Muita, joilla vaikea äitisuhde?
Haluaisin vaihtaa ajatuksia ja kuulla kokemuksia omasta suhteestanne äitiinne. Itse koen oman äitisuhteeni huonona ja äitini saa oloni tuntumaan suorastaan pahalta.
Saatuani omia lapsia, olen väen väkisin koittanut rakentaa heidän välilleen lämmintä suhdetta, jota itse en ole äitini kanssa kokenut. Nyt olen kuitenkin tullut tulokseen, että turhaa työtä olen tehnyt. Äidilläni ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, miten lapsiin suhtaudutaan eikä myöskään halua missään määrin osallistua lastenlastensa elämään muutoin kuin kulissimielessä. Hänelle riittää, että lapset hymyilevät kauniisti ja hiljaa valokuvissa, joita voi ylpeänä esitellä. Olen vihdoin päättänyt, että en enää edes yritä.
Viimeisimmän vierailun aikana puutuin tapaan, jolla hän lapsilleni puhuu. Mielestäni se on nimittäin erittäin ruma. Hän hermostuu ja väsyy lapsiin todella helposti enkä pidä tavasta, jolla hän lapsiani kohtelee. Itse hän ei nähnyt käytöksessään mitään vikaa vaan arvosteli lapsiani ja väitti kaiken johtuvan heistä.Ovat kuulemma kovaäänisiä ja vaativia...eikös kaikki lapset pieninä ole?!Ainakaan muilla isovanhemmilla ei ole ongelmia jaksaa lasten kanssa. Ikinä en ole häntä velvoittanut hoitamaan lapsia,päinvastoin olen pyrkinyt alitajuisesti pitämään lapsia mahdollisimman hiljaisina, ettei mummi vain häiriinny tai hermostu. Äitini on yksin eläjä (isäni on kuollut), joten hän ei ole tottunut ottamaan huomioon ketään muita kuin itsensä ja se näkyy kaikessa hänen toiminnassaan.
Olen nyt tehnyt tavallaan surutyötä, kun myönnän vihdoin itselleni ja ympäristölleni, että omalta äidiltäni en ole enkä tule saamaan minkäänlaista tukea vanhemmuuteeni. Päinvastoin, joudun selittelemään ja puolustamaan omia lapsiani. Varmasti osittain tästä syystä tunnen epävarmuutta itseäni kohtaan äitinä. Toisaalta olen helpottunut, että päästän vihdoin irti illuusiosta, että kaikki on hyvin välillämme. Näin ei ole eikä tule olemaan.
Haluaisin nyt kuulla näkemyksiänne ja kokemuksianne. Miten selvitä äitiyden haasteista ilman oman äidin vilpitöntä tukea? Oletteko siinä onnistuneet ja mitkä asiat ovat edesauttaneet sen hyväksymisessä, että tukea ja ymmärrystä ei todellakaan sieltä suunnasta tule. Kiitos kaikista vastauksista!
Kommentit (9)
Tuntuu kuin osa tarinastasi olisi minun sanomaani...
Ja kuinka pahalta tuntuu vuodesta toiseen saada kuulla kuinka huono lapsi olet ja kuinka muiden lapset ovat paljon parempia ja sinuun saa aina pettyä...
Minun äitini kyllä on aina osannut kehumisen jalon taidon... etenkin silloin kun hän puhuu minusta muille ihmisille tai hän tahtoo minulta jotain...
Äitini on myös useaan otteeseen muistanut palauttaa minut takaisin maanpinnalle, mikä johti vakavaan masennukseen esikoisen syntymän jälkeen...
Kävin terapiassa johon äitini kommentoi :" Hyvä että hait itelles apua, susta ku tuli ihan hullu! Puhuit musta ihan PÄÄTTÖMIÄ asioita..."
Onneksi minulla on ihana mies (joka ei pidä äidistäni lainkaan), hän tietää ja ymmärtää jokapäiväisen tuskani ja sen että kaikkea ei voi keksiä omasta päästään...
Voimia sinulle ja kaikille muille, joiden vanhemmat aiheuttavat pahaa mieltä tavalla tai toisella...
Minulla myös ollut vaikea äitisuhde. Tosin olen hyväksynyt äidin heikkoudet jo lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Äiti lähti kun olin 9 v. Alkuun piti yhteyttä, mutta lähempänä täysi-ikäisyyttäni tilanne meni jo siihen, että yhteydenpitäjä olin minä ja se raivostutti ihan kamalasti. Loppujen lopuksi en jaksanut minäkään soitella. Jonkun aikaa elin niin ja olin pettynyt tilanteeseen, sitten tajusin, että äiti nyt vain on sellainen, paljolti koska ei ole itse oppinut rakastamaan. Omat vanhempansa suosivat/rakastivat äidin pikku veljeä joka oli kaikki kaikessa ja äidilleni jäi vain rippeet. Kun olin pieni äitini osoitti kiintymystään ostamalla leluja tai muulla materialistisella tavalla. Tämä ymmärrys johti anteeksiantoon ja pääsin negatiivisita tunteistani häntä kohtaan. Aloin taas ottaa yhteyttä.
Olen nyt kolmatta kertaa raskaana ja yhdelläkään kertaa ei äiti ole minua onnitellut. Tyytyväinen on kyllä, että omaa lapsenlapsia, mutta joskus ajattelen et kenties siksi, ettei halua olla veljeään huonompi (hänellä nyt 3 lastenlasta, kuten äidillä pian). Ei äiti osaa lasten kanssa olla, eikä tarjoa hoitoapua (sanoo, että ovat vielä liian pieniä, ei usko pärjäävänsä) eikä taida hirveämmin edes lapsista noin yleisesti pitää, ovathan nuo tosiaan kovaäänisiä ja vaativia :) Mitään lastenhoitoneuvojakaan nyt on turha kysellä, koska olen myös käsittänyt että oma hoitoni jäi paljolti isäni kontolle. Ja muutenkin sattuneesta syystä, ei taitaisi ohjeista olla minkään valtakunnan hyötyä..
Minua tilanne ei haittaa, koska olen tosiaan äitini hyvät ja huonot puolet hyväksynyt. Lasten myötä myös äiti on alkanut pitää yhteyttä meihin ja jollain tavalla näkee minut ilmeisesti nyt aikuisena, jonka kanssa on helpompi olla kanssakäymisessä.
Pärjään vallan mainiosti ilman äitini tukea kasvatusasioissa tai äitinä olemisessa. Kyllä se onnistuu sinultakin! Anna sinäkin äidillesi anteeksi. Ei toista voi muuttaa jos ei henkilö itse sitä halua tai tajua, että muutoksen tarvetta olisi :)
Äitini kanssa minulla on ollut huonot/etäiset välit jo lapsesta asti, johtuen varmaan siitä että asuin pienenä isovanhempieni (isän puolen) luona ja side katkesi jo vauvaikäisenä. Koskaan se ei oikein vahvistunut, ei vaikka muutin leikki-ikäisenä takaisin kotiin. Murrossikäisenä ollessani äitini jo ollessa yksinhuoltaja muutti kotoa pois ja huolehti sitten lähinnä ruoka- ja siivouspuolesta välillä kotona käyden.
Odottaessani ja saadessani ensimmäisen lapseni kävin äitisuhdettani itsekseni todella paljon läpi. Itkin omaa oloani lapsuudestani ulos. Samalla myös jo aiemmin lapsuudessani/nuoruudessani käymäni " ymmärrän äitiäni ja hänen käytöstään hänen lapsuudestaan johtuen ja omasta huonosta äitisuhteestaan (kylmä) johtuen" rapisi. Tajusin etten voi todella ymmärtää äitiäni! Tiedän hänen lähtökohtansa ja sen mihin hän pystyy ja ei pysty, mutta ymmärtämään en pysty. Tämä tavallaan helpotti oloani- ekan kerran annoin itselleni olla luvan ymmärtämättä äitiäni ja annoin itselleni luvan surra. Samalla suhteestamme ja äitini käytöksestä tuli simppelimpi- asia joka on vaan näin ja johon en yritä vaikuttaa.
Lasten myötä äitini on muuttunut lasten kasvaessa jopa jonkun verran läheiseksi lapsille. Pieniä lapsia hän ei osaa hoitaa ja ymmärryskin lapsia kohtaan on vähän niin sun näin, mutta hän yrittää. Kuitenkin äitini puheesta kuultaa kyllä läpi tietyt asiat. Kuten hoitaessaan siskoni ekalla luokalla olevaa lasta äitini päivitteli miten lapsi haluaa olla kavereittensa kanssa eikä ajattele HÄNTÄ yhtään, joka joutuu menemään lapsen perässä. Omien lasteni osalta hän alkuun vain osallistui kieltämällä- ÄLÄ juokse sisällä, älä tee sitä ja älä tee tätä. Tämä kieltäminen loppui kun lähes joka kerta sanoin että tuo asia on kyllä meillä sallittua. Nämä siis ovat vain muutama esimerkki. Jotenkin tuntuu että hänen lausahduksensa kertovat vain ettei hän oikein ymmärrä lapsia ja näkee asiat lähinnä omasta näkökulmastaan. Nämä ovat kuitenkin minusta niin pikkujuttuja etten viitsi muuta kuin oikaista hieman äitini sanomisia lapsille (juuri lasten vuoksi) ja antaa muuten olla. Hän näkee asiat niin kuin näkee ja se ei muutu minun tahdostani.
Meillä äitini kanssa on siis melko asialliset välit. Lämpimät ne eivät ole ja eivät varmaan tulekaan olemaan. Äitini meillä ollessa minä olen edelleen aina selkeästi hieman " stressaantunut" , mutta lasten kanssä äitini on onnistunut luomaan jonkinlaisia välejä, mutta siinä hän tarvitsee kyllä apua (sanon usein lapsille että voivat pyytää mummoa, mummo kun ei pyytämättä tajua- tätä loppua en tietenkään sano lapsille). Äitini syö tosin myös mielialalääkkeitä ja vähitellen vuosien saatossa lääkeannostuksen pienemisen myötä ei ole enää niin passiivisen tuntuinen. Siis parempaan ollaan menossa äitini kanssa. Tähän lasten ja mummon suhteeseen auttoi eniten lasten kasvaminen isommiksi.
Vertaistukea ja ymmärrystä omaan äitiyteeni en ole äidiltäni koskaan halunnut. Vertaistukea hain muilta pienten lasten äideiltä ja ymmärrystä omalta mummoltani joka minua pienenä hoiti. Muuten tukenani on mieheni, lasteni isä. Näin me pärjäämme ihan hyvin.
Hienosti olitte ymmärtäneet, mitä hain takaa ja oloni huojentui jo hieman. Asia on nyt todella pinnalla, sillä viimeisimmän vierailun aikana tilanne tulehtui entisestään. Uskon ja toivon, että olen matkalla asian hyväksymiseen, koska tosiaan vasta nyt uskallan asian myöntää. Todella hienoa kuulla, että muutkin joutuvat miettimään näitä asioita. Varmasti työtä on vielä tehtävä, että asia ei enää vaivaa mieltä, mutta matkalla ollaan. Kiitos teille!Erittäin mielelläni lukisin vielä lisää kokemuksia vastaavasta tilanteesta.
Minulla on vaikea suhde äitiini, vaikka varhaislapsuudessa olin hänen kanssaan läheinen. Isäni on yrittäjä ja oli luonnollisesti paljon poissa kotoa lapsuudessani. Äitini taas oli kotiäiti eli paljon läsnä. Muistan pikkulapsivaiheen hyvinkin onnellisena. Teini-iässä taas minusta tuntui, ettei äitiäni kiinnosta meidän lasten asiat lainkaan. Mielestäni hän ei ollut lastensa tekemisistä aidon kiinnostunut muuta kuin kehuilumielessä. Jos satuimme jossakin asiassa menestymään, se kyllä kehuttiin tutuille, mutta normaalissa arjessa äitini ei mielestäni ollut aidosti läsnä. Muistan myös teini-iässä äitini arvostelut ulkonäköäni kohtaan. Ne ovat satuttaneet kaikista kipeimmin.
Välit äitiini alkoivat heiketä erityisesti siinä vaiheessa, kun aloin perustaa omaa perhettä. Sitä ennen asuin useita vuosia yksin sinkkuna ja samalla paikkakunnalla kuin äitini (ja isäni myös - vanhempani erosivat äitini halusta, kun olin jo muuttanut pois kotoa). Luonnollisesti minulla oli silloin paljon enemmän aikaa myös äidilleni ja hain siinä vaiheessa vielä vanhemmistani turvaa. Tilanne luonnollisesti muuttui, kun ikää karttui ja itsenäistyin ja kun sitten löysin nykyisen aviomieheni ja muutin hänen kanssaan yhteen. Alkuun äitini " kapinoi" tätä itsenäistymistäni vastaan sillä, että hän yritti vaikuttaa mielipiteillään kaikkiin tekemisiini. Hän arvosteli valintojani, esim. kun olin menossa naimisiin, oli hääajankohtamme äitini mielestäni täysin väärä, kirkko oli väärä jne. Mitä enemmän äitini arvosteli valintojani, sitä enemmän minä otin häneen etäisyyttä.
Tilanne kärjistyi siinä vaiheessa, kun sain esikoiseni reilu kolme vuotta sitten. Lapseni oli äitini ensimmäinen lapsenlapsi ja hänelle suuri ylpeydenaihe. Hänelle isoäitiys oli selvästi jonkinlainen statusarvo, hänestä oli hienoa esitellä ystävilleen kaunista tyttärenpoikaa. Minusta tuntui, ettei äitiäni tosiaankaan kiinnostanut tämä lapsi itsessään, vaan se, että hän oli nyt isoäiti. Vauvani ollessa aivan pieni, äitini päästi suustaan muutaman kerran sellaisia sammakoita, jolloin päätin, ettei äitini olisi sopiva henkilö pienen lapseni hoitajaksi. Ja tästä olen pitänyt kiinni: poikani ei ole kertaakaan ollut äidilläni hoidossa (onneksi miehen vanhemmat taas ovat aivan toisenlaisia isovanhempia). Alkuun äitini koki tämänkin jonkinlaisena " riistona" . Hän oli mustasukkainen siitä, että miehen vanhemmat näkivät poikaa enemmän kuin hän ja toi tämän asian esiin aina kun tapasimme. Hän syyllisti minua siitä, että olen suurin piirtein ryöstänyt häneltä isoäitiyden. Tämä ongelma helpottui siinä vaiheessa, kun veljeni sai lapsen, joka on taas ollut aivan eri tavoin äitini hoidettavana. En tiedä, mitä sitten taas käy, kun toinen lapseni syntyy loppukesästä.
Äitini on varsin itsekäs ja itsekeskeinen ihminen, jonka mielestä hän on aina mielipiteittensä kanssa oikeassa. Riitaudumme hyvin helposti hänen kanssaan ja riitatilanteissa äitini hakee tukea veljiltäni, jotka taas helposti asettuvat asioissa äitini puolelle, vaikkeivat edes tiedä koko totuutta. Äidilläni on ikävä tapa syyllistää minua. Nyt hän on loukkaantunut siitä, kun en halua lähteä kesällä ajamaan mökillemme 200 km päähän hänen syntymäpäiväjuhliinsä, jotka pidetään samoihin aikoihin, kun minulla on laskettuaika.
Olen yrittänyt käydä poikani kanssa äitini luona säännöllisesti, jotta pojalleni ja äidilleni muodostuisi jonkinlainen mummi-lapsenlapsi suhde. Nyt viime aikoina olemme käynneet vähemmän, sillä olen ollut hyvin pettynyt näihin käynteihimme. Lapseni kiinnostaa äitiäni ehkä noin kymmenen minuutin ajan. Hän kyselee, mitä poika on viime aikoina oppinut ja vertaa niitä sitten veljeni lapsiin tai muihin tuttuihin. Sen jälkeen hän keskittyy kertomaan omia juttujaan. Ja mikä tärkeintä: lapsesta on aina pakko ottaa kauhea kasa valokuvia. Minusta tuntuu, että se valokuvaaminen on vierailujemme tärkein anti hänelle. Olen huomannut, että poikani yrittää ottaa kontaktia äitiini, mutta jostain syytä hän ei pysty antamaan pojalle lämmintä vastakaikua.
Minä en enää koe huonoa äiti-suhdettani ongelmaksi. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että häneltä en saa tukea äitiyteeni (en haluakaan), enkä apua lapsenhoitoon. Minulle riittää, että välimme ovat asialliset, niiden ei tarvitse olla lämpimät. Miehen vanhemmat tietävät, että minulla on ongelmainen suhde äitiini, joten osaavat suhtautua mm. äitini letkautuksiin syntymäpäiväjuhlilla yms. tilaisuuksissa. Heiltä saan myös sitä tukea, jota äitiyteeni kaipaan.
Minä en myöskään koe itseäni epävarmaksi äidiksi. Päinvastoin, olen päättänyt, että minusta ei tule samanlaista äitiä, kun mitä oma äitini on. Yritän olla tekemättä niitä samoja virheitä, joita itse olen omalta äidiltäni kokenut.
Välillä luonnollisesti koen tämän tilanteen varsin surullisena. Yleensä mietin näitä asioita silloin, kun olen käynyt äitini luona (käynneistä jää usein tosi kurja fiilis). Olisihan se ihanaa, jos se oma äiti olisi se kaikista läheisin. Se, jolle voisi kertoa kaikki suuret uutiset ensimmäisenä (esim. tästä toisesta raskaudesta äitini taisi kuulla viimeisten joukossa). Mutta kun en asialle mitään voi, yritän olla surematta asiaa liikaa. Onneksi on rakastava aviomies ja aivan ihana, pikkuinen hurmuripoika :).
ja samalla suhdekin. Olen ainoa lapsi. Tavallaan ollaan aina oltu kaveriväleissä, sillä äitini ei ole koskaan " tykännyt" tai osannut olla äiti. Lapsuus- ja nuoruusajan elinkin isovanhempieni kanssa, koska äitini halusi luoda uraa ja toteuttaa itseään.
Äitini on varmaan muiden silmin lämmin ja välittävä ihminen. Hän puhuu ihmisille lämpimästi ja välittävästi, mutta se tuntuu olevan pelkkää manipuloivaa sanahelinää.
Minun silmin hän on useimmiten ollut ja on kärsimätön ja itsekäs ihminen, joka tarvitsee kaikenlaista palvelua autokyydistä rahavippiin ottamatta lainkaan huomioon mitä hänen auttamisensa vaatii muilta.
Toivoin, että mummiksi tulo muuttaisi häntä edes vähäsen, mutta ei. Hän saattaa sanoa, että rakastaa lapsenlastaan todella paljon, mutta ei esim. puolen tunnin puhelun aikana kysy kertaakaan mitä meille kuuluu tai mitä lapselle kuuluu, vaan lässyttää omia asioitaan, useampaankin kertaan saman puhelun aikana. Jos hänet saa puhelimitse kiinni siis, saattaa mennä viikkokin, että äitini ei vastaa puheluihin tai ei pidä puhelintaan päällä.
Äitini ja isäni ovat olleet naimisissa jo yli 20vuotta, ja koko ajan (jo aivan pienenä lapsena) olen odottanut sitä eron päivää... Minä olin vahinkolapsi, ja sain kuulla siitä jo pienenä (äitini muisti muistuttaa, ettei todellakaan olisi isäni kanssa, ellen minä olisi tullut maailmaan, ja että minä en tosiaan ollut suunniteltu, ja että heiltä jäi nuoruus elämättä minun vuokseni...). Äitini on aina ollut luonteeltaan hyvin itsekäs ja hankala, ja siksi ehkä olenkin jo leikki-ikäisenä ollut varma, että vanhempani eroavat piakkoin. Mutta eivät ole eronneet, kaikkien ihmetykseksi.
Äitini tapana oli jo pienenä arvostella ja lytätä kaikkia suorituksiani. Olin hyvä koulussa, aina paras luokallani, lahjakas musikaalisesti ja liikunnallisesti jne, mutta mistään ei koskaan tullut kiitosta. Hyvistä todistuksista ei koskaan mainittu. Teini-ikäisenä saavuttamistani stipendeistä, yo-todistuksen 6 laudaturista ei koskaan kukaan onnitellut. Mutta jos jokin meni vikaan, jos vaikka laitoin vääränväriset housut jonkun paidan kanssa, sain hirveät haukut. Meillä ei myöskään halailtu eikä pussailtu, joten läheisyyden olen joutunut opettelemaan myöhemmin. Aviomieheni on väärä, häitä ei olisi pitänyt järjestää, lapsia ei pitäisi hankkia sellaisen miehen kanssa ja blaa blaa...
Nuo yllämainitutkaan asiat eivät ahdista/ahdistaneet minua niin kuin se, että äitini ITSE oli aina parempi kuin minä. HÄN oli nuorena hyvin lahjakas. HÄN oli hoikka ja vaaleatukkainen kaunotar, joka sai paljon poikaystäviä - olen joutunut jo lapsena katselemaan äidin poikaystävien valokuvia albumeista ja kuuntelemaan, kuinka kuka tahansa näistä olisi ollut parempi kuin isäni. Äitini myös kertoi ja kertoo yhä minulle, jos joku mies lähestyy häntä, tai jos hän itse on kiinnostunut jostain toisesta miehestä kuin isästäni. Hän aina auliisti kertoo tyttöjen kanssa viettämistään baari-illoista, kuinka hän on tanssinut pöydällä ja kuinka nuoremmat työkaverimiehet haluaisivat alkaa suhteeseen hänen kanssaan. En ole koskaan tiennyt, mitä noihin vastaisin, enkä halua tietää kuinka paljon isäni joutuu tätä kuuntelemaan - tuskin joutuu. Äitini on tällainen vain ja ainoastaan minua kohtaan. Kaksi veljeäni säästyvät näiltä kertomuksilta ja arvosteluilta.
Nyt kun minulla on lapsia, äitini kyllä mielellään näkee heitä, mutta jo vajaan kahden tunnin kuluttua hän alkaa " kiukutella" minulle ja lapsille, saattaa suuttua aivan pienistä asioista ja antaa ymmärtää, että emme enää ole tervetulleita. Hän puhelimessa aina tarjoutuu hoitamaan lapsia, mutta jos hän hoitaa heitä tunninkin, se on aina " niin rankkaa" ja " lapset käyttäytyivät niin huonosti taas" ja " eikö sulla oo ketään muuta sua auttamassa" . En enää edes pyydä häntä apuun, jos hän haluaa tulla niin otan avun vastaan, mutta vain tunniksi-pariksi.
Koska äitini on hoitoalan ihminen, ja kasvattanut kolme lasta, kyselen häneltä usein neuvoja. Viimeksi, kun kuopus oli flunssassa, kyselin miten äitini hoiti kipeitä veljiäni jne, niin hän katsoi kuopustani ja sanoi, että " tuo kyllä näyttää siltä, että varmasti yöllä lakkaa hengittämästä ellet vahdi" ja " minä kyllä veisin sairaalaan, todennäköisesti hän joutuu infektio-osastolle ja mites sitten pärjäät?" . Lapsellani oli siis vähän kuumetta ja nuhaa...
Rasittavaa. Äitini suvussa on paljon mielenterveysongelmia, joten yritän laittaa tämän kaiken sen piikkiin... Toisinaan tulemme todella hyvin juttuun äitini kanssa, mutta useimmiten joudun aina pettymään. Itse pelkään saavani joskus tyttölapsia, ja olevani tietämättäni samanlainen heitä kohtaan... On kiva tietää, että on kohtalotovereita, ja muunkinlaisia hankalia äitejä...
Oma äiti-tytär-suhteeni on myöskin ikävällä tasolla...
Äitini yrittää kovasti korvata pojalleni kaiken sen mikä omassa " kasvatuksessani" on kenties mennyt vikaan.
Äitini on ollut aina kova arvostelemaan muita ihmisiä ja heidän elämiään, muttei osaa ottaa vastaan kritiikkiä itsestään.
Itse olen häneltä saanut osakseni lapsuudessa ja nuoruudessa paljon " loskaa" niskaan, mikä on aiheuttanut minulle erittäin vaikean luottamusongelman itseäni ja muita kohtaan...
Äitini kehuu minua aina maasta taivaisiin, mutta heti tilanteen tullen hän ns. palauttaa minut takaisin maan pinnalle, tai pikemminkin 10 kilometriä sen alle...
Sairastuin esikoiseni syntymän jälkeen vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jolloin omat lapsuusaikani traumat puskivat pintaan.
Kun puhuin äidilleni tuntemuksistani, hän haukkui minua hulluksi, kun häntä syyllistän, hänhän oli antanut kaikkensa minulle, ruokkinut ja vaatettanut ( eikö se ole vanhemman tehtävä???)
ja antanut minulle " kaiken" mitä olin aina halunnut...
Mietin usein, kuinka paljon tärkeämpää oman äidin syli ja Minä Todella Rakastan Sinua- sanat olisivat olleet kaikkien niiden tilalle tulleiden lelujen rinnalla...
Tästä kaikestä olen ainakin oppinut sen että pyrin tekemään tietyt asiat toisin kuin oma äitini, sillä haluan oman lapseni olevan aikuisena innoissaan ja ylpeä äidistään, toisin kuin minä...
...kun kerran aiheesta kysyttiin. Oma ns. äitini ei ole eikä tule näkemään lastani, kuin ehkä sattumalta. Meillä ei ole ollut välejä kommunikointitason kunnossakaan vuosiin. Tämä johtuu suurelta osin lapsena kokemastani väkivallasta, niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Tämä ns. äitini mm. puukotti minut 11-vuotiaana sairaalaan tikattavaksi, ja pakotti pahemmalla väkivallalla uhaten valehtelemaan lääkäreille. Toisin sanoen hän olisi joutunut vankilaan(alaikäiseen omaan lapseen kohdistuva törkeä pahoinpitely, suojasuhde) ja minut olisi otettu suojaan. Vaan mm. tätä tapausta olen ikäni kantanut taakkana, joka oman lapsen syntymän myötä jälleen alkoi oireilemaan pahemmin. Väkivallantekoja sattui useita muitakin, silti koin lapsena eriarvoisuuden tunteen pahimpana. Uusioperheessä minulle syntyi veli- ja sisarpuolia, joilla oli eri ruoat kuin minulla ja esim. minun vaatteeni haettiin kirpputorilta, muut saivat ne uusina. Kaksi eri isäpuolta on uhannut minut tappaa. Terapiassa olen ravannut kaikkiaan yli 10 vuotta, sairaala- ja lääkehoitoja on lukuisia. Sairaslomalla olen ollut kuukausitolkulla viime vuosina.
Kahteen kertaan olen koittanut antaa anteeksi, mutta se ei onnistu ennenkuin toinen osapuoli on valmis edes tunnustamaan ja pyytämään anteeksi.
Kaikesta huolimatta koen väillä onnistuneeni isänä kohtuullisesti, välillä taas epäonnistuneeni. Lapselleni onneksi on tarjota äitinsä puolelta isovanhemmat. Ja muutenkin puitteet ovat muuten mainiot, pelottaa vaan mitä kaikkea kuonaa sitä tahtomattaan/tajuamattaan omaan lapseensa mahdollisesti siirtää.