Miten selitätte lapselle isovanhemman alkoholismin?

mummi ei, niin kertoisin vaikka että mummi oli pipi eikä jaksanut tulla. okei, voi kuulostaa valehtelulta, mutta 2½v on niin pieni, ettei ymmärrä mitään alkoholismista tms. on tosi kurjaa, että lapsi joutuu pettymään siihen, etttei mummi tulekaan, etenkin jos asia toistuu. joskus tosi paljon isompana kannattaa alkaa puhua ns. tosiasioista eli alkoholismista.



omaa kokemusta alkoholismista on oman isäni kautta. hän juo jokaikinen päivä aamu kymmenestä ilta kahdeksaan/yhdeksään, kunne s silloin käy nukkumaan.. oma 3½v tyttöni ei ole vielä ihmetellyt että miksi ukki on erilainen kuin muut, mutta ei kuitenkaan hakeudu hänen seuraansa, vasiotaa ilmeisesti että on outo tms. En ole koskaan mitään hänelle selittänyt ukista, koska ei ole kysynyt. ja toisekseen, meillä tilanne on eri tämän suhteen eli ukki asuu 500km:n päässä ja kun sieltä mummolasta joku tulee meille kylään, se on mummo. ukki ei ole edes koskaan (onneksi) tulossakaan, joten ei tarvitse pettyä. mummo tulee aina kun on luvannut ja viiipyy pitkään ja on lasten kanssa täydestä sydämestä.



Eli, sinuna en välttämättä kertoisi lapselle mitään alkoholismista (en tarkoita, että salata pitäisi, mutta tuon ikäinen ei oikeasti ymmärrä). jos tekisit muutaman kerran vaikka niin, ettet etukäteen kertoisi mitään mummin tulosta, vaan antaisit tulla yllätyksenä, JOS mummi sitten pääsee saapumaan paikalle? kurjaa tuo on, tiedän ja ahdisavaa. Ja onnellinen olen, että ukkiin on 500km välimatka.

Meillä alkoholisoitunut isoäiti asuu sen verran pitkän matkan päässä, että tapaaminen rajoittuu maksimissaan kerran kuussa tapahtuvaksi. Ja koska olemme päättäneet, että poika ei isoäitiä näe juopuneena, tapaamiset ovat käyneet aika harvoiksi. Käymme paikkakunnalla tapaamassa muita sukulaisia ja samalla piipahdamme isoäidin luona, mutta aina ennen tapaamista soitamme isoäidille tarkistaaksemme tilanteen. Riippuen tilanteesta poika joko tulee mukaan tai ei. Aika harvoja ovat käynnit pojalla olleet, jonka vuoksi isoäiti on melkein kun kuka tahansa lähes vieras ihminen. Lapsi ei siis kysele hänen peräänsä ja käydessämme siellä kylässä, selvää ujostelua on havaittavissa.



Isoäidin vierailutkin ovat aika harvassa, eikä viitsitä oikein enää kutsuakaan kun pettyä saa kuitenkin (viimeksi taas jouluna).



Meillä siis ei oikeastaan ole sielä sitä ongelmaa, että mitä pitäisi pojalle kertoa, kun ei poika tunne isoäitiä mitenkään tärkeäksi ihmiseksi. Tietenkin vanhetessaan tilanne muuttuu, kun poika tajuaa ettei isoäiti olekaan ihan ketä vaan vieras ihminen.



En oikein tykkää tuosta " alkoholismi on sairaus" hokemasta. Se kun antaa alkoholistille vapauden loukata läheisiään aina uudelleen ja uudelleen. Ei tarvitse välittää muitten tunteista kun on itse sairas. Pitäisi alkoholistia vaan aina jaksaa ymmärtää ja auttaa ja unohtaa omat tunteet.. Mutta sairaat haluavat yleensä parantua sairaudestaan. Jos apua on tarjolla, mutta sitä ei halua, turha pistää kaikkea sairauden piikkiin...



Siitäkin huolimatta luulen, että käytän tuota isoäiti on pipi tai sairas. Pienen lapsen ei vielä ole tarvetta tietää alkoholismista. Minusta on hyvä pystyä asiasta keskutelemaan avoimesti lapsen kanssa sitten myöhemmin, mutta tässä vaiheessa se ei ole vielä tarpeen. Näin pieni ei voi asiaa ymmärtää, eikä näin pienen tarvitse kaikkea ikävää vielä tietää.



Voimia reeta90 ja kaikille muillekin alkoholistien läheisille!

Ja jos mummikin jossain elämänsä vaiheessa ymmärtää olevansa sairas, niin ehkäpä hän hakee apua. Mielestäni alkoholisti ei ole tuhma aikuinen, joka tahallaan loukkaa muita vaan erittäin onneton ihminen, joka ei kykene elämään ilman alkoholia. Alkoholismiin kuuluu uhmakkuus, niin kauan kun holistia pitää itsekkäänä häirikkönä, niin kauan hän uhmaa ja jatkaa sairasta käyttäytymistään.

Eli neuvoni on nostaa kissa pöydälle ja hyväksyä tosiasiat ja antaa mummin tietää, että lapsenlapsi tietää mummin olevan pipi ja, että koko perhe toivoo hänen hakevan apua.

Minusta on oikein, että kerrotte mummille, ettei hän voi olla teidän kanssanne sairauskohtauksensa aikana.

Voimia!

Senkin takia, että lapsi voi kuvitella mummilla olevan vielä jotain paljon pahempaa, jos asiasta ei puhuta ääneen.



Pieni tapaus tosielämästä:



Oma lapseni on aika sairas ja vammainen. Pojan yksi pikkuserkuista on leikki-iässä ja kuullut aina sieltä täältä jotain " epämääräisiä" juttuja liittyen minun poikaani.



Koska hänelle ei kukaan selittänyt suoraan mistä on kyse, poika alkoi pelätä mun poikaa, vaikka ei tätä ollut koskaan nähnytkään. Hän siis osasi näistä puolihuolimattomista kommenteista rakentaa itselleen mielikuvan " jostain tosi pelottavasta" .



Sellaiset asiat, joita pimitetään, tulevat lapselle möröiksi. Koska hän ajattelee, että asian täytyy olla sitten tosi hirmuinen, kun siitä ei edes kukaan uskalla puhua.



Pikkuserkku kuitenkin lakkasi pelkäämästä, kun hänelle selitettiin asiat niinkuin ne ovat, mutta tietysti liioittelematta. Lapset imevät itseensä ne pienetkin eleet ja ilmeet, sekä kaiken sen mitä yritetään peitellä. Lapsi voi myös olla kyselemättä kokonaan, jos huomaa sen olevan helpottavaa vanhemmille. Se ei silti tarkoita etteikö hän miettisi.



Tietysti sekin, että sanoo " mummi joi viinaa ja tuli sairaaksi" , voi aiheuttaa varsinaisen kysymystulvan, koska vaikeaahan se on usein käsittää, miksi sitä viinaa pitää niin PALJON juoda. Joskin lapsillekin voi sanoa, että ei tiedä miksi joku on niin kuin se on.

ajattelu myös kehittää ajattelua.

Oli tärkeää lukea ajatuksianne tästä vaikeasta mutta arjessamme läsnä olevasta asiasta.



Mekin olemme yrittäneet antaa mummille ymmärrystä ja tarjota eri kanavia, jotka voisivat ehkä auttaa häntä ahdistuksessa. Ymmärryksen ja huomion suhteen hän tuntuu olevan kyltymätön, vähän niin kuin pieni lapsi. Muuta apua kuin muiden ymmärrystä ja tukea valinnoilleen hän ei kaipaa. Terveidenkin aikuisten jaksamisella on rajansa. Niin kuin joku teistä kirjoitti, ei voi olla oikein, että yksi ihminen toistuvasti satuttaa pahasti isoa ihmisjoukkoa, sanelee ehdot kaikelle yhteiselle toiminnalle ja vaatii vielä muut olemaan kanssaan kaikesta samaa mieltä.



Mikään suhde, vaikkapa ystävyyssuhde, ei toimi kovin kauaa yksipuolisena. Käsitän, että alkoholistia pitää auttaa, mutta mitä tehdä silloin, kun vuosikausien todellinen auttamisyritys saa palkakseen ainoastaan toistuvia henkisiä haavoja?



- Reeta, joka on väsynyt tähän ja surullinen erityisesti pienen poikansa ja tämän mummin puolesta.

On totta että tuon ikäinen lapsi osaa jo napata kuulemiaan aikuisten keskuksteluja omiin ajatuksiin ja ymmärtää niistä ehkä enemmän kuin arvaattekaan. Minulla ei kokemusta noin suoranaisesti alkoholismista mutta tuon ikäisestä lapsesta kyllä.



Itse silti suojelisin viimeiseen asti lasta sekä lapsen ja mummin välejä. Se jolle tässä olisi saatava selitys perille on mummi! Mutta kuten jo arvaamme..... mahdotonta?



Toisaalta voisin ajatella kertovani lapselleni, että: " mummi juo joskus sitä aikuisten juomaa niin paljon että tulee huonovointiseksi ja väsyneeksi.. Mutta sitten kun mummi levähtää niin jaksaa taas tulla/leikkiä tms." TAI sitten vain joskus menisimme sinne kuten sovittu ja " ole hyvä mummi, kerrohan tilanteesi kun kerta oltiin sovittu että tullaan " Jaakon" kanssa käymään ja tilannehan näyttääkin olevan tämä.." Jossain vaiheessa lapsi joka tapauksessa tulee pettymään kun luvattua ei tapahtunutkaan!



Voi kun aikuinen ihminen itse huomaisi kuinka läheisilleen aiheuttaa ikävää!

Meillä äitini asuu onneksi myös varsin kaukana, joten tilannetta ei ole vielä tullut eteen ja poikanikin on vasta 2 vuotias. En usko, että itse jaksan alkaa selittämään asiaa ennenkuin on ihan pakko. Kipeä asia koskettaa itseänikin vielä kovasti, vaikka olen asunut vuosia poissa kotoa. Noin kerran vuodessa käymme kotikonnuilla ja ehkä toisen kerran äitini meillä, joten turhan tiivistä ei sillä tavalla yhteydenpito ole. Harmittavinta on se, että kun kerrankin menemme sinne, niin hän ei voi olla sitä yhtä viikkoa selvänä, että poikani voisi tutustua häneen. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo eteensä.

... joka kevät mummu vietiin sairaalaan, koska nyt on se aika vuodesta kun mummu menee sairaalaan. Riitti oikein hyvin tokaluokkalaiseksi asti.

Kailotin sitä jopa pihalla, ja naapurin rouvia nauratti. Mutta miten sitä nyt epäilemään, ettei ole mitään sairaalahoitoa vaativaa kevätsairautta alle 7-vuotiaana. Korvikset sain kun joku kertoi koulussa, että mätäkuu ei ole ympäri vuoden? Silloinkin taisin olla tokalla.



Lapsille pitää selittää asiat niin, että niiden oma kapasiteetti riittää. Turhaa ahdistaa lapsia noin pienenä. Yritä nähdä asiat vähän kauempaa kun selität asiaa, ettei oma ahdistus välity.



Mummu on välillä kipeä ja välillä terve?

Esikoisen ollessa pieni kävi muutaman kerran niin heillä ollessamme (yötä, asuvat 300 kilometrin päässä), että hän alkoi juoda ja lähdimme saman tien pois kertoen ihan suoraan, mistä lähtömme johtuu. Myös veljeni toimi samalla tavalla.



Sen jälkeen emme olekaan heille juuri yöksi suostuneet menemään ja vain muutaman kerran olemme käyneet muutenkaan. Sen sijaan vanhempani käyvät meillä sekä veljeni luona useamman kerran vuodessa yökylässä ja viimeksi olivat joulunkin ja toistaiseksi on mennyt loistavasti (*koputtaa puuta*). Sekä minä, että veljeni olemme kuitenkin joutuneet alkuun tekemään kovasti työtä tämän asian kanssa ja äitini tietää tasan tarkkaan, että jos hän juo kylässä ollessaan, niin heitämme hänet ulos riippumatta vuorokauden ajasta tai pakkasen määrästä.



Olen tietysti " onnekas" , kun koulutukseni on mennyt näin hyvin perille. Siinä mielessä olen myös tyytyväinen asiantilaan, että lapseni saavat oppia tuntemaan isoäitinsä, mitä pidän tärkeänä asiana. En ole myöskään kokenut tarpeelliseksi selittää äitini alkoholismia lapsille mitenkään (vanhin kohta 7v). Itse ajattelen niin, että en rupea itse asiaa heille aktiivisesti tarjoilemaan ennen kuin kysyvät, jolloin sitten tilanteen mukaan aion mahdollisimman rehellisesti selittää tilanteen.





Mutta sinun tilanteestasi. Teillä ongelma tietysti on se, että tilanteet ovat arvaamattomia ja joudutte pakosta jotain selittämään, jos mummo ei tulekaan... Itsekin ehkä toimisin niin, että yrittäisin pimittää tietoa isovanhempien tulosta mahdollisimman pitkään, eli kunnes tiedän varmaksi. Todennäköisesti en lähtisi aktiivisesti selittämään asiaa lapsille millään tavalla ennen kuin kysyvät ja sitten kun kysyvät, niin selittäisin aina vain sen verran kun kysyvät. Lapset ovat uskomattoman taitavia kysymään vain sen verran kuin ovat valmiita tietoa vastaanottamaan (huomasin tämän kun meille oli vauva tulossa ja lapset kysyivät aina vähän kerrallaan lisää ja pureskelivat joka asiaa erikseen useamman viikon, kun raskaus oli lopussa niin juttukin oli heille selvä ;)



Itse uskon, että jos lapselle selittää asioita liian varhain tai liian tarkasti, niin heidän käsityskykynsä ei riitä ja he voivat kuvitella vaikka mitä kummallista ja se voi aiheuttaa pelkoja ym. En siis selittäisi sen kummemmin sairaudesta kuin ilkeästä ja pahasta ihmisestäkään, vaan vähän kerrallaan kulloisenkin tilanteen mukaan.





Itse sairausasiasta ajattelen kyllä niin, että alkoholismi on sairaus. Samalla tavalla sairauksia ovat esim. narsistinen persoonallisuushäiriö, pelihimo, kleptomania jne... Sairaus selittää aiheuttamansa oireet, mutta sairautta ei voi käyttää puolustamaan vääriä tekoja tai huonoa käytöstä. Jos ihminen käyttää sairaus-merkitystä puolustellakseen juomista tai muuta käyttäytymistään, niin hän tekee väärin ja toimii ristiriitaisesti. Alkoholistiltahan yleensä puuttuu sairaudentunne (kuten monissa muissakin psyykkisissä sairauksissa), mistä syystä hän nimenomaan juo. Tässä mielessä sairaus-tekosyyn käyttäminen on ristiriitaista, koska jos alkoholisti oikeasti olisi sitä mieltä, että hän on sairas, niin silloinhan hänen pitäisi mennä ja suostua hoitoon. Jos ei suostu hoidattamaan sairauttaan, niin silloin sitä ei myöskään voi käyttää syynä mihinkään (jos vaikka on jalka poikki eikä suostu leikkaukseen, niin ihan turha valittaa, ettei voi kävellä).



Alkoholistin taustalta (esim. lapsuudesta jne.) löytyy taatusti taustaa sairaudelle. On ihan todennäköistä, että alkoholistia on kohdeltu väärin ja siitä syystä hänen itsetuntonsa on alhainen ja hän juo. Toisten tekemiset ja väärinkohtelu voivat selittää käyttäytymistä, mutta ne eivät koskaan oikeuta sitä. Jos jotakuta on kohdeltu väärin, niin se ei oikeuta kohtelemaan toisia väärin. Jokaisella pitäisi olla oikeus surra oman elämänsä vaikeuksia ja sitä, miten on tullut kohdelluksi väärin. Kun saa oikeasti surra, niin sen jälkeen voi vähitellen eheytyä, antaa anteeksi ja ymmärtää, että loppujen lopuksi on ihan itse vastuussa siitä, miten oma elämä tästä hetkestä eteenpäin menee. Oma riskikäyttäytyminen (alkoholismi tai muu) loppujen lopuksi vahingoittaa sekä itseä, että läheisiä.



Tämä koskee sekä alkoholistia, että alkoholistin lapsia, todennäköisesti puolisoa ja vielä mahdollisesti alkoholistin vanhempiakin. Kierre alkaa siitä, kun käyttäytyminen periytyy sukupolvelta toiselle muuttaen hieman muotoaan riskikäyttäytymisestä toiseen. Se katkeaa vasta sitten, kun joku kaltoinkohdeltu päättää omalta kohdaltaan muuttaa sukupolvien ketjua, parantua ensin itse ja antaa sen jälkeen omille lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä on itse saanut.





No joo - meni jo aika paljon alkuperäisen asian ohi...

Kiitos teille kaikille, erityisesti nimimerkille Nipo. Ajattelen hänen kanssaan hyvin pitkälti samalla tavoin. Ja aika lailla samaan tyyliin olen toiminutkin suhteessa alkoholistiäitiini, eli selvittänyt ensin rajat, jotka haluan, itselleni ja sitten pitänyt niistä tiukasti kiinni. Välillä meni paremmin, nyt taas huonommin.



Tärkeintä on ehkä nähdä tilanne kauempaa ja kyetä katkaisemaan kierre. Tiedän, että niin äidilläni, isälläni, kuin molempien vanhemmillakin on ollut aika karu lapsuus. Alkoholistiäidin vuoksi vaikea lapsuus oli myös minulla, mutta olen käsitellyt asiaa paljon ja teen aktiivisesti töitä sen eteen, että omalla lapsellani olisi eheämpi lapsuus kuin kolmella aiemmalla sukupolvella.



Toisaalta ajattelen, että ihan jokaisella ihmisellä on varmasti omat kipupisteensä, täysin pumpulissa on hyvin harva elänyt. Että sikäli en surkuttele itseäni mitenkään erityisesti. Moni asia minun elämässäni on mennyt myös hyvin. Ja kuten Nipo muistutti, viimeistään aikuisena ihmisen olisi tajuttava, että oma onni on hyvin pitkälti kiinni. Mitään hedelmällistä ei synny, jos keskittyy syyttelemään muita ja siis sysäämään vastuun omasta onnestaan muille.



Olosuhteita emme voi valita, mutta oman suhtautumisemme voimme.



Juuri siksi en pidä äitini alkoholismia sairautena, koska hän ei suostu ottamaan minkäänlaista apua vastaan - ja pakkohoitoonhan ei aikuista ihmistä ainakaan Suomessa ilman tämän suostumusta saa.



Nipo, pidä kuitenkin huoli, ettet heitä äitiäsi ulos teiltä pakkaseen (vaikka olisikin juonut), tai että hän ei palellu siellä. Sellaisesta voi käsittääkseni saada heitteillejättösyytteen.



Vielä alkuperäiseen kysymykseeni. On tosiaan varmaan viisainta, etten suotta selittele lapselleni mitään vaan odotan hänen kysymyksiään. Voi olla, että kysymys tulee piankin, mutta todennäköisemmin, teidän kokemuksiinne viitaten, saan odottaa niitä vielä vuosia.



Todella mielelläni lukisin lisääkin kommentteja. Meitä on aika paljon, kun tuo alkoholismi taitaa olla valitettavasti ihan kansantauti tässä maassa.



- Reeta

Alkoholismi ei ole suinkaan ainut sairaus, jonka yksi oire on se, että sairastuneella ei ole sairaudentuntoa. Monet psyykkiset sairaudet ovat tällaisia ja skitsofrenia lienee niistä tunnetuin.



Kun ihminen sairastuu sairauteen, jonka oireena on sairaudentunnottomuus, niin usein yksi suurimmista ongelmista on, että myöskään ympärillä olevat maallikot eivät ymmärrä potilaan sairautta. Näin käy alkoholistien lisäksi usein myös esim. paranoidisille skitsofreenikoille, joiden sairauteen kuuluu epäily ja syytökset kaikkea mahdollista kohtaan ja se usein aiheuttaa riitautumisen omaisten kanssa ja sairas ihminen jätetään yksinään, kun ei ymmärretä oireiden johtuvan sairaudesta.



Minun mielestäni yksi suurimmista ongelmista alkoholistien kohtelussa on, että läheiset ihmiset joko " ymmärtävät" ja paapovat alkoholistia liikaa, kanssasairastuvat ja omalla toiminnallaan mahdollistavat juomisen jatkumisen tai sitten he hylkäävät alkoholistin kokonaan ja pitävät tätä pahana, ilkeänä ja syypäänä kaikkiin ongelmiin. Kovin harvassa ovat ne alkoholistin läheiset ihmiset, jotka ymmärtäisivät sairauden luonteen ja toimisivat sen mukaisesti (enkä todellakaan väitä pystyväni tällaiseen toimintaan edelleenkään aina itsekään).



Alkoholistin lapset, puoliso ja muut todella läheiset ihmiset usein hylkäävät alkoholistin oman hyvinvointinsa vuoksi ja se on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää: toista ei voi auttaa ellei itse ole ensin kunnossa ja toipuminen esim. alkoholistivanhemman varjostamasta lapsuudesta voi viedä vuosia tai loppuiän. Ja jos he taas syyllistyvät paapomiseen, niin he eivät ole vielä ymmärtäneet edes omaa pahoinvointiaan...



Sen sijaan niiden vähän kauempana olevien läheisten ja jo toipuneiden lasten, puolison jne. olisi minusta hyvä ymmärtää sairauden luonne, koska silloin voi tehdä jotain pientä alkoholistinkin hyväksi. Alkoholistilla on yleensä todella huono itsetunto ja täysin hämärtynyt käsitys oman itsen rajoista, itsestä huolehtimisesta, toisen huomioonottamisesta jne. Alkoholisti elää ikäänkuin jatkuvan itsesäälin ja itseinhon taistelussa. Hän kokee olevansa vuorotellen täysin syytön uhri tai sitten kaiken pahuuden ydin, joka on tuhonnut itsensä ja läheistensä elämän. Hän yhtenä päivänä " ostaa" toisten hyväksyntää " myymällä" itseään, lahjomalla ja " uhrautumalla" ja toisena päivänä tuhoaa omaansa ja toisten hyvinvointia riippuvuuskäyttäytymisellään.



Minusta olisi hyvä, jos ne läheiset ihmiset, joilla on siihen voimia ja energiaa, voisivat tukea alkoholistissa kaikkea sitä positiivista, mitä hänessä vielä on ja selkeästi ilmasta pitävänsä juomista huonona asiana ja SAIRAUTENA. Mikäli voimat antavat myöten, niin alkoholistin kanssa voisi ruveta harrastamaan selvin päin tehtäviä asioita, hänen luonaan pitäisi vierailla ja kutsua kylään silloin kun hän on selvin päin jne. Kaikin mahdollisin tavoin pitäisi yrittää kannustaa ja rohkaista normaaliin, päihteettömään elämään ja samalla tiukasti ilmaista paheksuntansa ja huolensa alkoholinkäytöstä ja ehdottaa hoitoon hakeutumista yhä uudelleen ja uudelleen senkin uhalla, että alkoholisti loukkaantuu.





Juu - ja siitä pakkaseen heittämisestä. Tilanne ei toivottavasti koskaan osu kohdalle, mutta jos nyt joskus niin kävisi, että äitini meillä rupeaisi juomaan niin todennäköisin vaihtoehto on, että sitten he lähtisivät saman tien kotiin isäni ajamalla autolla. Ja jos ei, niin todennäköisimmin soittaisin poliisin hakemaan hänet putkaan selviämään.

Olet saanut paljon hyviä kommentteja ja neuvoja, joten itse haluan lähinnä kiittää että nostit tämän kipeän mutta tärkeän aiheen esille. Meillä lapsi on vasta yksivuotias, eli vielä ei tarvitse hänelle mummin käytöstä selitellä, mutta jonain päivänä sekin tulee vastaan.



Hyvä, että olet vetänyt selkeät rajat äitisi käytökselle kotonanne. Näin vastuu juomispäätöksestä vierailunsa alla on hänellä itsellään, eikä sinun tarvitse ainakaan katkeroitua siitä, etteikö asioista olisi puhuttu.



Äitini alkoholisoitui ollessani 8-vuotias ja samalla tiellä hän on nyt 25 vuotta myöhemmin. Hän on juonut perheensä ja työpaikkansa, mutta alkoholistille tyypilliseen tapaan syy on aina muissa. Tämä katkeruus menneestä " epäonnesta" antaa alkoholistille syyn sääliä itseään ja juoda vielä enemmän.



Olen jo hyväksynyt sen, että äitini ei tule tuosta muuttumaan vaan todennäköisesti tulee juomaan kuolemaansa saakka. Toisaalta tiedän, että äitini rakastaa lapsenlastaan ja pojalla on toki oikeus tutustua mummiinsa, joten toivon heidän molempien takia että äitini ymmärtäisi pysytellä selvinpäin vierailujen ajan. Mutta ainahan alkoholisti pettää itseään ja muita, viimeksikin hän tuli paikalle haisten niin vanhalle kuin uudellekin viinalle joka kuulemma " oli eilistä" .



Vaikka tiedän, ettei kukaan huvikseen alkoholisoidu, olen silti sitä mieltä että alkoholismi ei ole sairaus vaan oma valinta, jonka voi halutessaan myös peruuttaa (=myöntää ongelmansa ja hakea apua). Mutta yhtä lailla alkoholistin lapsen/läheisen oma valinta on päättää pitää suhteet etäisinä, jos yhteiselosta ei seuraa muuta kuin pahaa mieltä. Humalaista vanhempaa ei tarvitse sietää vain siksi että hän on vanhempasi, vaikka etenkin moni nainen on liian kiltti ja hyväksyy läheisiltään melkein mitä vaan.



Kuten olet oivaltanutkin, vastuu sinun perheesi onnesta on sinulla. Minäkin pyrin juuri siihen, että omat lapseni tulevat saamaan ehjemmän lapsuuden kuin mitä itselläni on ollut. Pyrin siirtämään lapsilleni ne hyvät ominaisuudet, joita omalla äidilläni on ja ne huonommat... No, ainakin tiedän miten EI pidä toimia.



Siitä kertomisesta: kannattaa tosiaan edetä lapsen iän ja ymmärryksen mukaan. " Mummi on sairas" riittää vielä pitkään, mutta ainakin itse aion joskus (pojan ollessa murrosiässä?) kertoa rehellisesti, miksi mummi ei ole meille yhtä läheinen kuin muut isovanhemmat.

Unohdin edellisessä viestissäni kommentoida, että kirjoitat mielestäni todella asiantuntevasti ja ihmisläheisesti.



Juuri kuvaamastasi tilanteesta omalla kohdallani on kyse: olen toipunut sen verran etten enää ole katkera menneistä, mutta kuitenkaan en vielä niin toipunut että jaksaisin auttaa äitiäni hänen sairautensa suhteen. Tulen ehkä lopun elämääni elättelemään toivoa, että vielä joskus voisimme kohdata tasavertaisina aikuisina, selvinpäin.



Vaikka tiedän, että äitini on sydämessään hyvä ihminen, en osaa nähdä häntä avuntarvitsijana. Tämä kai siksi, että hän ei tyypillisenä alkoholistina ole kertaakaan näiden 25 vuoden aikana myöntänyt apua tarvitsevansa.