Hei Kaikki Odottajat!

Tuollaiset ajatukset ovat mielestäni normaaleja ja se on hienoa, että asiaa tulee ajateltua kunnolla. Itsekin kävin moisia ajatuksia päässäni läpi ja itseasiassa käyn edelleenkin, vaikka vauvani syntyy kesällä.



Nykyään ihmiset ovat mielestäni keskittyneet rakentamaan omaa elämääänsä mieluisekseen ja monelle on mahdollista järjestää elämänsä oikein mukavaksi. Suuret muutokset pelottavat ja hyppy tuntemattomaan saattaa tuntua siltä, että oma mukava elämä muuttuu huonommaksi. Lapsi muuttaa kaiken, mutta toisaalta itse ainakin olin valmis ottamaan sen riskin, että elämäni muuttuisi. Siksi, että kaipasin jotain elämää suurempaa, jotain, jolla on tarkoitus. Mielestäni lapsen saaminen on niin tärkeää ja hienoa, että tunnen tekeväni jotain suurta ja merkityksellistä.



En kuitenkaan koe, että nyt elämäni tulee pyörimään lapseni ympärillä ikuisesti. Raskausaikanakin teen paljon muitakin juttuja ja olen kiinnostunut muustakin elämästä. Näin uskon olevan myös lapsen kanssa. Toisaalta olen valmistautunut ja halukaskin hyppäämään ihan täysillä elämään vauvan kanssa, onhan se aivan ainutlaatuinen ja tärkeä hetki elämässä. Mutta vain hetki, kohta oletkin jo takaisin työelämässä ja pyörityksessä.



Uskon myös, että elämä lapsen kanssa on pitkälti kiinni sinusta itsestäsi. Asenne ja viitseliäisyys ratkaisevat, uppoudutko täysillä lapsen hoitoon ja unohdat kaiken muun elämän ja itsesi vai otatko vanhalle itsellesi ja esim. puolisollesi omaa aikaa.



Tuli pitkä selostus, mutta halusin sanoa, että on normaalia ja hyvä pohtia näitä asioita, en usko, että kukaan on niin varma itsestään, etteikö ajoittain epäilisi ratkaisujaan. Kuitenkin, jos tunnet halua saada lapsi, kasvattaa uusi ihminen ja tehdä jotain suurta ja mahtavaa, sitten vaan tervetuloa odotuspuolelle lähiaikoina :)

Kiitos vastauksestasi Poltsi!



Itse kuumeilin ensimmäisen kerran vauvaa kun olin 20. Tässä on nyt tullut taas elettyä sen jälkeen elämää ja saanut uutta näkökulmaa asioihin, ja varmaankin on tullut siihen vaiheeseen että on aika siirtyä elämässä eteenpäin.



Itse olen niin meneväinen että varmasti tuleva lapsi pääsee olemaan monessa mukana :)



Ihanaa odotusta sinulle Poltsi, ja tiedä vaikka täällä toistekkin törmätään :D





Lorki

Eli esikoista odotan, viikkoja kasassa jo 37+1, ja silti edelleen joskus tulee kylmä hiki kun tulevaisuutta ajattelee. Nyt loppuvaiheessa olen alkanut nähdä jopa painajaisia vauvoista (!), mutta silti pidän tätä asiaa elämäni suurimpana saavutuksena tähän asti. Raskaus on ollut helppo alun ja nyt loppuvaiheen vaivoja lukuunottamatta, mutta silti en hetkeäkään pois vaihtaisi. Ja uskon että tämä odotus vielä palkitaan.:)



Itsekin aika menevänä naisena ajattelin plussan saatuani että tähänkö tämä elämä nyt sitten jäi, mutta ihan normaalisti olen - tietenkin ilman alkoholia - kaikilla mahdollisilla keikoilla ja festareilla käynyt, enkä ajatellut lopettaa niitä vaavin synnyttyäkään. Nim.merk. Tuskan ensi kesän tarjonnasta hullaantunut...:)





Valentine80 rv 37+1

tarpeellisiakin. Kai se on jokin prosessi joka on hyvä käydä läpi :)



Olen vähän väärällä palstalla, kun en ole odottaja (enää- kaksi lasta on). Mutta kyllä minullakin noita mietteitä oli.

Ja ei ne ajatukset mulla ainakaan loppunut vauvan syntymään..kyllä alkuvaiheen mylleryksessä mietin monet kerrat, että " herranjestas, mitä me olemme tehneet, tätäkö tämä nyt on?" ;) Ja sekin taitaa olla aika yleinen reaktio..



Mutta kummasti sitä sopeutuu kaikkeen. Pian on maailman luonnollisin asia olla vanhempi, eikä sitä " entistä elämää" voi mitenkään kuvitella enää, eikä sitä kaipaa (kuin hetkittäin silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan ikimaailmassa luopuisi tästä äitiydestä!! :) )

Meillä siis takana lapsettomuushoitoja kolme vuotta ja neljä keskenmenoa ennen tätä pidemmälle jo ehtinyttä (rv 12+). Joka kerta plussan jälkeen on tullut paniikki, vaikka miten on ollut toivottu ja todella työllä ja tuskalla tehty pienoinen. Mietin itse tällä kertaa kun jouluvieraat lopulta lähti reilun viikon kyläilyn jälkeen että tuleekohan siitä vauvasta osa " omaa perhettä" välittömästi, vai tuntuuko siltä että on pysyvä kyläilijä ja tuntuu että omalla porukalla ollaan vain puolison kanssa. Tutut esikoisensa saaneet lohdutti että kyllä se tosi äkkiä tulee ihan itsestään selväksi osaksi elämää... Sitäpaitsi alkuviikot kuulemma menee niin sumussa muutenkin, ettei siinä ehdi kuin opetella lapsen kanssa olemista.



Minä ainakin pohdin myös, että osaanko sittenkään kasvattaa lastani oikein vai teenkö jotain katastrofaalisia virheitä joiden johdosta lapsesta tulee syrjäytynyt narkkari ja vaikka mitä. Tai raudanluja porvari, joka mittaa ihmisarvoa vain rahassa (ei pahalla mitään puoluesuuntia kohtaan!) ja haluaisi lakkauttaa kaiken sosiaaliturvan. Tai murhaaja tai ... Sitä pitää varmaan vaan tehdä parhaansa ja ymmärtää että jokainen tekee oman elämänsä ratkaisut itse vaikka miten vanhempana haluaisi suojata lastaan kaikilta murheilta. Ei se onnistu kuitenkaan, eikä lopulta myöskään tee lapsesta onnellista.



Ehkä se vanhemmuuden lopullisuus on se, mikä eniten pelottaa. Melkein mistä tahansa muusta on nykyään mahdollista päästä: aina voi myydä talon jos ei maalla asuminen enää nappaa, työpaikkaa voi vaihtaa, erota voi ja sukulaisiin voi lakata pitämästä yhteyttä jos ei innosta. Lapsi on siinä ja pysyy ja siitä on vastuussa, halusi tai ei. Ennen ehkä oli enemmän tällaisia pitkiä sitoumuksia muutenkin, eläkevirassa pysyttiin eläkkeeseen asti, avioliitossa kunnes kuolema erotti ja sukutilaa viljeltiin. Noin kärjistäen, tokihan ihmiset on tehneet valintoja aiemminkin... Mutta silloin ehkä se vanhemmuus on ollut enemmän itsestäänselvä osa elämää, nykyisin sekin on ihan toisella tavalla mahdollista valita (ainakin se, ettei halua vanhemmaksi) ja valinnan mahdollisuudesta seuraa sitten se että pitää ainakin teoriassa myös kyetä kestämään sen seuraukset.



Mielenkiintoinen avaus sinulta, ap. Kiitos! Tätä täytyy pohtia enemmänkin.

Ihanaa huomata, että muillakin on samanlaisia ajatuksia! Olen potenut huonoa omatuntoa kyseisestä aiheesta. Heti plussan jälkeen (sen johon lopulta uskoin:) ) alkoi samanlaiset ajatukset pyöriä mielessä.

Ensimmäinen ajatus oli, että mitä h.....iä mää nyt oon tehny, vaikka toiveissa ollut vuosia. Sitten alkoi kans ajatukset siitä, että onnistunko kasvattajana ollenkaan..

Nyt voikin sitten hiukan hellittää tuon huonon omantunnon kanssa, kun huomaa olevansa normaali:)

Lapsestasi tulee sinulle niin rakas, että et enää pysty kuvittelemaankaan elämää ilman häntä. Itse olen ollut tosi kova menemään ja juhlimaan, ja matkustelu ollut ihan ykkös juttu.



Mistään en ole joutunut kokonaan luopumaan lapsen tulon myötä, menot vain tarvii enempi suunnittelua.

Onneksi on turvalliset mammat/mummit olemassa jotka tarpeen tullen mielellään hoitavat. Tai kun äiti lähtee tuulettumaan, on isä vauvan kanssa.



Riippuu myös paljon vauvasta miten riippuvainen on äidistä. Meillä nukkui yöt hyvin ja söi sekä rinnasta että pullosta (pumpattua rintamaitoa,säilyy pakkasessa) jolloin pääsimme miehenkin kanssa yhdessä reissuun. Vauvan ollessa 2kk olimme yhden yön reisussa, ja vauva 4kk olimme 3vrk matkalla.(Oma äitini hoiti sen ajan.) kaikki sujui hyvin ja imetys jatkui.

Että ei se elämä lopu. Vaikka eihän se aina ruusuilla tassimista ole. Kyllä välillä on niin väsynytkin, mutta toisaalta sitten ansaittu vapaailtakin tuntuu 10 kertaa hienommalta kuin tavallinen viikonloppu silloin kun oli " vapaa" . ja miten ihana on taas hoitaa pienen eron jälkeen omaa muruaan. Tämä on ihan luonne kysymys ja jokaisen oma asia miten paljon itselleen tarvii sitä omaa aikaa. Toiset on vauvansa kanssa kuin " liimattu" ekat 2- vuotta ja toiset taas ottaa " löysin rantein" . Ja kaikissa tapauksissä varmasti lapsiaan rakastetaan yhtä paljon.



Loppuun vielä, ikinä en ole katunut päätöstä hankkia lapsia ja nyt innolla odotan esikoiselle sisarusta. Lapset on ihania!

Esikoista odottaessa oli enemmänkin, ei nyt paniikkikohtauksia, mutta " Iik, mitä on tullut tehtyä?!" -kohtauksia. Samoin tällä toisella kerralla on ollut hetkiä kun miettii että voikohan vielä perua.. Sillä ei ole merkitystä, että molemmat lapset haluttuja, rakastettuja, " tekemällä tehtyjä" (ei siis vahinkoja) ja keskenmenokin alla ennen esikoisen raskautta..



Luonnollista ja normaalia.