Oliko sinulla 30-kriisiä? Milloin se alkoi, miten se ilmeni ja ennen kaikkea, miten pääsit siitä eroon?

Ei ollut vakavaa laatua, kunhan tunsin vanhenevani ja pelkäsin että ulkonäköni ja nuoruuteni katoavat. No, niinhän siinä sitten kävi että 30-vuotiaana tunsin olevani elämäni kunnossa, kroppa oli kuntosalilla treenattu hyvännäköiseksi, olin henkisesti sinut itseni kanssa joka näkyi myös ulospäin, olin itsevarma ja oli varaa satsata ulkonäköön muutenkin. Tunsin siis " eläväni" enemmän ja olevani kauniimpi 30-vuotiaana kuin 25-vuotiaana.



Nyt täytän pian 33-v. eikä mitään ahdistusta iästä:)

eipä silti mulla ollut kunnon murkkuikääkään!



kauhulla ootan sitten 5-kympin villitystä, jospa ne kaikki kriisit pukkaa sinne!!! ;)

Tajusin että olen ennemmin kolme- kuin kaksikymppinen. Silti minulta puuttuu kaikki elementit, joita kaksikymppisenä luulin kolmekymppisillä olevani. Tutkinto vielä graduvaiheessa, ei vakituista työtä, ei omakotitaloa, ei lapsia eikä oikein mahdollisuutta eikä edes halua niihin. Pidin myös 30:ä vanhoina, keski-ikäisinä, mutta nyt yli 30-vuotias mieheni tuntuu ihan " normaali-ikäiseltä" .



En tiedä miten tästä pääsee ohi. Luin kirjasta, että kolmenkympin kriisi on 27-31-vuotiaana. Jokaiseen tasakymmeneen 20-60 -vuotiaalla on kriisi. Tässä iässä se on lapsuus-nuoruuden lopullinen taakse jättö ja vakavasti otettavan aikuisuuden alku.

Olin vain tyytyväinen, että tulin " uskottavaan" ikään. Työmarkkinoilla alle kolmekymppiset kun ovat vain tyttösiä ja tytönhuitakkeita. Alle kolmikymppisenä kuuli aina, että " olet vielä niin nuori, että et ymmärrä tms." Arrgghhh! Nyt olen 38 v eikä kukaan enää väitä minulle sillälailla.



No, se kyllä kriisiytti, kun tajusi, että näytänkin vielä kolmekymppiseltä. Että en ole enää samanlainen kuin missikisojen tytöt, vaikka mitat täytänkin ulkoisesti. Siitä kolmesta kympistä sitten alkoi armoton ryppyvoiteiden käyttö, eikä loppua näy!

menin naimisiin 28v ja lapsen saimme 29v. Yksi hujaus, ja olen 40! Mutta sanovat, että silloin se mukava elämä vasta alkaakin, joten ihan mielelläni sitä kohti taaperran!

alkoi 29 vee. Tajusin, että en ole sellaisessa elämäntilanteessa kuin haluaisin. Lapsia on, ammatti on ja mies on, asunto on. Silti elämä tuntuu tyhjältä. Ammatti on väärä, mies on väärä, lapsetkin tuntuu syntyneen liian aikaisin (olin 22 kun eka syntyi)



Bilettämässä on tullut käytyä, muitten miesten kanssa oidettyä silmäpeliä ja muuta flirttiä, sellasta karkuun menoa. Karkuun omasta tylsästä elämästä. Ammatinvaihtoa suunnittelen, jos vaan keksin paremman, mihin sovellun. Tekis mieli tehdä jotain tosi erilaista.



Tylsää elämä on, ja rahaakaan ei ole liikaa. Miehen kanssa ei ikuna kahdenkeskistä aikaa. Kroppa vanhentuu, sairauksia tulee, ulkonäkö ropsahtaa. Ja tässä tää elämä sit vissiin oli. Ei enää mitään odotettavaa.



Ja en tosiaan tiedä miten tästä olosta pääsee eroon. Aika auttanee...

t. nyt 37

Se teki tulojaan kun oli 28 ja siinä sitten meni uusiksi lähestulkoon koko elämä ;) Mies meni vaihtoon, vaihdoin nuorempaan ;P ja sitten ammatti meni vaihtoon, lähdin opiskelemaan. Muutenkin sitä jollain tapaa muuttui toisenlaiseksi, vähän aikuisemmaksi.



Ne joille ei sitä 3-kympin kriisiä tule, niin varautukaa pahimpaan 4-kymppisinä. Aika monelle käy silloin niin että tulee avioeroa sun muuta ikävää =/

niin unohtui vastata tuohon " miten pääsit siitä eroon?" , niin ei kait siitä niin vaan eroon pääse, se kriisi on läpikäytävä ennen kuin siitä pääsee eroon. Ei sitä pidä pelätä, mutta usein käy niin ettei sitä edes tajua että nyt on 3-kympin kriisi päällä. Vasta jälkeen päin sen tajuaa. Itse ainakin tajusin vasta jälkeen päin, että huh, olipahan kriisi! Mutta hyvä kun oli, elämä muuttui PALJON paremmaksi!!! :D

Kyllä voi sanoa, että jonkinmoinen kriisi oli vähän vajaa kolmikymppisenä. Tavallaan se ilmentyi siten, että mietin aika paljon saavutuksiani ja elämääni ylipäätään. Olin ollut useita vuosia onnellisesti naimisissa, hyvässä uraputkessa, nautittiin elämästä ja matkustelusta miehen kanssa. Kuitenkin jotain tuntui puuttuvan ja niinpä päätin antaa lapselle mahdollisuuden:) Sain esikoiseni sitten 30-vuotiaana ja kaksi vuotta myöhemmin toisen lapsen. Siinäpä se kriisi sitten menikin ohi, kun pyöritti arkirumbaa ja yritti selviytyä kahden pienen kanssa kunnialla!

Kyllä voi sanoa, että jonkinmoinen kriisi oli vähän vajaa kolmikymppisenä. Tavallaan se ilmentyi siten, että mietin aika paljon saavutuksiani ja elämääni ylipäätään. Olin ollut useita vuosia onnellisesti naimisissa, hyvässä uraputkessa, nautittiin elämästä ja matkustelusta miehen kanssa. Kuitenkin jotain tuntui puuttuvan ja niinpä päätin antaa lapselle mahdollisuuden:) Sain esikoiseni sitten 30-vuotiaana ja kaksi vuotta myöhemmin toisen lapsen. Siinäpä se kriisi sitten menikin ohi, kun pyöritti arkirumbaa ja yritti selviytyä kahden pienen kanssa kunnialla!