Kaduttaako, että lapsiluku jäi yhteen?

Tiedätkö että itse kyselin tuota täältä aikoja sit ja olin itekkin varma ettei toista.Eli ei ollut vauvakuumetta ennen kun poika täytti 1,5 vuotta ja silti vielä kielsin sitä itseltäni.Vasta myöhemmin tajusin että vauvakuumetta oli jo silloin kun täällä kyselin että entäs jos jättää lapsiluvun yhteen. sitten kun poika täytti 2 vuotta niin tein päätökseni että kyllä vielä yksi ja sitten ei enään.Minulle päätöksen teko oli vaikea.En potenut vauvakuumetta ollenkaan ennen kun esikoinen oli tuon 1,5v. ja olin 99% varma ettei toista koskaan.Ajattelin että yhen kanssa helponpi ja että voin sitten täyden huomion antaa hänelle.Lisäksi olin saanut tarpeeksi tuttavaperheestä joissa pienellä ikäerolla lapsia ja jotka jää huonommalle huomiolle kun vauva syntyy. Kuitenkin sitten kun poika oli 2 vuotta niin tuli vahva halu saada pojalle kuitenkin yksi kaveri ja oma vauvakuumekkin alkoi yltyä kun esikoinen hieman irtaantui äidistä.Poika on vieläkin tosi kiinni minussa mutta silti sanoo välillä että äiti pois. Seurasin aikani perheitä jossa oli ainakin 2 lasta ja huomasin miten sisarus oli todella tärkeä. Meidän poika on aina tykännyt toisten vauvoista.Olin varma että hän isompana sitten kinuaisi sisarusta joten päätettiin että yrtetään 3 vuoden ikäerolla pikkuveli tai sisko. Päätös oli tosi hankala koska mietin miten itse jaksan hoitaa ja miten pystyn huomioimaan molempia tasvertaisesti. Koska päätös oli niin tipalla niin kolmatta kertaa en enään raskaana ole mutta nyt kun menossa rv 6+4 niin olen todella iloinen että vielä kerran saan kokea raskausajan ja vauvavuoden ja nähdä miten lapset sitten joskus leikkivät yhdessä.Uskon että toista ei kadu mutta jos toista ei koskaan tee kaveriksi esikoiselle niin sitä voi katua ainakin silloin kun lapsi itse sitä alkaa kysellä.Kyllä ainut lapsikin voi olla onnellinen mutta silloin tarvitsee paljon kavereita ettei ehdi isompana kaivata sisarusta. Mieti ihan rauhassa.me päädyttiin 3 vuoden ikäeroon koska se on samalla pieni mutta samalla iso.Eli ei liian iso mutta lapsi osaa jo ymmärtää vauvan tulon eritavalla.Lisäksi päätökseen vaikutti että sain jäädä vielä kotiin vielä muutamaksi vuodeksi.Totesin tämän olevan ihan esikoisenkin kannalta paras ratkaisu.Jos vauvakuume ei iske sinuun niin elä tee toista.Mutta jos iskee joskus niin kyllä sisarus on varmasti rikkaus.

mutta kyllä itsekin varmaan päivittäin mietin että mikä olisi se oikea ratkaisu..miehen mielestä toinen pitäisi tehdä mutta..meidän esikoinen on nyt kaksi vuotta,ihana ja rakas poika.Nyt on jotenkin niin helppo vaihe,ei tuttia,pulloa tai pottaa ja voidaan ja sujuvasti jutellakin,tuntuu raskaalta ajatella että sama rumba taas alkaisi.Ja minun mielestäni on väärin tehdä lasta vain lapsen takia,kyllä se halu täytyy lähteä ihan vanhemmista.Mikään kun ei takaa että sisarukset esim. aikuisina olisivat mitenkään kiinnostuneita toisistaan,näitäkin tapauksia lähipiirissä on.



Huono omatunto vaivaa varmaan kaikkia yhden lapsen äitejä!Mutta minä tunnen paljonkin ainoita lapsia jotka ovat ihan tyytyväisiä,eihän sisaruksia osaa kaivata jos ei niitä ole.Ja on perheitä,missä ei voida saada lääketieteellisistä syistä toista lasta,ja hyvinhän niissäkin se yksi lapsi kasvaa.

itse olen jollakin tasolla miettinyt pikkukakkosasiaa jo siitä lähtien, kun esikoinen oli 8kk. Olen ollut ihan varma, ettei meille toista tule, ja myynyt esimerkiksi kaikki vauvatavarat samantien pois. Olen ajatellut, ettei näillä hermoilla kuuna päivänä toista!

Kaksi syötettävää, juotettavaa, puettavaa, nukutettavaa -huoh. Itse en ole lyhyttä ikäeroa koskaan lapsilleni halunnut. Kukin tietysti tietää omat rajansa ja ymmärtää omat jaksamisensa.

Meidän lapsi on ollut helppo hoidettava, mutta erittäin vilkas. Nyt hän on jo 4v, ja vasta nyt on vauvakuume iskenyt. Mies kuitenkin jarruttelee, joten saas nähdä...

Olen tullut siihen tulokseen, että näilläkin hermoilla olen kuitenkin lapselle se paras äiti: meillä sitten huudetaan, mutta myös halataan ja pyydetään anteeksi.

Olin lapsuudenkodissani pitkään ainokainen, ja muistan aina halunneeni pikkusiskoa tai -veljeä. Olin aina yksin, ja muutenkin koin olevani jotenkin erilainen kuin muut. Toisaalta pääsimme helposti liikkumaan ja matkustelemaan pienellä perheellä.

Ja mitä ikään tulee -siitä ei kannata niin suurta murhetta kantaa, sittenkään. Jotkut tekevät ne esikoisensakin vasta 4-kymppisinä;)

Enkä muuten ikinä usko, että lasta voisi katua. Minusta kuitenkin parhaimpia lähtökohtia lapselle on syntyä toivottuna, joten ehkä sitä vauvakuumetta kannattaisi odottaa? Se joko tulee tai sitten ei...

Minusta nuo sinun perustelusi kuulostavat ihan järkeenkäyviltä. Ja mitä siitä, vaikka olisikin " itsekäs" ? Jos se nyt ylipäänsä on itsekkyyttä, että tietää rajansa, voimavaransa ja sen, että haluaa maailmalta muutakin kuin lapsia ja kotia? Tietysti tuo vauvakuume voi jossain vaiheessa kuitenkin vielä yllättää... Siihen en osaa paljonkaan sanoa.



Itse kävin joskus täsmälleen samanlaisia pohdintoja läpi - paitsi ettei tuo ikäkysymys vielä tule vastaan. Päädyin sitten siihen, että olen valmis kahteen lapseen - ja siihen, että paras ratkaisu minulle/meille oli kaksi lyhyellä ikäerolla. Mm. valvomiset menee samaan putkeen jne.



Lapset sitten tulivat 1v9kk ikäerolla. Alku on kieltämättä ollut tosi rankkaa (vaikkakin myös mukavaa) ja siihen oltiin varauduttukin (meillä mm. kaksi vanhempaa koko kuopuksen eka vuoden kotona ja osallistuvina. Mutta nyt kun kuopus on jo reilun vuoden ja esikoinen lähentelee kolmea, elämä on alkanut helpottamaan huimasti. Nyt kevään tullen aletaankin sitten olla siinä vaiheessa, että lapsilla on samat tarpeet (syövät samaa ruokaa, nukkuvat päikkärit samaan aikaan, ovat molemmat hiekkalaatikkoiässä...) ja heistä on seuraa toisilleen. Oikein odotan, että pääsisi pian kaivamaan pyörän peräkärryn varastosta ja kahden taaperon kanssa fillaroimaan eväsretkille sun muualle siinä kun useimmissa tuttavaperheissä aletaan potea raskauspahoinvointia ja meinataan viettää kesä ihan kotosalla uuden vauvan kanssa.



Tämä nyt vaan oma, meille sopiva kuvio ja aikuisen näkökulmasta ajateltuna. Jos lapsiluku olisi jäänyt yhteen, elämä olisi varmasti erilaista, omine hyvine ja huonoine puolineen. Aikaa ehkä periaatteessa jäisi enemmän itselle, toisaalta lapselle täytyisi järjestää ehkä enemmän puuhaa ja kavereita tms. Mutta mistä siitä voi tietää, lapsetkin tarpeineen ovat niin erilaisia.

... siis " päätimme" ensimmäisen kohdalla, että meidän lapsiluku olisi täynnä. Mutta kun esikoinen oli 4v. niin ajattelimme yrittää toista kuitenkin. No nyt pojilla on 5v. ikäeroa ja tämän nuoremman, joka siis nyt 5 kk raskaus oli tosi vaikea, mutta vauva-aika ei voisi helpompaa olla. Koen itse niin, ettei enää ole kaikki niin uutta ja pelottavaa, vaan tämän kakkosen yöheräilyt ym. ovat tuntuneet helpommalta, kun oikeasti tietää että se joskus loppuu. Ja jotenkin sitä iän myötä jaksaa paremmin olla hermostumatta pienistä asioista.



Itse en kyllä olisi jaksanut heti toista yrittää perään, joten meillä on ollut juuri sopiva ikäero tuo 5v.



Kaikilla on omat mielipiteensä, ja joskus vie aikaa " päättää" omaa mielipidettä. Mutta pointtina se että jos siltä tuntuu, ettei enää toista niin asia on sitten niin, mutta ei kannata ajatusta kuitenkaan hyljätä. Voihan sitten " parin vuoden" päästä... =)



Tsemppiä, mitä ikinäkään päätät.



- Tartsa -

Meillä nyt melkein neljävuotias. Myös ihan helppo tapaus sinänsä, nukkuminen oli ainoa hankaluus ja on muutenkin tosi seurallinen, joten viihdyttää on pitänyt. Nyt leikkii hyvin yksinään pitkiäkin leikkejä, joten lopulta elämä on helpottanut ja ei tee mieli alottaa alusta... Siis olen varmaan itsekäskin, mutta eniten just jaksaminen mietityttää, koska vauvassa on hoitamista ja muutenkin kahden kanssa on enemmän työtä... Vauvakuumetta ei kyllä ole, paitsi joskus sellasia lyhyitä ajatuksia, meneevät kyllä tosi nopeesti ohi, :=). Tietysti toisen kanssa on varmasti rennompi ja osaa asiat eikä pelkää ja jänntä niinkuin ekan kanssa, kun kaikki on uutta. Mutta jotenkin tämä on nyt vaan hyvä tilanne, eikä miehen kanssa kumpikaan haluta toista vaan sen vuoksi että se kuuluu tehdä, lapsella on oikeus syntyä toivottuna, siksi halutaan että tulee oikea vauvakuume, tai jätetään tekemättä. Joskus ajattelen, että olishan se kiva jos olis lapsella leikkikaveri kotona, varsinkin kun tyttö on alkanut kysellä asiaa, siis teema esillä ainakin muutaman kerran viikossa. Mutta toisaalta ajattelen, että se kysely kuuluu myös ikään ja siihen että tarhakaverit saa pikkusisaruksia... Yritän pysyä kyselyissä pää kylmänä, vaikka tietty ne saa mut miettimään ja tuntemaan syyllisyyttäkin vähän, mutta selitän että ei meille nyt tule vauvaa ja kaikki perheet on erilaisia, toisilla on enemmän lapsia kuin toisilla, ja me ollaan iloisia, että me ollaan kolmestaan... :) En tiedä kauanko nämä selitykset auttavat. Nyt ei ainakaan varsinaisesti ole surullinen/kaihoisa, joten taitaa ainakin toistaiseksi ottaa selitykset tosissaan ja on iloinen kun sanon jatkoksi, että on ihanaa, että meillä on juuri hänet... äitiys on kyllä aina sidottu tuohon huonoon omaantuntoon, siis jos on yksi lapsi niin miettii mitä siltä nyt puuttuu, jos tekee useemman niin miettii, kun ei saa kaikille annettua tarpeeksi huomiota tms... siis kai tässä on itse vaan oltava varma asiasta. Toisaalta ajattelen, että josku vaikka viiden vuoden päästä voin olla täydessä vauvakuumeessa, kun on tarpeeksi aikaa kulunut ja tilanteet muuttunut... se on tässä tietty hyvä, että tein ekan 25vuotiaana, nyt 30 ja viis vuotta voin vielä odottaa jos haluan... :) Se tuntuukin kivemmalta ajatukselta ajatella, että joskus vois vielä olla " uudestaan ekaa kertaa raskaana" siis sais intoilla kaikkien ostosten ja potkujen jne kanssa ihan uudestaan, kun kaikki rasitukset on jo unohtuneet... Joskus vaan sellaset perhetilanteet joissa paljon aikuisia lapsia ja lapsenlapsia ja mukavaa yhdessäoloa jne, saavat aikaan sen, että ajattelen, että miten meidän perhe on tulevaisuudessa, onko hiljaista ja tylsää kun ei ole niitä lapsia tehnyt tarpeeksi... Toisaalta ajattelen, että onhan sitä lapsella sitten aviopuoliso ja toivottavasti muutama lapsi... ja tunnelmahan on ihmismäärää tärkeämpää... Joskus yllättyy mitkä asiat saa miettimään lapsentekoa. Vauvaojen näkeminen/sylissä pitäminen/ hoitaminen ei mulle aiheuta kuin sen tunteen, että en kyllä itse enää ikinä, tässähän on vielä enemmän työtä kuin muistinkaan...

meku72:

Olen tässä itekseni mietiskellyt tätä pikkukakkosasiaa. Kun musta edelleen tuntuu siltä, että en haluaisi toísta lasta, eka on nyt 14 kk kohta. Haluaisinkin nyt kuulla muiden vastaavassa tilanteessa olleiden/olevien tarinoita. Onko kaduttanut? Puhkesiko missään vaiheessa vauvakuume? Vai kävikö kuitenkin niin, että se toinenkin lapsi tuli? Onko muita, jotka uumoilevat lapsiluvun olevan vain yksi, syystä tai toisesta? Entäs te, ainoat lapset, oletteko kaivanneet sisarusta?

Meillä tuo lasten saaminen ei ollut ekankaan kohdalla kovin helppoa, raskaudesta tosin nautin. Ikääkin alkaa jo olla. Poika on ihan aurinkoinen ja terve, huono nukkumaan mutta muuten ihan maailman suloisin lapsi. Silti jotenkin vain koen raskaaksi ajatuksen, että tässä alkaisin saman rumban uudestaan! Mies ei ole kovin perhekeskeinen, olen siis hoitanut lasta ja kotia yksin, siinä yks syy. Valvominen ottaa mulla TOSI koville, siinä toinen, ja lisäksi tykkään käydä töissä. Suurin yksittäinen syy kuitenkin on vaan se fiilis, että meidän perhe on nyt tässä. Jotenkin sitä kumminkin tuntee itsensä NIIN itsekkääksi ja " pinnalliseksi" , ja ihmettelee, että kuinka mä voin yhen helpon lapsen kanssa olla näin puhki, vaikka serkunkumminkaimalla on viis!

Ja olen täysin tietoinen siitä, että lapsia ei tuosta vain tehdä, tarkoitan nyt lähinnä tietoisesti vain yhden lapsen hankkineita.... Mun lähipiirissä vaan olen varmaan ainoa, joka empii toisen lapsen yrittämistä. Lähes kaikilla samaan aikaan lapsen saaneilla on jo uus alussa tai ainakin suunnitelmissa.

Nimim. Erilainen ei-enää-niin-nuori...

Meillä on saman ikäset lapset, oli pakko tulla vastailemaan tähän aiheeseen, joka itelläki mietityttää..



Mulla (ja miehellä kans) on myös sellanen tunne että meidän perhe on tässä. Ja samoja asioita todellakin miettii että onko sitä liian itsekäs. Me kun miehen kans tykätään liikkua ja mennä, niin se on tosiaan helpompaa yhden lapsen kanssa.



Ja myös se laittaa miettimään, kun mulle oli toi vauva-aika jotenki vaikea. Vaikka poika on ollut aina " helppo" , niin tuntuu että olen kunnolla herännyt nauttimaan äitiydestä vasta, ku poika lähenteli 1v.tä! Niinpä pelottaa, että miten sen toisen laita sit ois.. Varsinkaa, jos ei ois ollenkaa varma että mistä syistä toisen haluaa..



Tuntuu että suurin paine tehdä toinen lapsi tulee muualta. Ihmiset kai olettaa että pitäähän se nyt ainaki kaks lasta olla, ja että sisarrus on tärkeä. Mulla on sellanen kaveri, joka ei tunne omaa sisartaan ollenkaan " omaks" vaan, ihminen johon se turvautuu, on sen paras ystävä. Sitten toinen kaveri on ainut lapsi, joka sanoo että ei aijo itekkää tehä kun yhen, eli ei ole kaivannut sisarta.



Sehän siis varmaan riippuu tosi paljon lapsesta, ja myös vanhemmista, että onko lapsi yksinäinen. Me kun tykätään liikkua, niin käydään mahdollisimman paljon kylässä sellasilla kavereilla, joilla lapsia. Ja varsinki ku poika kasvaa.



Mutta saas nähä, tuleeko se toinen sit joskus tehtyä. Nyt ainakin tuntuu että elämä on meillä kohillaan näin.



Miitu



Ps. sori, jos oli sekavaa tekstiä..=)

Mitenhän se tuohon ton sun kirjotuksen jätti.. =)

Sun mielipide toisesta voi vielä muutaman vuoden päästä muuttua ja alat ehkä potemaan vauvakuumetta. Meillä poika nyt 4v ja nyt vasta on alkanut välillä vauvakuume polttelemaan. Välillä olen ihan varma että nyt syksyllä saa alkaa yrittämään toista, välillä taas ajatus tuntuu ihan hullulle. Vauvakuume alkaa mulla kummittelemaan kun katselen jotain pojan vauva aikaisia kuvia tai vanhoja pieniä vaatteita jotka pilkahtelevat komerosta tai kaapista... Mutta siltikään en vielä ole 100% varma olisiko toinen lapsi hyvä ajatus, nyt menee niin hyvin ja on helppo liikkua ja mennä jne. ja sitten kun vauva tulisi sitten oltaisiin taas kiinni siinä ja jospa vauva aika olisikin taas kovaa aikaa ja yöt kauan rikkonaisia, meillä poika on alkanut nukkumaan yönsä hyvin vasta 3v aikoihin ja on vieläkin hienoa kun saa nukkua yönsä hyvin... Silti säälittää kamalasti poika että hänelle pitäisi sisarus saada... jos en tuntisi tätä tuskaa sen suhteen, en edes harkitsisi toista.

miettiminen kans, kun esikoisen jälkeen ensimmäiset menkantapaiset tuli. Että nythän sitä taas vois, mutta voisko.. Ja ei me kamalasti asioita jääty pyörittelemään, vaan aattelin, että vaikka vauvan kanssa on rankkaa niin tulevaisuutta ajatelle, melkein samanikäinen sisarus vois olla sitten helpotus, kun yhdessä leikkivät jne.. Ja nyt meillä onkin esikoinen1,5 v ja vauva 2kk. Täytyy sanoa, että onhan tuota ollu tekemistä, mutta ehdinpäs työelämässäkin piipahtaa muutaman kuukauden - se jotenki latas pattereita ja esikoinen oli sillon päivähoidossa niin jotenkin vähän ' irtaantu' jo minustakin. Nyt olen vähän miettinyt, että mites olis sen kolmannen laita, mutta EI kiitos ainakaan muutamaan vuoteen. Nyt kammottaa ajatus, että olis taas vuoden paksuna ja sama urakka sen jälkeen mitä nyt on ja olis vielä 3-4-vuotiaskin talossa.. Täytyy vaan nostaa hattua kaikille suurperheiden äiteille ja isistä riippuen myös heille.

Lapsi on nyt 16kk ja minusta vauva-aika oli lähinnä kamalaa ja rankkaa, nyt alkaa jo tuntua mukavaltakin välillä ja taaperon kanssa elämä on niiiin paljon helpompaa kuin vauvan. Itse en ole, eikä kyllä miehenikään, missään nimessä valmis uuteen, mitä jos toinenkin lapsi olisi yhtä huonouninen ja vaativa kuin tämä. Tiedän että toiset vanhemmat selviävät usean lapsen kanssa ja vaikka vakavasti sairaan lapsen kanssa, mutta itse myönnän suoralta kädeltä oman heikkouteni siinä kisassa, minusta jo tämä yksi lapsi vie mehut.

Lopullista päätöstä ei olla tehty, olen 33-vuotias, ja jos joskun toisen lapsen saantia yritetään niin sitten tulee ainakin monen vuoden ikäerolla, mikä ei minusta ole ollenkaan huono juttu, lähipiirissäni on läheisiä sisaruksia vaikka ikäero on suuri, ja sama juttu oman siskoni kanssa, enkä kokenut ollenkaan itseäni yksinäiseksi pienenä, en muista koko asiaa ajatelleeni silloin.

Meille on jo se toinen tulossa, mutta näitä samoja asioita pohdiskelin, ennenkuin uskaltauduin uudelleen raskaaksi. Esikoinen on jo kolme, enkä vieläkään pode mitään vauvakuumetta (en kyllä potenut esikoisestakaan). Mutta minulle vain tuli sellainen olo, että jotain puuttuisi, jos perheessämme olisi vain yksi lapsi. Mies myös kovasti toivoi toista lasta. Eli sitten vain päätimme, että toinen on tervetullut.



Minä en ole mitenkään erityisen lapsirakas, enkä mitenkään nauttinut äitiyslomasta tai hoitovapaasta. Mutta silti oli se vahva tunne, että kolmihenkisenä perheestämme jotain puuttuisi. Se tunne oli kai se suurin syy toiselle lapselle. Nyt olen erittäin tyytyväinen päätökseemme.

Poikamme on nyt 3-vuotias. Raskausaika oli vaikea (odotin alun perin kaksosia), samaten vauva-aika erilaisten vauvan terveyteen liittyvien huolien takia. Fyysisestikin oli vaikeaa, sillä ensimmäinen vuosi kului todella rikkonaisten öiden merkeissä. Alussa vannoinkin, että en koskaan halua kokea tuota rumbaa uudelleen.



Jossain vaiheessa aloimme kuitenkin miettiä, että etenkin lapsen kannalta se sisarus voisi olla hyvä asia. Ehkäisy jätettiinkin pois. Tässä on eletty nyt varmasti 1,5 vuotta siten, että tulee jos on tullakseen. Yksi varhainen keskenmeno/kemiallinen raskauskin oli viime vuonna.



Kun muistelee aikaa, jolloin yritimme tätä ensimmäistä, huomaa, että toisen yrittäminen on paljon helpompaa ja jotenkin huolettomampaa. Nyt välillä oikeasti ajattelee, että näinkin on hyvä ja tulee, jos on tullakseen. Joskus taas pelottaa, että mitä jos ei tärppääkään enää koskaan. Joskus sekin pelottaa, että mitä jos tärppää. Kai voisi kuitenkin sanoa, että pienoinen vauvakuume vaivaa.



Nythän kaikki on erittäin helppoa tuon kolmivuotiaan kanssa verrattuna vauva-aikaan. Nautin äitiydestä ihan eri lailla leikki-ikäisen kanssa kuin vauvan kanssa. Tosin me emme saaneet koskaan kokea ihanaa, huoletonta raskaus- ja vauva-aikaa. Sekin pelottaa, tulisiko toisessakin raskaudessa jotain ongelmia ja olisiko vauva terve. Koska kerran jo on matto vedetty jalkojen alta, miettii, miksei toisenkin kerran.



Olen itse todella läheinen oman pikkuveljeni kanssa. Se on yksi suurin yksittäisin syy, minkä takia haluaisin poikani saavan sisaruksen. Tosin miehelläni on useampikin sisarus eikä hän ole minun mielestäni niin kovin läheinen kenenkään kanssa. Tosin ovathan hänellekin sisarukset tärkeitä. Ehkä se riittää, että he ovat siellä olemassa eikä sitä suhdetta tarvitse vahvistaa edes viikottaisella yhteydenpidolla.



Ikäero on sitten yksi mietittävä asia. Jos nyt kuin ihmeen kaupalla alkaisinkin odottaa, ikäero olisi melkein 4 vuotta. Varmasti se pienenä tuntuisi isolta, mutta tuskin sitten aikuisena. Ei kai pienikäään ikäero takaa läheisiä välejä. Sitä paitsi siihen ei voi juuri vaikuttaa, kun ei ole maailman hedelmällisintä laatua. :-)



Meidän ratkaisumme toistaiseksi on, että tulee jos on tullakseen. Koska ikäni alkaa jo reilusti 3:lla, pitää kuitenkin miettiä, koska olisi aika lähteä perustutkimuksiin ja selvittää, onko jotain vialla. Edellisellä kerralla menimme noihin lapsettomuustutkimuksiin, mutta emme onneksi tarvinneet mitään hoitoja, kun aloin odottaa.



Tässä kohtaa voi vain taas huokaista. Mieliala ja -piteet vaihtelevat kovasti. Kai voisi sanoa, että molempi parempi!