Ensimmäisestä haaveilevan pohdintoja/pelkoja
Minä ja mieheni olemme kolmenkympin molemmin puolin, oma asunto, koiria, elämä muutenkin kunnossa. Nyt olen jonkin aikaa ihan vakavissani alkanut miettiä vauvan hankintaa, tulee sellainen hassu lämmin olo kun miettii omaa vauvaa elämässä. Molemmat olemme kuitenkin hieman varovaisia asian suhteen. Mieheni jopa enemmän sillä kannalla että olisi mieluummin vain minun kanssa, tosin hän on huono ottamaan vastaan isoja muutoksia, kuten koiranpentu ;) tiedän että hän olisi maailman paras ja rakastavin isä.
Elämämme on ollut aina aika helppoa. Käymme töissä, vietämme arki-illat ja viikonloput viettäen monesti rauhallisia koti-iltoja ja nautimme siitä. Suurin pelko vauvaelämässä onkin, että joudumme luopumaan rauhallisesta elämästä, aikaa ei ole enää meidän kahden yhteiseen oleskeluun. Vauva-aika ei varmasti olisi helppoa ja lapsi tulee olemaan läsnä vähintään seuraavat 18 vuotta. Enää ei katsella sarjoja tv:stä ja vietetä pitkiä viikonloppuaamuja löhöillen.
Miten me osaamme muuttaa elämäntavat aivan täysin? Miksi kääntäisin elämänmenon kulun, kun se nyt on niin hyvää sellaisena kuin on? Nämä tuntuu joistain varmasti hyvin itsekeskeisiltä ajatuksilta, mutta tällaisia ovat meidän aatteet. Olemme kuitenkin tosi perhekeskeisiä, koiratkin ovat kuin lapsia meille.
Kuitenkin luulen haluavani lapsen, välillä tosi kovastikin, välillä taas pelottaa liikaa. Haluaisin sen suht pian, koska emme ole enää kovin nuoria ja ties kauanko kestää että tulisin raskaaksi. Ei ole aikaa enää miettiä ja "nautiskella" lapsettomasta kiireettömästä elämästä vuosikausia vaan nyt pitäisi tehdä se iso päätös.
Oliko kellään tällaisia ajatuksia ennen lapsen saantia? Osaatteko helpottaa tällaisia ajatuksia omaavan pariskunnan päätöstä miksi lapsi muuttaa elämää parempaan suuntaan? Vai kuulostaako nämä ajatukset siltä, että arvostamme liikaa sellaista elämäntapaa, että vauva- ja koko lapsiaika todennäköisesti olisi todella rankkaa tällaisille "nautiskelijoille" jotka muutoin olisivat hyviä vanhempia pienokaiselle?
En näe meitä lapsettomana pariskuntana mutta en ymmärrä miten lähes kaikki pariskunnat ovat uskaltaneet hankkia lapsia ja luopuneet kaikesta vapaa-ajasta, vai ovatko nämä ihan normaaleja ajatuksia kun mekin lähes 10 vuotta ollaan saatu nauttia vain toisistamme? Pelkään myös että mies kuolee ja jäisin lapsen kanssa yksin. Miten siitäkin selviäisi. Juu, olen huolehtijaluonne :/
Ajatuksia, siskot?
Kommentit (4)
että kun kerroit että enää ei voisi esim katsoa tv sarjoja yms. niin miksi ei voisi? ja lapsen voi mielestäni ottaa mukaan melkein kaikkialle,se on vain asenteesta kiinni,onko kaikki hankalaa,vai soviteltavissa :) tietenkin joistakin osa alueista on elämässä luovuttava ainakin joksikin aikaa,mutta onko ne pidemmän päälle tärkeämpiä kuin oma ihana lapsi? jos on niin silloin ei ehkä kannattaisi hankkia lapsia ollenkaan..ja eikös se ole niin että lähes kaikkeen tottuu,paitsi puukkoon selässä,ja siihenki kunhan makaa mahallaan,sanoi pohjalainen ;)
Mytty, nyt on pakko vastata, koska sinulla on niin samankaltaisia huolia kun itselläni.
Me olemme kihlatun kanssa olleet yhdessä aika paljon vähemmän kuin te, nyt noin kaksi vuotta, ja asuneet samassa taloudessa yli vuoden. Elo on ollut juurikin tuota mukavaa kahdestaanolosta nauttimista. Meillä on ihanasti aikaa toisillemme, kun sitä järjestämme, ja arki sujuu hyvin.
Vauva on ollut haaveena lähes alusta asti, mutta nyt puhumme siitä entistä enemmän tosissaan. Meitä hieman painostaa se, että minulla on endometrioosi. Emme voi siis tietää, onnistuuko lapsen saaminen ihan heti.
Kuitenkin pelottaa juuri tuo, että miksi muuttaa mitään, mikä on jo hyvin. Riittääkö meillä enää aikaa parisuhteelle? Joudummeko luopumaan rennoista viikonloppuaamuista?
Varmaan osittain joutuukin, mutta jotenkin tuntuu, että se lapsi toisi mukanaan jotain sellaista onnea, mitä ei pysty nyt kuvittelemaankaan. Perheessämme olisi oma uusi persoonansa, joka on meistä tullut.
Toisaalta ahdistaa, joutuuko parisuhteemme kriisiin. Entä ahdistunko itse, kun haluaisin olla mahdollisimman hyvä äiti, mutta kukaan ei voi olla täydellinen äiti?
Minuakin pelottaa, että mitä jos kaikki kaatuu ja menetän mieheni tai mieheni ja lapsen.
Mutta ehkä parhaita asioita elämässä joutuu vähän pelkäämäänkin?
Mytty, kumpi sinusta tuntuu pahemmalta ajatukselta: se, että joudutte osittain luopumaan kiireettömästä elämäsät, vai se, että lasta ei koskaan tulisi?
Minusta kyllä se, että lasta ei tulisi. Tunnen, että olen luotu äidiksi. Mutta mitä jos paljastuu, etten olekaan... :(
Voin niin samaistua teidän ajatuksiin sillä erolla että meillä on 5 ja 7v pojat. Kun esikoinen syntyi olin 24v ja se miten paljon lapsi oli minussa kiinni oli aivan järkytys. Mulle se oli kriisi. Sama kriisi tuli (mutta ei niin pahana) kun toinen lapsi syntyi. Nyt haaveilen kolmannesta ja mietin ihan samoja asioita läpi mitä tekin sillä erotuksella että lapset on jo isompia, omatoimisempia ja pärjää hetken itekseenki. Taasko alottaisin kaiken alusta...!?! Mutta kaikki tuo on vain hetkellistä. Ohjelmat voi laittaa nauhalle ja kahtua ku vauva nukkuu. Ja sillon niistä pienistä kahden keskisistä ajatuksista nauttii vieläkin enemmän!
Itelle tällä hetkellä suuri kysymys on liikunta ja kova reenaaminen ja "kropan menettäminen". Mutta tähänki oon aatellu et se on hetkellistä ja tätä kroppaa on sitte koko loppu elämä aikaa reenata ja muokata.
Toki vauva rajottaa ja hällä on omat rytminsä mutta rymittää omat menot hänen mukaan. Vauvat on vain hetken pieniä
minä olen pian 22,mieheni 24 ja menimme naimisiin kesällä. häämatkan jälkeen päätimme että lapsi saa tulla heti kun vain on tullakseen. vaikka olemme suht nuoria,ajatus perheenlisäyksestä on vain tuonut positiivisia tunteita,molemmille.
mies aloitti opiskelut syksyllä ja itse olen tällä hetkellä työtön,eli emme eläisi kovinkaan varakkaasti tai loisteliaasti,mutta koska olen aina halunnut lapsia nuorena enkä ole tottunut ns. kiiltokuvaelämään niin minua ei pelota tilanne. olemme olleet yli 6v yhdessä ja mielestäni se on ihan hyvä määrä olla kaksistaan,oppia tuntemaan toinen ja elää elämää vain teidän ehdoilla. minä ainakin todella kaipaan lasta elämäämme,värittämään arkea,hyvine ja huonoine puolineen.
te olette jo sen verran vanhempia että todennäköisesti olisi suurempi muutos teille muuttaa elämisen rytmiä ja vapautta,mutta voihan olla että pian ette enää kaipaisi sitä kun tilalle voisi saada jotain ihanaa ja erilaista :) jos olette jo saavuttaneet kaiken muun minkä elämässä on halunnut,eikö silloin viimeistään olisi lapsen aika? toki itseäniki hieman pelottaa ja olen esim miettinyt kuinka käy parisuhteen pikkulapsi aikana,ja riittääkö rahat yms.mutta sitä ei voi tietää vasta kun se lapsi on tullut elämäänne :) tsemppiä teille :)!