Tempperamenttisestä ja äidin perään olevasta yksivuotiaasta
Nyt tuntuu siltä että tarvimme jo pikkuhiljaa neuvoja tasan yksivuotiaan tytön kasvattamiseen. Hän on kovasti minun perään. En saisi montaa metriä kauemmaksi mennä kun jo alkaa itkemään. Isän ja isoveljen (2-v) kanssa pärjää loistavasti päineen mutta kun minä tulen takaisin kotiin, alkaa kitinä heti.
Tyttö on myös tempperamenttinen. Heti jos joku kieltää tai tulee muuten vastoinkäymisiä, hän heittäytyy mahalleen maahan ja pistää pään lattia vasten ja itkee.
Osaisiko joku sanoa, pitääkö minun reagoida jokaiseen tytön itkuun minun perääni, pitääkö häntä kieltää kitisemästä vai mitä pitäisi tehdä? Tarvitseeko hän oikeasti minua niin paljon kuin vain voin hänelle revetä vai oppiiko silloin saamaan aina tahtonsa läpi?
Kiitos jos joku osaisi vähän auttaa!!
Kommentit (10)
Tyttö on 1v2kk ja myöskin melkoinen " tättähäärä" . Isän kanssa viihtyy mainiosti, kun minä en ole näköpiirissä, muuten on enimmäkseen kintussa kiinni tai sylissä kiehnäämässä. Eli voisi olla joku ikäjuttu...Noihin raivareihin suhtaudun niin, että en anna periksi, mutta syliin otan kyllä ja halaan ja pussaan. Eli ei saa haluamaansa, mutta läheisyyttä tilalle. Sillä se kielletty asia yleensä unohtuu hetkessä. Tietysti on vaikeampaa lapsen kanssa, joka ei ole mikään " sylikissa" niinkuin tämä meidän on.
Eilen tuli muuten ensimmäistä kertaa sellainen " raivari" , että tyttö heittäytyi maahan mahalleen ja potki ja hakkasi lattiaa...melkein nauratti;)
Itse en osaa sanoa onko huono vai hyvä. Kyllähän yksivuotiaalle voi jokaisen kitinän kohdalla (minuutissa useita), sanoa esim. EI mutta sen haluaisin kuulla, että onko se hyväksi vai ei.
teddy-nalle:
Oikein huono idea.
Olen itsekin painiskellut 1 v. 1 kk -ikäisen poikamme kanssa samanlaisien hankaluuksien kanssa. Poika on kylläkin perhepäivähoidossa päivät, mikä varmasti vaikuttaa takertumiseen iltaisin ja viikonloppuisin, mutta on se silti rasittavaa. Meilläkin tulee kauhea huuto jos minä yritän lähteä esim. vessaan, vaikka isi olisikin vieressä. Vähän aikaa sitten isi ei kelvannut mihinkään (mistä miehelleni tuli vähän paha mieli), ei puuron syöttöön, kävelyttämiseen (jota poika tahtoisi tehdä koko ajan) eikä leikkimiseen. Tuon kävelyttämisen kanssa on hankalinta, kun poika saa kauheat raivarit, jos en voi koko ajan olla sitä kävelyttämässä, se vetää itsensä ihan jäykäksi ja heittäytyy selälleen ja huutaa, jos yrittää laittaa istumaan.
Luulen että tämä on joku väliaikainen vaihe, jossa lapsen oma tahto alkaa kehittyä. Meillä on vähän tilanne parantunut, vähän aikaa sitten oli ihan mahdotonta, mutta nyt ei enää huuto jatku pitkään, jos minä lähden vessaan, keittiöön tai johonkin ja " pakotan" pojan lattialle tai isin kanssa touhuilemaan. Minusta pojan täytyy ymmärtää, etten voi kävelyttää tai olla paikalla joka sekunti, ja se pitää näköjään opettamalla opettaa. Yleensä auttaa pojan huomion kiinnittäminen muualle, johonkin esineeseen tai muuhun. Kieltäminen ei kauhean hyvin toimi ainakaan meillä...
Minä jo epäilin yhdessä vaiheessa, onko yksivuotiaallamme uhmaikä, mutta ei se taida sitä olla. Täytyy vaan kestää. Toivon jaksamista kaikille meille dramaattisten pikkuistemme kanssa!
Niin, meillä 11kk uhmaa kanssa tuntuu olevan, mutta valitettavasti 1vuotias ei ymmärrä kovinkaan montaa asiaa vielä, joten tuskin se auttaa jos kieltää kitisemästä. Luulen, että kun ei ole huomaavinaankaan lattiakitinöitä niin menevät ohi. Pitää nyt ottaa huomioon tosiaankin että ymmärrys 1vuotiaalla on aivan toinen kuin 2v. Yksivuotias ymmärtää vain yksittäisiä sanoja tai lyhyitä lauseita, kuten mennään ulos ym. eikä mitään monimutkaisia selityksiä. Mutta uhmaa tulee sitten uhman perään kun siihen vauhtiin päästään. Tsemppiä meille kasvatuksen koukeroissa:)
Ainakin äidissä roikkuminen, temperamentti ei varmaan muutu ratkaisevasti ;).
Yksivuotiaana (aika pitkään ennen ja vähän jälkeen9 oli meidänkin tyttö äitin sylivauva. Otin minäkin apuun kantoliinan, niin kuin joku ehdotti, sellainen taskuliina on tosi nopea laittaa ja kätevä. Aamulla heti aamupalatouhut tehtiin tyttö lonkalla roikkuen. Tyttö sai tankata läheisyyttä ja raskaana oleva äiti nopeasti aamupalaa ikinälkäänsä...
Yksivuotissynttärien jälkeen alkoi heti vähän helpottaa ja kävelemään oppiminen oli melko ratkaisevaa. Pikkuveli syntyi kun tyttö oli vuosi ja kolme kuukautta ja sen jälkeen on jo leikkinyt todella paljon yksikseen.
Raivareita alkoi tulla kanssa yhden vuoden jälkeen, mutta niihin onneksi ainakin meillä auttaa vielä melko usein harhautus, eli joku ylättävä veto. Toinen mikä tepsii silloin kun ei harhautuksen mene läpi (tyttö nyt vuoden ja 8kk)on olla kuin ei kuulisi koko kohtausta. Kestää tällöin ylseensä parikymmentä sekuntia ja sitten homma, esim syöminen jatkuu kuin ei mitään olisi tapahtunut...
en todellakaan väitä, että se olisi paras tai välttämättä edes hyvä ratkaisu, kunhan haluan selvittää ajatusta itselleni. Niin, sitä mietin, että ei yksivuotias tosiaakaan ymmärrä vielä kovinkaan paljoa, mutta kyllähän yksivuotiasta on jo muissa asioisa kielletty kuukausia, kyllähän EI-sana hänelle on tuttu. Mutta osaakohan yhdistää sitä sitten kitinään..?
On todellakin raivostuttavaa kun MITÄÄN ei pysty tekemään, ei ruokaa, ei syömään itse, ei mitään, ilman että tyttö itkee lahkeessa.
Krisseli:
Niin, meillä 11kk uhmaa kanssa tuntuu olevan, mutta valitettavasti 1vuotias ei ymmärrä kovinkaan montaa asiaa vielä, joten tuskin se auttaa jos kieltää kitisemästä. Luulen, että kun ei ole huomaavinaankaan lattiakitinöitä niin menevät ohi. Pitää nyt ottaa huomioon tosiaankin että ymmärrys 1vuotiaalla on aivan toinen kuin 2v. Yksivuotias ymmärtää vain yksittäisiä sanoja tai lyhyitä lauseita, kuten mennään ulos ym. eikä mitään monimutkaisia selityksiä. Mutta uhmaa tulee sitten uhman perään kun siihen vauhtiin päästään. Tsemppiä meille kasvatuksen koukeroissa:)
Ja tuossa vuoden tienoilla tuo äitivaihe oli " pahimmillaan" . Ei mitään toivoa mennä toiseen huoneeseen saati vessaan (ovi kiinni). Kauhea itkuhan siitä tuli. Mutta meni se sitten ohi. Nyt ikää on pian 1,5v ja edelleen vessassa käynti on usein haave vain mutta viihtyy sentään jo yksinkin. Kielloista yms. tulee yleensä kauhea itku, on luonteeltaan sellainen tuo poika, että elämä on yhtä draamaa:) Ja kyllähän se lapsi pärjää isän kanssa tuossa äiti-vaiheessakin, jos äiti vaikka haluaa mennä kauppaan. Hetken itkee perään tai pitkäänkin mutta pärjää kyllä. Kunhan et salaa karkaa lapseltasi.
Niin, juuri sitä tarkoitin, että varmaan ei osaa yhdistää kiletämistä siihen kitinään, vaikka ymmärtääkin varmasti jo ei-sanan. Meillä poika 11kk, mutta todellakaan meillä ei ole(ainakaan vielä) yhtä ongelmallista liimautumisnen, joten myötätuntoa täältä ainakin heruu, vaikka ei apua varmaan paljon ole siitä, että toteaa vaan, että kieltämisestä tuskin apua:)
Uskoisin kuitenkin että ohimenevää asia on. Ainakin sinun on omasta mielenterveydestäsi huolehdittava ja otettava hengähdystaukoja riittävästi. Tsemppiä!!
Meillä samaa (poika lähes 1 v 2 kk), ollut 11 kk alkaen. Olen ymmärtänyt, että syliä ja läheisyyttä kannattaa antaa niin paljon kuin pyydetään/pystyy. Siitä on vain hyötyä, näin pieni ei voi saada liikaa läheisyyttä. Ottaa vaikka liinassa/repussa mukaan touhuihin. Niin minä olen välillä tehnyt. Poikamme selvästi kaipaa syliä. Välillä vain käväisee sylissä ja jatkaa leikkiään, välillä jää syliin kiehnäämään. Tässä iässä mennään vielä lapsen ehdoilla.
Olen lukenut, että kausi menee ohi vähitellen muutamassa kuukaudessa, eiköhän tätäkin vaihetta joskus itse kaipaa :) Puolen vuoden päästä voi olla jo uhma päällä!