodistamme, kun poika oli 2 kk. Yritimme asua yhdessä, mutta riidat oli niin kamalia, etten uskaltanut olla kotona. Asuin pitkiä jaksoja äitini luona, aina välillä taas yritettiin. Muksu oli 4 kk kun hain avioeroa, 6kk kun päätin että muutan omaan asuntoon ja 8 kk kun sitten viimein muutin. Siinä jossain välissä mieheni oli ymmärtänyt, että haluaakin perheen, mutta emme pystyneet olemaan tappelematta rajusti. Nyt olen asunut 4 kk yksin muksun kanssa.



Kun muutin 4 kk sitten, mieheni tajusi, että olen tosissani, että asioiden on muututtava, jos hän haluaa pitää perheen kasassa. Hän haki itselleen apua, ja niinpä asiat sitten pikkuhiljaa alkoivat muuttua. Nyt siis olemme ostaneet uuden talon yhdessä. Muutamme vielä tämän vuoden puolella. Kyllä mua hirvittää, miten meidän käy. Toisaalta tunnen asioiden todella myös muuttuneen, joten olen toiveikas. Nyt onneksi tiedän, että pärjään myös yksin, joten kävi miten kävi, elämä jatkuu.



Suosittelen Bruce Fisherin Jälleenrakennus - Kun suhteesi päättyy -kirjan liitteen lukemista, missä puhutaan " parantavasta erillisyydestä" . Siellä on valmis sopimuspohja, jolla pari voi sopia yhteiset säännöt ja tavoitteet erossa-asumiselle. Sieltä saa mielestäni hyviä ideoita siitä, mistä erillään asumisessa voisi parhaimmillan olla kyse.

Ei onnistu, ei sitten millään, lämmitetty soppa on lämmitettyä soppaa.'



Ikävä sanoa, mutta onnistumisprosentiti lienee aika pienet.

Ei kai tämmöisessä asiassa kannata prosentteja katsoa? Jossain arpajaisissa voi laskea onnistumisen todennäköisyyttä, mutta että ihmissuhteissa ylipäätään...?



Mä väitän (ihan yhtä lailla ilman muita perusteita kuin oma elämänkokemus), että jos molemmat tahtovat ja ovat valmiita sitoutumaan myös anteeksiannon pitkään prosessiin, niin " onnistumisprosentit" ovat suuret.



Mutta toisin kuin arpajaisissa, tässä " voittomahdollisuuteen" voi itse vaikuttaa - tasan sen 50%.