Alkuraskauden mielialan lasku

Eilen piti illalla oikein itkeä tirauttaa kun niin jo ärsyttää tämä ainainen vedoton olo ja etominen. Viikkoja jo yli 13, joten oishan tämän kai pitänyt jo loppua. En muista kahdelta aiemmalta tällaista olleen olleenkaan. Alkaa jo pikkuhiljaa ' syödä naista' tämä tällainen.. Kuluisipa nopeasti tämä raskausaika.. Ja tästä pitäisi vielä muka nauttia!! Millä ihmeen keinolla??



Et siis ole yksin... Häng in theer!

pahimpina päivinä tuntuu todella masentuneelta jopa. miettiny useaan otteeseen pitäiskö puhua jollekki neuvolassa, mut sit kuitnekin kun on niitä hyviä päivä ni neuvolat osuu niihin, enkä puhelimessakaan osaa selittää. ylipäätänsä tottunu niin vetämään tätä " kaikki hyvin mikään ei paina" -roolia etten osaa pyytää apua tilanteeseen. kauhulla ajattelen mahdollista raskauden jälkeistä masennusta, esikoisesta oli aika vahva ja nyt kun jo nyt masentaa niin mnitä sitten tapahtuu? pelottaa että ylittää sen rajan ja ei enää jaksa olla. helpottavaa kirjoittaa näistä tuntemuksista teille, kenellekkään en oo kirjottanu/kertonu tästä. miehellenikin pystynyt vaan romahdushetkinä sanomaan etten jaksa, mutten pystynyt selittää sen paremmin.

Kuulostaa tutulta. Mullakin oli masennusta toisen lapsen syntymän jälkeen ja myös nyt mieliala välillä maissa. Alakuloa ja vetämättömyyttä. Minäkin mietin, että mites sitten kun vaavi maailmaan putkahtaa... Ja sama ongelma, että kun on neuvola tai jokin muu tapaaminen niin ne sattuu siihen hyvään päivään just ja tuntuu, että kyllä tästä selvitään ja arki kotona onkin sitten ihan muuta.



Toivoa silti on, emme ole yksin eikä tästä tarvi yksin yrittääkään selvitä. Sitä varten on olemassa ihmisiä, jotka auttaa. Se kynnys on vain niin korkea ylitettäväksi, mutta myöhemmin on kiitollinen että osasi ja uskalsi apua pyytää.



Salima

Odotan nyt kolmatta lastani, rv 21. Edellinen raskauteni päättyi keskenmenoon viime elokuussa. Mieliala on vaihdellut, mutta ei niin pahasti kuin kahdessa ensimmäisessä odotuksessa. Nyt olen ehkä himpun verran enemmän " osannut" iloita tästä odotuksesta ja olen yrittänyt kaivella kaikkia mahdollisia myönteisiä, pieniä iloja arkipäivästä. Toisen lapseni syntymän jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja eihän se mitään kivaa todellakaan ole. Mutta kaiksesta on selvitty, lapset ovat terveitä ja iloisia vesseleitä. Ehkä masennus opetti minulle sen, että lapset eivät silti ole niin haavoittuvia ja kaikki mene kerrasta pieleen niin kuin joskus annetaan ymmärtää. Onneksi perheessäämme on myös isä, joka huolehtii ja on jaksanut silloin, kun äiti ei. Lapseni ovat saaneet perusturvan ja huolenpidon masennuksestani huolimatta, ja nyt olen jo pitkään jaksanut hyvin. Vaikka välillä mieli matelee melko pohjamudissakin, on pelkoja, itkuisuutta, jännittyneisyyttä, on elämän perussävy nyt kuitenkin se, että elämä kantaa. Arki on varmasti meillä kaikilla haastavaa ja rankkaakin, mutta päivä kerrallaan kai mennään eteenpäin. Itse olen pakottanut itseni etsimään pieniä iloja ja pieniä omia hetkiä. Iltaisin luen aina vähän jotain; runoja, rohkaisukirjoja, mukavia romaaneja, naistenlehtiä, mitä vain, mikä vie hetkeksi pois arjesta. Pyrin myös käymään ulkona ja edes pienellä kävelyllä joka päivä; ulkoilma tekee pakostakin hyvää. Kampaajalla käynti, kirpputorilöydöt, hyvä elokuva (edes joskuskaan, rauhassa...) piristävät. Iltaisin myös ennen nukkumaan menoa laitan kädet ristiin ja huokaisen, ajattelen, että minun ei tarvitse kantaa huolta kaikesta ja kaikista, riittää, kun olen.

Sain vasta vajaa viikko sitten tietää olevani raskaana ja sairastan jo valmiiksi masennusta. Vauva tuli vähän yllätyksenä, olisin tietysti halunnut ensin tervehtyä ja saada parisuhdettakin vähän parempaan jamaan, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Sanottakoon totuus, etten ole juuri osannut nauttia tästä raskaudesta. Lopetin masennuslääkkeen heti kun plussasin ja vasta huomenna pääsen keskustelemaan lääkärin kanssa miten tästä eteenpäin.

Olen aivan hermoheikko! Räjähtelen, itken ja välillä haluan jopa kuolla. Esikoinen on 4-vuotias ja olen alkanut tiuskia hänellekin.

Tosi paha mieli koko ajan. Miesparka joutuu kuuntelemaan ja katselemaan mun raivoamista ja itkemistä. Itsekin taitaa olla tosi väsynyt ja stressaantunut.

Toivottavasti tämä tästä helpottaa, kun pääsen juttelemaan lääkärille. Neuvolaa en vielä ole varannut...



Voimia kaikille!

plumeria rv 5+0

Olen nyt viikolla 11 (esikoinen tulossa) ja olen päässyt harvinaisen helpolla siis pahoinvoinnin kannalta. Mielialat on kyllä heittänyt sitäkin pahemmin. Välistä saa itkeä pillittää tunnin putkeen eikä tunnu loppua näkyvän, on vain niin paha olo, niin kuin olisi satuttanut jotain ihmistä pahemman kerran. En tiedä mitä noiden kilojenkin kanssa teen vaikka liikun säännöllisesti ja yritän syödäkin monipuolisesti ja mhd. kevyesti silti painoni on noussut n. 5kg. Vähän ahdistaa! :S



Syödäkin saisi kaiken aikaa, silloin tulee pahoinvointia jos ei saa suuhunsa laitettua mitään. Onko kellään ollut samantyylisiä oireita? Tuntuu, että olenko ainoa.. XD