4,5-vuotias ei leiki
Kaikki alkoi jo vauvana, kun esikoinen ainokaisen asemassaan sai aina olla äidin touhuissa mukana. Kantelin häntä ympäri taloa liinassa, repussa ja kainalossa, silloin kun ei ollut lattialla. Kannoin myös huolta (tietenkin turhaan) riittävästä virikemäärästä ja niinpä päivät pursusivat lorua, laulua, leikkiä ja kuvakirjoja. Olisinpa tiennyt silloin, mihin tämä kaikki johtaa... Nyt meillä on iso tyttö, joka aloittaa vain harvoin oman leikin, jossa hahmot touhuavat ja juttelevat. Lelut pölyttyvät nurkissa, mikään ei kiinnosta. Ei (enää) vauvanuket, ei (vielä?) barbit, ei nukkekoti... Päivät kuluvat " notkuessa" ja pikkuveljen leikkejä sotkiessa. Videot kyllä kiinnostaisivat vaikka aina tai ulkoleikit tai lautapelit. Äidin aloitteesta kyllä leikitään, mutta kun äiti lähtee muihin hommiin, leikki lopahtaa. Joskus tuntuu siltä, että lapsella ei ole omaa mielikuvitusta lainkaan, eikä mielestäni taas ole aikuisen tehtävä leikittää lasta.
Sen sijaan pikkuveli SAI kasvaa ilman hössötystä seuraillen päivän puuhia. Tekemällä tehtyjä virikkeitä ei tosiaan ollut ja kas, lapsesta kasvoi omissa leikeissään viihtyvä ja höpöttelevä pikkupoika. Autotkin puhuvat ja erilaiset " ukot" samoin, jo siitä alkaen, kun puhetta alkoi tulla vähänkin. Pikkuveli oikein nauttii, kun saa yksin vetäytyä leikkeihinsä.
Harmittaa suunnattomasti, kun olen hyvää tarkoittaen sitonut tyttären niin kiinni itseeni. En keksi, millä saan käännettyä kotipäivien suuntaa (osa-aikaisessa päivähoidossa leikkii kyllä seurassa). Ainako leikkikaveri naapurista paikalle?
Onkohan muilla samanlaisia esikoisia..? Onko ideoita, miten leikit löytyisivät?
Kommentit (3)
Meillä esikoinen 5v on aina viihtynyt itsekseen, vauvanakin viihtyi paremmin sitterissä/lattialla kuin sylissä. Nyt (ja on pitkään) leikkinyt itsekseen, tottakai haluaa välillä pelata tms. äidin kanssa ja ulos mennään yhdessä, silloinkin leikkii itsekseen tai kavereiden kanssa.
Kuopus taas, toki on vasta pieni, mutta luonteeltaan esikoisen vastakohta, tempperamenttinen, todellinen äidin poika, ei vieläkään viihdy itsekseen hetkeäkään (vaikka liikkuu hyvin) vaan tahtoo syliin ja tankkaa läheisyyttä.Kun esikoinen vuoden ikäisenä tutki maailmaa innokkasti itse, kuopus katselee sitä sylistä, paitsi ulkona missä viihtyy hiekkalaatikolla tosi kivasti.
Mareila+Pojat 5v ja 1v
Meillä tyttö täyttää 5v ja kuopus 2v. Meillä auttoi paljon se, että nykyään on kaikki illat ja viikonloput ulkona kavereitten kanssa. Lisäksi leikkii pikkusisarensa kanssa. Geomageilla,värityskirjoilla ym. jaksaa askarrella1-2h, mutta sitten kaipaa seuraa. Ei rakenna itsekseen barbi/nukkeleikkejä, mutta jos on seuraa, leikkii hienosti. Myös minä annoin paljon aikaa ja virikkeitä pienenä. Meilläkin kuopus on selvästi oma-aloitteisempi.
Meillä esikoinen on se joka haluaa leikkiä rauhassa. Häntäkin kyllä kanniskeltiin paljon ja varmaan viihdytettiinkin pienenä ja kyllä hänkin ainakin alle 3-vuotiaana kitisi seuraa koko ajan. Mutta jostain 3v:stä ylöspäin - lukuun ottamatta pikkuveljen syntymän aiheuttamaa kriisiä - hän on leikkinyt itsekseen. Ukot kulkee ympäriinsä, linnoituksia rakennetaan ja pientä supinaa kuuluu jatkuvasti. Vielä nyt 7-vuotiaanakin, hän sulkeutuu tosi usein läksyjen jälkeen huoneeseensa yksin leikkimään.
Mutta kuopus, huoh. On myös vasemmalla kädellä kasvatettu, kuten kuopukset usein :) mutta ei tosiaankaan helppo tapaus. Hän on ollut vauvasta asti äidin poika, kantoliinassa kannettu ja usein syliä tankannut. Nyt hän on 4,5 v. ja koko ajan pitäisi olla pelaamassa, leikkimässä, rakentelemassa hänen kanssaan - ja jos en ehdi alkaa huuto ja tavarat lentää... Päivät poika on päiväkodissa, luulisi siis että saa siellä leikkiä kavereiden kanssa tarpeeksi, mutta ei näköjään. Kuopus myös seuraa minua kotona huoneesta toiseen ja puhelee koko ajan tai vaatii katsomaan temppujaan.
Minä taas olen syyttänyt itseäni siitä, että en antanut kuopukselle tarpeeksi huomiota kotona ollessani (koska yritin olla tasapuolinen ja seurustella välillä myös esikon kanssa), ja siksi hän vaatii sitä vieläkin niin paljon. Ja sitten poden myös sitä, että laitoin hänet päiväkotiin 3-vuotiaana, mikä oli hänelle kova paikka ja (mukamas) vieläkin aiheuttaa tätä vaativuutta. Loppujen lopuksi kyse taitaa kuitenkin olla aika paljon luonteesta, vaikka kuinka tekisi mieli syyttää itseään kaikesta. No, tästä ei varmaan ollut sinulle paljon apua, mutta ehkä vähän lohtua kuitenkin :-)