Hormoonihirviö-äiti ja -odottaja =(
Auttakaa kanssasisaret, olen ilmaisesti tulossa hulluksi, tai ainakin pinnani on lopullisesti palanut. Odotan neljättä lastamme ja ihan alussa vielä kuljetaan. Huomaan vaan saavani niin kovia raivokohtauksia, että pelkään pian lasteni puolesta. Lapsemme ovat kaikki alle 6v siis pikkuisia vielä ja minä äiti täällä raivoan ja välillä käsittelen heitä suutuksissani kovakouraisesti. Miten ihmeessä saisin tunteeni pidettyä aisoissa?
Asumme syrjässä ja minä hoidan pääsääntöisesti lapset yksin, esikoisemme käy esikoulua ja keskimmäinen keshossa muutaman kerran viikossa, mutta muuten apuja ei ole. Itse teen graduani tässä sivussa valmiiksi ja tiedän olevani stressaantunut, lisäksi meillä on ollut aika vaikeaa miehen kanssa ja sekin stressaa. Apuja on kuitenkin todella vaikea saada kun asutaan kaukana kaikesta ja ollaankin ajateltu muuttaa hiukan lähemmäs palveluja.
Lapsiani, ja miestäni rakastan valtavasti, mutta huonoina hetkinä en vaan pysty pitämään itseäni kurissa, huudan ja raivoan, loukkaan kaikkia henkisesti ja jälkeenpäin itken pahaa oloani. Miten ihmeessä saqisin pidettyä pahat sanat sisälläni ja mentyä itse jäähylle?
Esimerkiksi nukuttamistilanne on ihan painajainen jos lapset juoksevat pois sängyistä eivätkä meinaa nukahtaa, hihat vaan palavat....
Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia ja miten pääsitte yli näistä?
Kommentit (5)
pelkäsin kuollakseni, että lyhyestä pinnasta kuuluisana onnistun suuttumaan vauvalle niin pahasti, että satutan sitä. Tämä ajatus jäi varmasti jotenkin korvan taakse, sillä minun baby bluesini muodostui juuri siitä, että itkeskelin jo valmiiksi kaikkia niitä kauhita asioita, joita lapsellemme voi tapahtua, joissa hän kuolee tai vähintäänkin loukkaantuu vakavasti.
Otin tämän sivulauseessa esille neuvolassa ja sain saman tien passituksen neuvolapsykologille. Ensin vähän arastelin mennä todistamaan hulluuttani, mutta onneksi menin ! Hän kuunteli rauhallisesti koko tarinani, antoi lopuksi neuvonsa ja kehotti tulemaan uudelleen, mikäli neuvot eivät tepsi. Neuvot tepsivät loistavasti, ja luulen, että osa parantumisestani johtui juuri siitä, että olin saanut avoimesti ja rehellisesti kertoa ongelmastani, eikä sitä vähätelty.
Loppujen lopuksi, vauva-aikana muistan suuttuneeni pojallemme vain yhden kerran niin, että olin aivan hiilenä, ja tämä tilanne johtui niin yksinkertaisesta asiasta kuin jatkuvasta itkusta. Tälle löytyi lopulta luonnollinen selitys, eli jatkuvasta tissilläolosta huolimatta vauvalla oli nälkä, kun ei rinnasta tullutkaan mitään ulos. Muistan varmaan ikäni, kuinka oma isäni kertoi minulle kesken raivarini, ettet saa olla vauvalle vihainen, sillä hän ei ole syyllinen. Tämän olen yrittänyt vastakin pitää mielessäni, ja se on helpottanut tiukan paikan tullen ja lievittänyt raivoani: lapsi ei ole syyllinen. Toivon, että tällä kertaa olisin liikkeellä ainakin muutamaa hermopistettä ja sietämistasoa rikkaampana.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle !
kirsi-mama rv29+4
Viestisistäsi läpi kuultava elo siellä kotona pienten lasten kanssa ja äidin pinnan olessa kireällä kuulosti jotenkin äärettömän tutulta! Minä odotan myös neljättä lastani,vanhin lapsistani yli viivsi vuotias ja viikoilla 8+2.Minä opiskelen myös ja elämässä ollut muutakin stressiä kuten talon myynti ja muutto. Tuntuu että ei jaksa yhtään kiukuttelua,vinkumista,huutoa ja tappelua. Nyt mieheni kanssa päätettiin että yritetään olla huutamatta ja kas kummaa pari päivää on mennyt ja lapset ovat paljon rauhallisempia!! TSEMPPIÄ sulle!!! Ja iloa joulun odotteluun!!!!Milloin sun la muuten on? Minulla se on heinäkuun puolessa välissä.
Odotan kolmatta ja voin kuvitella tunteesi. Itselläni samat tunteet alkoivat kakkosen raskauden loppupuolella. Olen monesti miettinyt et pitäis varmaan käydä jossain juttelemassa. Kaiken pystyy järjellä etukäteen ajattelemaan ja tiedän tämän " oravanpyörän" eli huonotuulinen äiti -> huonotuuliset lapset. No, minkäs teet, tunteet tulee pintaa aivan hetkessä. Mulla tällainen olo tila ei ole jokapäiväistä. On viikkoja että hyvin menee ja sitten taas otetaan takapakkia. Itse en niinkään pelkää että satutan, lyön tms. mutta muuten tämä kovakourainen ote ei ole oikein. Vanhin lapseni on vasta alle kolme ja kakkonen on reilun vuoden joten komentelua tulee muutenkin pitkin päivää: " ei saa kiivetä, ei saa ottaa, laita takaisin..."
Olen itse miettinyt et mistä tämä johtuis. Yhtenä " syynä" pidän parisuhdetta joka ei tällä hetkellä kukoista. Mitään riitoja ei välillämme ole, mutta ei ole juuri hellyyttäkään. Päivän yritän ammentaa lapsille ja kodin hoitamiselle ja illalla pitäis vielä jaksaa hieroa väsyneen miehen hartioita... Jotenkin tuntuu että ammennan päivän aikaan itseni niin tyhjiin että illalla olisi ihana olla se vastaanottava osapuoli. Olen asiasta yrittänyt useasti keskustella, tulokseettomasti. Miehelläni on taustalla työuupumus ja masennus (4 vuoden takaa), joten toisaalta ymmärrän häntä ja hänen väsymystään työstä. Tiedän myös että yksin tehdyt iltalenkit auttaisiva kovasti. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa ajattelemaan itseään ja lähteä liikkumaan.
Toisaalta on niin ihanaa olla kolmivuotiaan kasvatettavana ;) Äiti kun kiukkuaa niin toinen kysyy " Mikä on vialla?" Olen vastannut suoraan että äiti on väsynyt ja kiukkuinen ja tähän saan vastauksen: " Kyllä me tästä selvitään!" :) Jos meille tulee selkee ylilyönti tilanne että olen esim kohtuuttomasti huutanut niin sanon sen suoraan esikoiselle ja pyydän anteeksi. Muutenkin pyrin aina keskustelemaan riitatilanteista jälkikäteen ja kertomaan tunteista. Toisinaan myös esikoinen tulee omatoimisesti pyytämään anteeksi jos on kiukutellut.
Yksi mikä on auttanut on tekemisten rajoittaminen. Eli kaikki ylimääräinen pois silloin kun tuntuu olo kiukkuisemmalta ja väsyneemmältä. Teen vain tarpeellisen ja istun lattialle lasten keskelle, tiskit saa odottaa iltaa ja roskat lattialla parempia päiviä...
Oikein paljon voimia! Yritä keskustella miehesi kanssa, kirjoita hänelle vaikka kirje ( meillä tämä auttoi eräässä tilanteessa). Ja ehkä tämä oman heikkouden esille tuominen esim neuvolassa voisi helpottaa oloa..
Terveisin Vanttu ja vekarat sekä masu rv16
Olipas ihania vastauksia, yritän ottaa jokaisen neuvon käyttöön ja saada arkemme rullaamaan taa sparemmin :)
valitettavasti minun on saatava graduni valmiiksi ja se painaa tosi paljon, mutta koitan työstää sen jotenkin muuten kuin lasten läsnäollessa, varmasti pakko palkata hoitaja lapsille sillä yölliset opiskelut eivät tässä tilassa ja alkuraskauden väsyneenä onnistu ensinkään. Mutta jospa tästä nyt selvittäisiin, kaikki muut jätän vähemmälle, koti saa nyt odottaa ja kaikki muu.
Muutamana iltana on ollut niin paha olo kun on ollut kokoaikaista kärhämää varsinkin esikoisen kanssa, mutta jospa se tästä taas alkaisi rullaamaan kun osaisin antaa sitä laatuaikaa.
Kovin pala minulle taitaa olla se,e ttä esikoisen kohdalla tunsin olevani huippuäiti, toimin aina " oikein" ja pinnani kesti lähes kaiken, sitten yhtäkkiä vaan väsyin ja superäiti-ego sai kovan kolauksen, nyt pelkään etten saa säröjä ensinkään korjattua, vaikken mitään huippuäitiyttä enää osaakaan tavoitella, mutta haluaisin olla se rakastava ja ihana, turvallinen ja hellä äiti.
Kiitos vielä kaikista vinkeistä, nyt lupaan ottaa niistä vaarin ja meillä muuttuu arki, kertaheitolla!
Tulen kertomaan kuinka meidän käy.
Ainiin, la:ni on heinäkuun alussa :)
Ihanaa odotusta kaikille!!!
Kannattaa neuvolassa puhua tilanteesta, en ihan tarkalleen tiedä, miten siellä voidaan parhaiten auttaa, mutta asiaan yritettäisiin varmasti saada muutosta. Lasten kovakourainen käsittely varmasti jättää jälkensä, sekä sinuun, että heihin ja teidän väliseen suhteeseen.
Itse olen pohtinut näitä asioita niin, että millaista kohtelua lapsi ansaitsee, hellyyttä, huolenpitoa, rajoja ja turvallista arkea ja näitä tavoitteita yritän sitten kireämmälläkin tuulella muistella (välillä tietenkin heikommalla menestyksellä. Meillä toimii hyvin, kun antaa lapselle valveilla riittävästi laatu-ja syliaikaa (meillä tosin vain yksi lapsi, toinen vasta tulossa, joten tilanne on luonnollisestikin toinen), niin lapsikin rauhoittuu huomattavasti paremmin. Jos yritän tehdä enemmän omia hommia ja keskittyä syrjäsilmällä/korvalla poitsuun, niin lapsi on aina selvästi levottomampi -->vaikeammat ruokailut, pukemiset, nukuttamiset ym.
Eli meillä poitsu toimii ainakin kuin ilmapuntari, jos ilmassa on kireyttä ja kiirettä, hän reagoi siihen negatiivisesti, jos ei heti, niin varmasti huomenna. Meillä oli tässä remontti menossa melkeen viisi kuukautta ja kyllä loppuajasta pojasta(kin) huomasi! Nukuttamiset ym. meni tosi vaikeiksi, mutta nyt kun remppa on ohi ja elämä rauhoittunut, on poikakin kuin toinen mies!
Yksi, mitä toivoisin, että miettisit on se, että miten itse reagoisit, jos joku kohtelisi sinua, kuten itse kohtelet lapsiasi. Mieti ihan lähiaikoina tapahtuneita tilanteita ja pohdi, sulattaisitko, jos joku kohtelisi sinua siten, kuinka olet itse lapsiasi kohdellut. Ajattele itsesi lapsesi tilalle ja mieti, miltä sinusta tuntuisi ja milaista kuvaa äidistä, perheestä ja elämästä luot lapsillesi.
Koeta rauhoitta tilanne kotona, jätä kotityöt ja gradut yms. vähäksi aikaa vähemmälle ja keskity lapsiin ja mukavaan, rentoon yhdessä oloon. Ei maksa paljon (mutta voi olla hankala hellittää =) ja tuloksiakin voi melko nopeasti näkyä!
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ja toivottavasti tilanteeseen tulee helpotusta! Käyn lueskelemassa kuulumisiasi ja lähetän täältä sinne lehmänhermoja!!!