Kiusaaminen tuhonnut elämäni

Olen nyt 21-vuotias ja ala- sekä yläasteella tapahtunut lakkaamaton vuosien kiusaaminen on tehnyt minusta henkisesti vammautuneen. Tästä jatkuvasta ahdistuksesta, huonommuudentunteesta, tunne siitä että päässäni on "lukko", itseni sairaalloisesta tarkkailusta ja omassa maailmassani elämisestä, sisäänpäin kääntyneisyydestä yms yms on tullut vallitseva osa elämääni. Minulle on puhjennut myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, josta edelleen seurannut päihdeongelmat..... Tuntuu että elämäni on vain loputtomia vastoinkäymisiä.



Päällimmäisenä tunteena on katkeroituminen elämään kokonaisuudessaan. Vaikka hyviä asioita on, en silti osaa aina nähdä niitäkään kauhean hyvinä. Elän seurustelusuhteessa tällä hetkellä, en tosin osaa sanoa millä mallilla suhteemme on. Työelämässä olen epävarma ja jatkuvasti tunnen huonoutta kaikista suorituksistani. Pidän itseäni liian laiskana. Enpä tosiaan ole oikeastikaan saanut aikuisiälläkään työsuorituksistani tai oikeastaan mistään positiivista palautetta. Olen joutunut erinäisten ongelmieni takia kaiken maailman sotkuihin, mutta itse saan sotkuni selvittää ja niellä kiukkuni ja suhtautua nöyrästi. Harvoin minua kukaan tukee seurustelukumppaniani lukuunottamatta.



Ongelmiani ymmärtää vain aniharva, esim sitä etten sairauteni vuoksi kykene aina käyttäytymään muiden odotusten mukaisesti. Minulla on säännöllinen hoitokontakti, mutta en tiedä millä saisin tehtyä selväksi että tarvitse oikeasti myös terapiaa eikä pelkästään viime viikon kuulumisten läpikäymistä ja lääkkeitä sairauteni hoitoa varten. Minulla ei ole voimaa vaatia, kun automaattisesti myötäilen myös hoitavan henkilöni (muista ihmisistä puhumattakaan) mielipiteitä asioista ja se on äärettömän tuskallista. En edes tiedä, onko minulla mistään omia mielipiteitäni. itsetuntemukseni on äärettömän huono.



Omista vanhemmistani ei oikeastaan ole ollut mitään muuta apua kuin että olen kokenut oloni entistä syyllisemmäksi heille pahan olon aiheuttamisesta. Heidän kantansa on, että ongelmistani ja sairaudestani huolimatta minun kuuluisi jo "kasvaa aikuiseksi" ja oppia elämään kuten kuuluu elää. Maailma on raaka ja sen olen saanut kokea kantapään kautta.



Päiväni menevät nykyisin aniharvoin töissä käydessä ja kotona nyhjöttäessä. Rahatilanne on vähäisen töissäkäymiseni vuoksi huono. Ulkona liikkuminen ahdistaa, välttelen ihmisten ilmoilla olemista. Työvuorot ahdistavat. Tulkitsen ihmisten katseet ja eleet usein negatiivisiksi viesteiksi itseäni kohtaan ellei selkeästi vastassani ole joku iloisempi persoona. Miellyttämisen tarve on suuri ja tuskallinen.



Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna elämäni on äärimmäistä tuskaa päivästä toiseen. Joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa mutta tuska ja ongelmat ovat aina läsnä. Minusta on alkanut viimeaikoina tuntumaan että olen saanut tarpeekseni tästä elämästä ja ainaisista vastoinkäymisistä joille ei loppua näy. Elämänhaluni on kadonnut, en jaksa elää vuosikymmeniä eteenpäin tällaista elämää. Tämän kaiken mm. koulukiusaaminen on saanut aikaan minun kohdallani.