Vaativa 5-v ja väsynyt äiti

En ole asiantuntija, mutta kerron vain ajatukseni asiasta.

Näkisin että lapsellasi on vain oma vahva luonteensa. Silti hän voi olla onnellinen, vaikka välillä tuntuukin kapinoivan.



Tottelemisesta... Kun lapselle opettaa että tarkoittaa sitä mitä sanoo, lapsi ymmärtää että tottelemattomuudesta seuraa vain enemmän hankaluuksia - ilman poikkeuksia. Eli että tottelemattomuus ei kannata. Ensin lasta voi pyytää tekemään jotain. Ellei lapsi toimi varoituksestakaan huolimatta, pitää keksiä sopiva rangaistus (esim. lelut pois päiväksi). Ja kun omat säännöt luo, niistä on myös pidettävä kiinni eli oltava johdonmukainen. Koska jos niistä lipsuu silloin tällöin, miksi lapsenkaan tarvitsisi niitä aina noudattaa? Ja kun kyse ei ole tuttujen sääntöjen kertaamisesta, sitä voi olla joustava ja reilu samaan aikaan kun pitää auktoriteettinsa vankkana. Kun lasta haluaa ohjata toimimaan paremmin, on hyödyllisempää antaa rakentavia vinkkejä kuin vain kieltää kieltämisen perään.





Minä jouduin lapsena muuttamaan Suomeen vasten tahtoani; sopeuduin kyllä, mutta olin pitkään katkera äidilleni. Tuntui että hän riisti minulta jotain, yksinkertaisesti vaihtamalla elämäni uusille raiteille. Olin aiemmin saanut myös pikkusiskon, joka vei äidin sylipaikan jo 11 kk minun syntymäni jälkeen. Kyllä vanhempani osasivat silti näyttää rakkautensa minuun, minä vain taisin olla tottunut saamaan huomiota yksinoikeudella ja olin herkkä asian suhteen.



Ensimmäisessä kotimaassani äitini tuntui ylikohteliaalta, ja minua harmitti se ettei hän ollut yhtä voimakastahtoinen kuin isäni. Hän oli myös pedanttisempi ja hänen vaatimuksensa tuntuivat ehkä epämääräisemmiltä. Siksi minä päätin jo hyvin nuorella iällä, että kompensoin äitini teennäistä käytöstä olemalla mahdollisimman elukkamainen :) Olin varsinainen kauhukakara. En tahtonut kärpäsellekkään pahaa, mutta niin kauan kun äitini ei osannut estää minua... tein mitä halusin. Tavallaan toivoin, että äiti olisi ollut kanssani johdonmukaisempi ja lujempi, valinnut selkeän linjan siinä mitä sallii ja mitä ei. Tai edes paijannut enemmän kuten isä. Isäni ja äitini rakastivat minua kuitenkin paljon, ja näyttivät sen niin kuin osasivat. Elin onnellista lapsuutta. Olin hyvin kiinnostunut luonnosta, joten olisin kai ollut joka tapauksessa elukka enemmän tai vähemmän :)



Teini-iässä olinkin sitten vanhempien helmoissa. Olisin voinut säästää myöhemmälle iälle sitä kapinahenkeä, mutta se jäi kummasti edelliseen kotimaahan. Kunnes lukion jälkeen välini äitiin viilenivät, oli meillä jotain riitaakin. Mutta sitten meistä tulikin aivan uudella tavalla ystäviä... Samoin välini siskooni paranivat, ja hän on nykyään läheisin ystäväni!



Ainoa neuvo mitä minä osaisin antaa, on että äidin ja isän syli ei ole koskaan pahitteeksi. Keskittykää enemmän tyttärenne hyviin puoliin ja yhdessäoloon. Tärkeintä on tuntea itsensä rakastetuksi. Ihmiset voi olla hankalia erilaisessa vaiheessa elämäänsä. Esim. siskoni oli hissukka lapsena mutta rajumpi nuorena, minulla oli päinvastoin. Pääasia että kaikesta huolimatta rakkautta riittää, niin kaikki menee hyvin kuin itsestään.

Kun luin kirjoitustasi, hieraisin silmiäni, aivan kuin olisin itse sen kirjoittanut :) Ainoa ero, emme ole asuneet ulkomailla ja lapsemme on perheen vanhin. Muuten täsmää kaikki.. Odotin kovin että tähän olisi asiantuntija vastannut. Huomasin että Sinkkoselta on kirja; Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.



Ajattelin ostaa tuon itselleni ja lueskella, josko sieltä löytyisi tukea ja vastauksia. Tiedän kyllä, että johdonmukaisuus, syli ja kärsivällisyys..siinä kait avainsanat :) Vaikeaa joskus toteuttaa, on tilanteita joissa ei vain jaksa enää, lapsi käyttäytyy niin holtittomasti ettei edes osaa odottaa tuon ikäiseltä. Kun kieltää, ensin esiin tulee kieli, irvistys.. sitten juostaan karkuun ja meillä tätä käytetään nykyään ulkona hyvänä keinona, juostaan ja pitkälle. Jännää on että tuo vaatteiden pukeminen/ulos lähteminen ei onnistu, pienempi 3v sisko pukee suit sukkelaan ja toinen vielä etsii sukkaa ja makaa pitkin lattiaa.. -huoh! Kärsivällisyyttä!



Tilanteita on siis joka päivä, päivässä lähes koko ajan. Tuntuu että ollaan vain sellaisessa kompastus kivessä. Kyläilyt ja kaupassa käynnit on yhtä tuskaa, yritän niissä käydä, että menisi ohi ne vaiheet ja oppisi ettei niissä tarvi juosta ja riehua, kiljua ja hyppiä pitkin seiniä ja lopulta tapella äitin kanssa.. Mielestäni tuon ikäisen lapsen kuuluisi osata kaupassa kävellä sievästi, toki aina innostuvat välillä mutta jos pyydetään että hillitään menoa niin se tapahtuu eikä lähdetä vain juoksemaan ympäri kauppaa.



Otan tyttöä kotitöihin, annan pikku tehtäviä, jotka "erityisiä" hän tekee niitä innolla ja meillä on kivaa, kaikki sellainen onnistuu tosi hyvin. Reipas, iloinen ja ihana on kun haluaa vain olla. Touhuillaan ulkona paljon ja yhdessä koko perheellä paljon mutta vähän yksin aina yhden lapsen kanssa. Enemmän kaipaa aikaa yksin vanhemman kanssa, silloin homma sujuu hyvin. Joten luulen, että se huomiosta taistelu ja mustasukkaisuus on yksi iso ja merkittävä tekijä tässä.



Nyt hän on tällä hetkellä yksin isän kanssa retkellä metsässä, kivaa on varmasti ja ongelmatonta ja mutkatonta kaikkiaan sen tiedän.



Jotenkin pitäisi vain päästä yli tästä turhasta kiemurtelusta ja saikkaamisesta, tuntuu että nyt on tapa tytöllä tietyissä tilanteissa, vähän kaikessa..



Onko tämä sitten ohi menevä vaihe kasvussa ja kehityksessä? Miten sitä lastaan tämmöisten tunteiden kanssa auttaisi ettei lannistaisi ja olisi kuitenkaan liian kova mutta olisi tarpeeksi jämerä..? Nyt ei hyväksytä häneltä yhtään temppuilua, kerran kielletään ja jos ei usko niin "otetaan pois" tilanteesta, syliin juttelemaan, sohvalle istumaan ja rauhoittumaan tms. "jäähylle" ..sama toki muillakin lapsilla..



Näillä mietteillä sitä kirjaa hankkimaan kuitenkin :)