Narsistisia piirteitä äidissä

Ethän sä nyt kerro niistä äitisi piirteistä ainuttakaan.

vIkee verrata.

j tietenkin sellaisia on ja tietenkin ne ovat vaikuttaneet. Tietenkin.

hienoa, että oivallettu niiden vaikutuksen. Ainakin olet vielä niin solmussa, että et saa niitä konkreettisesti kerrottua? Olet hyvällä tiellä. Oppia voi uuteen.

Kertoisitko niistä piirteistä, ap, kun ehdit. Laita käytännön esimerkkejä arjesta ja käyttäytymisestä, reaktioista ja suhtautumisesta toisiin ihmisiin ja omiin tekoihin ja sanomisiin.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 07:40"]

Onko kellään muilla täällä äitejä, joilla olisi ongelmia narsististen piirteiden tai jopa persoonallisuushäiriön kanssa? Millaisia he ovat, millainen lapsuus teillä on ollut ja miten uskotte äitinne vaikuttaneen teihin?

[/quote]

Kyllä, samalla lailla kuin sinulla - ei diagnoosia, mutta kuvaukset sopii lähes täydellisesti (eihän kukaan toki tosielämässä täytäkään kaikkia mahdollisia ilmenemismuotoja). Lyhyesti kuvattuna äitini on täydellisen empatiakyvytön, kateellinen kaikesta mahdollisesta (omalle tyttärelleen!) ja ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Lisäksi hän ei koskaan näe itsessään mitään vikaa, vaan sen sijaan projisoi omia tunteitaan ja tekemisiään muihin oikein oppikirjamaisesti.

Esimerkkejä olisi miljoona, alkaen siitä että kaikki saavutukseni on mitätöity (hyvät asiat on olleet joko tuuria, tai ne on mitätöity ei-hyviksi), kaikki minulle tapahtuva paha on kuitenkin aina omaa syytäni (alkaen koulukiusaamisesta sairastumisiin ja siihen, että exä petti minua kaverini kanssa) ja se että minut on jätetty hyvin nuorena täysin oman onneni nojaan. Hoidin mm. kaikki lääkärikäynnit itsenäisesti 8-vuotiaasta alken, vietin yksin viikonloppuja ja viikkoja 14-vuotiaasta, perheen kaikki huolet (rahat, parisuhde, you name it) kaadettiin päälleni viisivuotiaasta ja kaikkea muuta kivaa.

Voin rehellisesti sanoa että on ollut ihan tuurista ja osin omasta järkevyydestä kiinni että yleensä olen säilynyt hengissä enkä joutunut esim. raiskatuksi tai huumeporukoihin. Niin paljon tuli silloin luuhattua epämääräisissä joukoissa, kun kotona ei ollut mitään kotiintuloaikoja ja välillä olin viikkokausia yksin, muutaman kympin (markoissa) ruokarahan varassa. Nälkääkin on siis tullut nähtyä, ja tosiaankaan en uskaltanut sanoa että raha ei riitä ruokaan - ajattelin vain että omaa tyhmyyttä, jos ei (14v ilman minkäänlaisia ohjeita!) saa 20 markkaa riittämään kahden viikon ruokiin :(.

Vasta noin 3-kymppisenä aloin hoksaamaan ettei syy olekaan aina minussa - että minä ihan oikeasti olen yrittänyt kaikkeni "pitääkseni äidin onnellisena" mutta se ei vaan onnistu, koska hänen tavoitteensa ei ole olla onnellinen, vaan saada minut onnettomaksi. Tein mitä tahansa, niin se oli "väärin sammutettu" ja aina löytyi jotain kritisoitavaa - tai sitten kaikki vaan ignoorattiin. Tyypilliseen tapaan meilläkin oli perheessä se musta lammas eli minä, ja sitten kultainen lapsi veljeni, joka taas ei tehnyt mitään väärin ja joka hyvin selkeästi oli se "rakas" lapsi (siinä määrin mitä nyt N-vanhempi voi rakastaa). Hänestä onkin kasvanut myös hyvin narsistinen ja itsekäs ihminen :(.

Ja tottakai tuollainen vanhempi vaikuttaa, ja paljon. Meillä myös isä on jollain lailla persoonallisuushäiriöinen - hän ei ole niin pahansuopa kuin äiti, mutta myös äärimmäisen itsekeskeinen. Ja 100% vailla empatiakykyä. Siinä missä äiti yritti aina pahentaa oloani jos kerroin jostain negatiivisesta (esim. kun kerroin koirani kuolleen, äiti sanoi "no, sama se on niillä sun toisillakin lemmikeillä edessä"), isä vain ohitti ne täysin kun häntä ei vaan kiinnosta (koiraesimerkissä hän vain vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa edellisestä kalastusreissustaan - samalla kun minä niiskutin vielä itkua!). Mulla meni siis se reilu 30v että edes aloin ymmärtää mistä on kyse. Toki isästäni olen aina tiennyt ettei hän välitä, ja niin olen kirjoittanut 9-vuotiaana päiväkirjaankin. Mutta pitkään kuvittelin että äiti sentään välittää. Tietysti siitä "ainoasta oljenkorresta" pitää kiinni, kun ei lapsella muuta ole. Mutta niin... olen kasvanut siihen että olen aina "huonompi", olen aina ulkopuolinen, minulla ei ole mitään oikeuksia - edes tunteisiin (eikä mulla ole/ollut oikeastaan edes tunteita, sillä niihin ei ollut lapsena mitään lupaa). Minua saa kohdella ihan miten vaan mutta se pitää vain sietää, ketään ei saa vaivata, jos jotain saavutan niin olen huijannut, jne jne. Ihan ne klassiset seuraukset mitä tuollaisista vanhemmista nyt yleensäkin seuraa.

Nykyään en ole tekemisissä kenenkään lapsuudenperheenjäseneni kanssa:

Äidille yritin puhua moneen otteeseen kuinka hänen toimintansa loukkaa minua (kyse ei siis ole vain lapsuuden laiminlyönneistä, vaan sama mitätöinti yms. jatkui aikuisenakin, oikeastaan vain paheni). Tottakai hän mitätöi nekin puheet ja tunteet ihan höpöhöpönä, ja heitteli päin naamaani kaikki mahdolliset manipulointikeinot marttyroinnista projisointiin, harhauttamiseen, olkiukkoiluun, syyllistämiseen jne. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, ei ikinä. Minä vaan tulkitsin väärin ja tunsin väärin, eikä minulla ollut oikeutta vaatia häntä muuttumaan ja kohtelemaan minua paremmin. Kun sitten ilmoitin että minä en voi pitää yhteyttä ihmiseen joka tarkoituksella pahoittaa kerta toisensa jälkeen mieleni, hän viimeisinä sanoinaan lähetti minulle vihaa tihkuvan "pidä tunkkisi, kuolet yksin" -kirjeen.

Isä oli "helpompi". Jätin vastaamatta hänen kahteen puheluunsa, jonka jälkeen hän ei enää yrittänyt soittaa. Ei edes tekstiviestillä kysynyt että miksi en vastaa, tai olenko yleensäkään elossa. Kaksi puheluyritystä, sen arvoinen tytär hänelle oli. 

Veljelle kirjoitin pitkän kirjeen jossa kerroin kokemuksistani ja kaikesta mitä vanhemmat ovat minulle tehneet, ja miten se on minuun vaikuttanut. Hän vastasi kuukauden päästä hyvin mitätöivällä "kaikesta sinäkin nokkiisi otat" -tyyppisella postilla. Vastasin siihen hyvin rauhallisesti selittäen asiat uudelleen, ja kerroin kuinka hänen mitätöintinsä tuntuu pahalta. Sen jälkeen hänestä(kään) ei ole kuulunut yhtään mitään.

Voin vain sanoa, että sen jälkeen, kun on kaikkensa ihmissuhteen eteen tehnyt ilman mitään edistystä ja toisen osapuolen vastaantuloa, vuosikymmenten ajan... on enää yksi järkevä ja omanarvontuntoinen ratkaisu. Ja se on lähteä elämään omaa elämäänsä ilman ihmisiä, jotka eivät sinua arvosta. Nämä tyypit eivät nimittäin koskaan muutu, ikävä kyllä. Sen tunnustaminen on ensi askel parantumiseen. Niin kauan kuin riippuu toivossa, riippuu epäterveissä käyttäytymismalleissa.

Joo, sori, jäi vähän epäkonkreettiseksi höpinäksi tuo aloitusviesti. Nyt kerron tarkemmin. 

Äitini oli hyvin arvaamaton, enkä yleensä pystynyt ennakoimaan, miten milloinkin pitäisi käyttäytyä. Yhtenä päivänä jokin asia saattoi olla hyvä juttu, toisena päivänä taas todella huono. Äidilläni on myös tämä klassinen "kaikki on muiden syytä" -ajattelu. Kun hän esim. on sanonut todella hirveitä asioita muille ihmisille, on ongelmana ollut se, että muut ovat loukkaantuneet hänen sanoistaan, eikä todellakaan se, että hän haukkui. Koko lapsuuteni sain kuunnella juttuja siitä, kuinka olen vainoharhainen, yliherkkä, mielikuvitusmaailmoissa elävä, hullu ja että haluan väkisin ajatella ja vaikka keksiä muista pahoja asioita. Muistan monia kertoja, kun hän löi meitä lapsia ja isää, mutta jos häneltä asiasta kysyy, niin hän ei ole ikinä lyönyt ketään, ja hän vastustaa kaikkea väkivaltaa, varsinkin lapsiin kohdistuvaa. Hän ei pysty myöntämään mitään pahoja tekojaan tai sanojaan, vaan väittää, että toinen ihminen on keksinyt tai ymmärtänyt väärin.

Meissä lapsissa oli selkeä suosikki ja se epäonnistunut, eli minä. Sisarus sai mielensä mukaan haukkua ja hakata minua, mutta äidin mukaan keksin taas kaiken tai olin yliherkkä. Yleensäkin, jos joku kohteli minua kaltoin, toimi hän äitini mukaan oikein ja hän puolusti ihmistä. Jos taas samanlaista käytöstä kohdistui johonkin muuhun, se oli yksiselitteisesti väärin. Tuntuu, että jossain vaiheessa lapsuutta elämä oli yhtä hakatuksi tulemista ja sen jälkeen sen selittelyn kuulemista, että miksi se oli oma vikani ja miksi oli väärin, että suutuin siitä.

Yleensä kaikessa on ollut kyse ennen kaikkea äidistäni ja hänen tunteistaan. Esim. häissäni ja 1. lapseni syntymässäkin oli kyse hänen mielestään ennen kaikkea siitä, mitä hän halusi ja hänen olisi pitänyt niissä päästä loistamaan. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän oli jotenkin todella käärmeissään siitä, että imetin lastani, koska hänellä ei ollut imetys onnistunut. Tämä näkyi siinä, että hän valitti imetyksestäni jatkuvasti ja yritti saada minut lopettamaan sen vedoten milloin mihinkin ongelmaan, joka minua kuulemma koskee, vaikka ei edes uskonut. Hän ei raskausaikoina ole suostunut uskomaan, että minulla ei todellakaan ole ollut samanlaisia oireita kuin hänellä, ja että synnytykset ovat menneet eri tavalla kuin hänellä. Hän vain höpöttää jatkuvasti niitä omia juttujaan ikään kuin ne olisivat tapahtuneet myös minulle, ja on ostanut minulle jopa tuotteita avuiksi vaivoihin, joita minulla ei ole ollut. Tämä kuvastaa sitä, kuinka hän on nähnyt lapset ennen kaikkea itsensä jatkeena. Sama näkyi lapsena siinä, että olisi pitänyt tykätä kaikista samoista asioista, joista hän piti lapsena ja pitää. Hän oli jotenkin todella pettynyt, kun minulla ei ollut samanlaisia unelmia kuin hänellä lapsuudessa. Hän jaksoi olla näistä asioista katkera ja syyllistää minua, ihan siihen asti, että en saa viikkorahaa, jos en suostu katsomaan hänen suosikkijuttujaan ja kehumaan niitä. 

Äitini on pitänyt minua perusteetta aina jotenkin poikkeuksellisen tyhmänä ja avuttomana. Hän on aina vähätellyt saavutuksiani ja sanonut, ettei minusta voisi tulla mitään, mistä olen haaveillut (vaikka näin on käynyt), koska haaveeni ovat ns. älykkäiden ihmisten juttuja. Samaan aikaan, kun hän on pitänyt minua tyhmänä ja avuttomana, hän on suoraan kieltäytynyt auttamasta ja tukemasta minua erilaisissa asioissa, koska minusta tulee kuulemma vielä entistä onnettomampi tapaus, jos hän jossain auttaa. Luulin vielä yli parikymppisenäkin, että olen poikkeuksellisen huono ja lahjaton ihminen, vaikka mm. valmistuin yliopistosta tavoiteaikaa nopeammin, sillä koin opinnot niin helppoina ja sain työpaikkoja, joita muut kahdehtivat. Tässä vaiheessa aloin kyseenalaistaa sitä, että olenko sittenkään ihan niin onneton tapaus.

Äitini on myös aina arvostellut ulkonäköäni ja vaatteitani paljon. Joskus tapaamiset koostuivat lähinnä siitä, että hän haukkui hiuksiani ja vaatteitani, eikä juuri muusta saatu puhuttua, kun aina piti palata siihen, kuinka minun kanssani ei kehtaa edes kulkea kaupungilla. Piti mennä äkkiä ostamaan uusia vaatteita, vaikka ilmoitin jo kaupassa, että minä en niitä sitten aio käyttää, mutta hänen mielikseen piti edes vierailun ajan käyttää niitä. Hänen ostamansa vaatteet olivat aina myös pari numeroa liian isoja, koska en minä nyt niin hoikka ole, että sitä vartaloa kannattaisi kauheasti näyttää (olen siis ihan normaalipainoinen, hän itse on reilusti ylipainoinen), ja hänen ostamansa kaavut vain roikkuvat päällä.

Lapsena moraalisäännöt olivat minulle jonkinlainen mysteeri, enkä yhtään ihmettele asiaa, koska meillä moraalisesti oikeat ja väärät asiat tuntuivat vaihtelevan kuin sääilmiöt. Lisäksi minua koskivat erilaiset säännöt kuin muita. Minusta on tuntunut siltä, että olen joutunut ikään kuin opettelemaan ulkoa sellaista normaalia ihmisten käytöstä ja ystävällisyyttä, kun sellainen ei ole tullut mitenkään luonnostaan. Olen ihmetellyt, että miten muut tuntuvat ilman mitään suurempaa pohdintaa ymmärtävän sellaisia asioita, kuin että mikä on kohteliasta ja moraalisesti oikein, kun minulle ne ovat olleet huomattavasti monimutkaisempia asioita. Onneksi olen niitä oppinut ihmisten kanssa ollessani, eikä niitä tarvitse enää miettiä samaan tapaan kuin nuorempana.

Tässä ei nyt varmaankaan tullut vielä kaikkea, mutta paljon tekstiä on jo tullut. Varmasti myöhemmin tulee vielä jotain mieleen keskustelun edetessä. Olen tosiaan kiinnostunut myös muiden kokemuksista.

Niin ja unohdin laittaa perään, että 5 on tosiaan AP. :)

Vielä tarkennuksena noihin raskaus- ja synnytysvaivoihin: hän on siis siitäkin huolimatta ostanut "vaivoihini ja oireisiini" helpottavia tuotteita, vaikka on ollut puhetta, ettei minulla niitä ole. Ne ovat sitten jääneet käyttämättä, mistä äitini on ollut harmistunut. Jotenkin menee mielestäni todella omituiseksi tuo, ettei voi uskoa, että jokin asia on eri tavalla kuin hänellä.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 08:19"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 07:40"]

Onko kellään muilla täällä äitejä, joilla olisi ongelmia narsististen piirteiden tai jopa persoonallisuushäiriön kanssa? Millaisia he ovat, millainen lapsuus teillä on ollut ja miten uskotte äitinne vaikuttaneen teihin?

[/quote]

Kyllä, samalla lailla kuin sinulla - ei diagnoosia, mutta kuvaukset sopii lähes täydellisesti (eihän kukaan toki tosielämässä täytäkään kaikkia mahdollisia ilmenemismuotoja). Lyhyesti kuvattuna äitini on täydellisen empatiakyvytön, kateellinen kaikesta mahdollisesta (omalle tyttärelleen!) ja ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Lisäksi hän ei koskaan näe itsessään mitään vikaa, vaan sen sijaan projisoi omia tunteitaan ja tekemisiään muihin oikein oppikirjamaisesti.

Esimerkkejä olisi miljoona, alkaen siitä että kaikki saavutukseni on mitätöity (hyvät asiat on olleet joko tuuria, tai ne on mitätöity ei-hyviksi), kaikki minulle tapahtuva paha on kuitenkin aina omaa syytäni (alkaen koulukiusaamisesta sairastumisiin ja siihen, että exä petti minua kaverini kanssa) ja se että minut on jätetty hyvin nuorena täysin oman onneni nojaan. Hoidin mm. kaikki lääkärikäynnit itsenäisesti 8-vuotiaasta alken, vietin yksin viikonloppuja ja viikkoja 14-vuotiaasta, perheen kaikki huolet (rahat, parisuhde, you name it) kaadettiin päälleni viisivuotiaasta ja kaikkea muuta kivaa.

Voin rehellisesti sanoa että on ollut ihan tuurista ja osin omasta järkevyydestä kiinni että yleensä olen säilynyt hengissä enkä joutunut esim. raiskatuksi tai huumeporukoihin. Niin paljon tuli silloin luuhattua epämääräisissä joukoissa, kun kotona ei ollut mitään kotiintuloaikoja ja välillä olin viikkokausia yksin, muutaman kympin (markoissa) ruokarahan varassa. Nälkääkin on siis tullut nähtyä, ja tosiaankaan en uskaltanut sanoa että raha ei riitä ruokaan - ajattelin vain että omaa tyhmyyttä, jos ei (14v ilman minkäänlaisia ohjeita!) saa 20 markkaa riittämään kahden viikon ruokiin :(.

Vasta noin 3-kymppisenä aloin hoksaamaan ettei syy olekaan aina minussa - että minä ihan oikeasti olen yrittänyt kaikkeni "pitääkseni äidin onnellisena" mutta se ei vaan onnistu, koska hänen tavoitteensa ei ole olla onnellinen, vaan saada minut onnettomaksi. Tein mitä tahansa, niin se oli "väärin sammutettu" ja aina löytyi jotain kritisoitavaa - tai sitten kaikki vaan ignoorattiin. Tyypilliseen tapaan meilläkin oli perheessä se musta lammas eli minä, ja sitten kultainen lapsi veljeni, joka taas ei tehnyt mitään väärin ja joka hyvin selkeästi oli se "rakas" lapsi (siinä määrin mitä nyt N-vanhempi voi rakastaa). Hänestä onkin kasvanut myös hyvin narsistinen ja itsekäs ihminen :(.

Ja tottakai tuollainen vanhempi vaikuttaa, ja paljon. Meillä myös isä on jollain lailla persoonallisuushäiriöinen - hän ei ole niin pahansuopa kuin äiti, mutta myös äärimmäisen itsekeskeinen. Ja 100% vailla empatiakykyä. Siinä missä äiti yritti aina pahentaa oloani jos kerroin jostain negatiivisesta (esim. kun kerroin koirani kuolleen, äiti sanoi "no, sama se on niillä sun toisillakin lemmikeillä edessä"), isä vain ohitti ne täysin kun häntä ei vaan kiinnosta (koiraesimerkissä hän vain vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa edellisestä kalastusreissustaan - samalla kun minä niiskutin vielä itkua!). Mulla meni siis se reilu 30v että edes aloin ymmärtää mistä on kyse. Toki isästäni olen aina tiennyt ettei hän välitä, ja niin olen kirjoittanut 9-vuotiaana päiväkirjaankin. Mutta pitkään kuvittelin että äiti sentään välittää. Tietysti siitä "ainoasta oljenkorresta" pitää kiinni, kun ei lapsella muuta ole. Mutta niin... olen kasvanut siihen että olen aina "huonompi", olen aina ulkopuolinen, minulla ei ole mitään oikeuksia - edes tunteisiin (eikä mulla ole/ollut oikeastaan edes tunteita, sillä niihin ei ollut lapsena mitään lupaa). Minua saa kohdella ihan miten vaan mutta se pitää vain sietää, ketään ei saa vaivata, jos jotain saavutan niin olen huijannut, jne jne. Ihan ne klassiset seuraukset mitä tuollaisista vanhemmista nyt yleensäkin seuraa.

Nykyään en ole tekemisissä kenenkään lapsuudenperheenjäseneni kanssa:

Äidille yritin puhua moneen otteeseen kuinka hänen toimintansa loukkaa minua (kyse ei siis ole vain lapsuuden laiminlyönneistä, vaan sama mitätöinti yms. jatkui aikuisenakin, oikeastaan vain paheni). Tottakai hän mitätöi nekin puheet ja tunteet ihan höpöhöpönä, ja heitteli päin naamaani kaikki mahdolliset manipulointikeinot marttyroinnista projisointiin, harhauttamiseen, olkiukkoiluun, syyllistämiseen jne. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, ei ikinä. Minä vaan tulkitsin väärin ja tunsin väärin, eikä minulla ollut oikeutta vaatia häntä muuttumaan ja kohtelemaan minua paremmin. Kun sitten ilmoitin että minä en voi pitää yhteyttä ihmiseen joka tarkoituksella pahoittaa kerta toisensa jälkeen mieleni, hän viimeisinä sanoinaan lähetti minulle vihaa tihkuvan "pidä tunkkisi, kuolet yksin" -kirjeen.

Isä oli "helpompi". Jätin vastaamatta hänen kahteen puheluunsa, jonka jälkeen hän ei enää yrittänyt soittaa. Ei edes tekstiviestillä kysynyt että miksi en vastaa, tai olenko yleensäkään elossa. Kaksi puheluyritystä, sen arvoinen tytär hänelle oli. 

Veljelle kirjoitin pitkän kirjeen jossa kerroin kokemuksistani ja kaikesta mitä vanhemmat ovat minulle tehneet, ja miten se on minuun vaikuttanut. Hän vastasi kuukauden päästä hyvin mitätöivällä "kaikesta sinäkin nokkiisi otat" -tyyppisella postilla. Vastasin siihen hyvin rauhallisesti selittäen asiat uudelleen, ja kerroin kuinka hänen mitätöintinsä tuntuu pahalta. Sen jälkeen hänestä(kään) ei ole kuulunut yhtään mitään.

Voin vain sanoa, että sen jälkeen, kun on kaikkensa ihmissuhteen eteen tehnyt ilman mitään edistystä ja toisen osapuolen vastaantuloa, vuosikymmenten ajan... on enää yksi järkevä ja omanarvontuntoinen ratkaisu. Ja se on lähteä elämään omaa elämäänsä ilman ihmisiä, jotka eivät sinua arvosta. Nämä tyypit eivät nimittäin koskaan muutu, ikävä kyllä. Sen tunnustaminen on ensi askel parantumiseen. Niin kauan kuin riippuu toivossa, riippuu epäterveissä käyttäytymismalleissa.

[/quote]

Huh, kuulostaa todella rankalta! Ja myös vakavalta, että sinut on teininä jätetty viikkokausiksi yksin vähän rahan kansssa. Tuo on aika tyypillistä ajattelua varmaankin narsistisen ihmisen kasvattamalta lapselta, että oma vika, jos vähän rahat eivät riitä, vaikka fakta on se, että rahaa on liian vähän.

Meillä oli myös tuota samaa, että ongelmat olivat useimmiten oma vika, kun taas saavutukset tuuria. Esim. koulukiusaaminen oli myös minulla ihan vain oma vika.

Myös terveysongelmien vähättelyä oli meillä. Mikään ei kuulemma ikinä ollut mitään, ja minä nyt vain olin turhan herkkä ja liioittelin aina kaikkea. Vasta silloin reagoitiin, kun vaivat menivät niin pahoiksi, että joku ulkopuolinen aikuinen huomautti asiasta. Silloin alkoi kauhea syyllistys siitä, että miksi en ole kertonut mitään, vaikka olin kertonut useita kertoja ja saanut aina osakseni vähättelyä. Mutta tokihan perheen ulkopuolisille piti esittää välittävää vanhempaa. Minulla todettiin vasta yli 20-vuotiaana jo ala-asteella alkanut terveysongelma, kun lähdin asiaa itse tutkituttamaan lääkäriin. Äitini oli aina sanonut, ettei minulla yksinkertaisesti ole niitä oireita, joita kerroin olevan, koska minä aina liioittelen, ja jos onkin, niin kyse on jostain ihan normaalista, mitä ei tarvitse tarkemmin tutkia. Kun sitten lopulta kerroin saamastani diagnoosista, alkoikin hän huutaa ja raivota, että miksi olen olltu niin älyttömän tyhmä, etten ole kertonut hänelle oireista ikinä mitään. Tietenkään tämä ei ollut totta, kun läpi lapsuuden ja teini-iän olin oireisiin pyytänyt apua. Vielä lääkäriaikaa varatessanikin hän oli arvostellut, että ei minulla mitään ole ja minä vain kuvittelen, kuten olen aina kuvitellut. Tällaista tämä aina on, hohhoijaa... Helpommalla pääsee, kun kertoo mahdollisimman vähän elämästään, ettei hän pääse aina pätemään jollain tai mitätöimään.

- AP

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 08:47"]

Minusta on tuntunut siltä, että olen joutunut ikään kuin opettelemaan ulkoa sellaista normaalia ihmisten käytöstä ja ystävällisyyttä, kun sellainen ei ole tullut mitenkään luonnostaan. Olen ihmetellyt, että miten muut tuntuvat ilman mitään suurempaa pohdintaa ymmärtävän sellaisia asioita, kuin että mikä on kohteliasta ja moraalisesti oikein, kun minulle ne ovat olleet huomattavasti monimutkaisempia asioita. Onneksi olen niitä oppinut ihmisten kanssa ollessani, eikä niitä tarvitse enää miettiä samaan tapaan kuin nuorempana.

[/quote]

Sama homma. Voidaan lähteä jo ihan siitä, että mulle ei ikinä kotona hymyilty (oikeasti, en muista kertaakaan että kumpikaan vanhemmistani olisi ikinä hymyillyt minulle!). Lapsuudenkuvissa olenkin aina todella totinen/ilmeetön, ja yhä tänäkin päivänä joudun joskus muistuttamaan itselleni "hymyile!" etten näyttäisi niin ilmeettömältä koko ajan. Samoin silmiin katsominen oli minulle pitkään toooodella hankalaa, koska minua ei juuri katsottu päin lapsena.

Tämän lisäksi minulle ei tietenkään opetettu mitään käytöstapoja, esim. ruokailua haarukalla ja veitsellä (olin 16 kun opettelin sen itse), ravintolassa ei käyty kertaakaan eli ei ollut mitään ideaa miten siellä toimitaan, ei opetettu kotitaloustaitoja jne jne. Olenkin esim. lukenut käytöksen kultaisen kirjan ja ahminut Pirkka-lehden "kotitalousohjeita" jne, jotta opin edes perustaidot elämästä. Ja tietysti kieroon tyyliin - vaikka jotain ei opetettu, niin se olisi pitänyt osata jos lapsena tuli vastan tilanteita joissa noita taitoja olisi tarvittu. Ja kun ei tietenkään osannut, niin sitten sai kuulla kuinka vanhemmat sai taas hävetä minun takiani.

--4--

Noihin terveysasioihin: jep, tyypillistä. Minäkin jouduin odottamaan täysi-ikäiseksi että pääsin hoitamaan joitakin ongelmia. Sitä ennenkin toki kävin yksin, oman harkinnan mukaan koulun terkkarilla. Ei vanhemmille voinut puhua esim. kuukautisongelmista, sieltä olisi tullut vain huutoa. Yläasteella kärsin kuukausia (kyllä, kuukausia!) pahasta virtsatietulehduksesta kun en uskaltanut kertoa kellekään. Lopulta menin kouluterkkarin kautta lääkäriin, jonka määräsi virtsakokeeseen. Kokeen tulokset oli soitettu kotiin kun olin vielä koulussa, ja vanhemmat oli vain jättäneet lapun "TK soitti, käy hakemassa resepti ja lääkkeet". Rahaa olivat peräti jättäneet, mutta itse sain miettiä miten pääsen talvella 5km päähän hakemaan niitä... Eikä lääkkeiden syönnin perään tms. kyselty mitään. Aika perseestä jättää 15 vuotias yksin hoitamaan tuollaista, kyllähän siinäkin iässä vielä tartteisi vähän ohjastusta. Samoin kuin ala-asteella olin viikon sairaalassa leikkauksen jälkeen, niin isä ei käynyt kertaakaan katsomassa ja kotiin piti tulla bussilla (viikon vanhan leikkaushaavan jälkeen). 

Eikö olekin ihan tragikoomista miten nämä ihmiset ovat kuin toistensa kopioita, niin samanlaisia he ovat? Ihan kuin olisi joku "näin kohtelet huonosti lastasi" käsikirja jota he tunnollisesti suorittavat...

--4--

Omassa äidissäni ei ollut ulospäin näkyvän narsistisia piirteitä, mutta kotona muiden katseilta piilossa tapahtui kaikenlaista. Hän vastaa enemmän covert-narsistin eli "ujon narsistin" kuvausta.

Hän oli äärimmäisen pihi rahankäytössä. Hänen mielestään meille lapsille ei kuulunut mitään, mitä hän ei itse omassa lapsuudessaan saanut, vaikka ajat ovat muuttuneet sitten hänen lapsuutensa ja elintaso noussut. Jos saimme esimerkiksi karkkia enemmän kuin hän, hän muistutteli kuinka kurjaa hänen lapsuudessaan oli, ja piti meitä pitkään kiitollisuuden velkaisina hänelle.

Kun aloin saamaan ala-asteen lopulla kuukausirahaa parikymppiä kuussa, lopetti hän kokonaan "tarvehankintojen" ostamisen minulle. Kuukausirahasta piti riittää niin kouluvälineisiin kuin vaatteisiinkin - siksihän kuukausirahaa sain. Kuukausiraha ei kuitenkaan riittänyt erikoisempiin hankintoihin kuten talvitakkiin. Tällöin tuli odottaa, että äiti itse ehdottaa takin hankkimista. Jos toin tarpeeni esiin itse, viittasi äiti saamaani kuukausirahaan ja lupasi "harkita asiaa". Asian harkinta ei kuitenkaan edennyt ikinä mihinkään. Silmälasienikin hankinnasta jouduin muistuttelemaan aina parin viikon välein. Kun jokin tarvitsemani asia vihdoinkin hankittiin äitini ehdotuksesta, teki äitini selväksi, että hän oli tehnyt minulle erityisen palveluksen (aivan kuten karkinkin ostamisen kanssa). Itselleen hän osti monen sadan euron takkeja, kenkiä ja laukkuja. Rahan puutteesta ei siis ollut kyse.

Vaatteideni vähyydestä johtuen vaatteeni likaantuivat nopeasti ja jouduin pesemään niitä lähes joka päivä käsipyykillä. Äiti ei ollut huomaavinaankaan vaatepulaani tai vaatteideni likaisuutta. Hän piti pyykkipäivän vasta kun se hänelle sopi. Yleensä pyykkejä pestiin vain kerran viikossa, ja silloinkin saatettiin pestä vain tietyn väriset vaatteet. Pyykkipäivänä äiti patisti meitä tuomaan vaatteita pesuun ja ihmetteli miksi emme tuoneet, mutta ei ymmärtänyt, ettei siitä ollut mitään hyötyä kun pyykinpesuajat ja vaatteiden likaisuuden taso ja se, mitä vaatteita ylipäätään pestiin, eivät olleet "synkassa". Kenties pyykkipäivät todella olivat "synkassa" vain hänen omien vaatteidensa kanssa. Muuta selitystä asialle en keksi.

Hän uhkaili lapsuuteni aikana useasti itsemurhalla. Uhkailut olivat usein muodossa "se on muille parempi jos tapan itseni, minulla ei ole väliä kunhan kaikilla muilla on hyvä olla". Eli hän heittäytyi täysin marttyyriksi. Kerran vanhempieni riidan aikana hän pyysi isää tappamaan hänet. Tällaisia uhkailuja ja itsemurhafantasioita oli vaikea käsittää lapsena, etenkin kun ne oli muotoiltu ikään kuin hän tekisi jälleen jonkinlaisen palveluksen muille ihmisille jopa tappamalla itsensä. Lapsi ei tietenkään toivo oman vanhempansa kuolemaa - ja sitten tämä kuolema olisi äidin mukaan kuitenkin "meidänkin parhaaksi"?

Hän penkoi tavaroitani, luki puhelimeni viestit ja avasi kirjeeni. Pyysin häntä, etenkin lähestyessäni murrosikää ja kaivatessani jo enemmän yksityisyyttä, että hän kunnioittaisi itsenäisyyttäni ja yksityisyyttäni. Tästä huolimatta tavaroiden paikat olivat huoneessani muuttuneet kun olin sieltä hetkeksi poistunut, kirjeet tulivat perille tökerösti uudelleen kiinni liimattuina ja puhelin saattoi olla lämmin, kuin käsien jäljiltä, kun tulin vaikka suihkusta ja olin jättänyt sen suihkutilan ulkopuolelle.

Hänen mielestään fyysiset rakkauden osoitukset ja läheisyys kuuluivat teineille. Rakkautta oli oikein osoittaa vain sanoilla.

Koin elämän lapsuuden kotona sietämättömäksi ja yritin itsekin tappaa itseni jo ala-asteella. Yläasteella tuntui toivottomalta, että oli vielä niin monta vuotta edessä ennen kuin pääsisi muuttamaan pois kotoa. Kun vihdoinkin täysi-ikäistyin ja muutto tuli ajankohtaiseksi, ei äiti, huolimatta toistuvasta rajojeni rikkomisesta ja muusta henkisestä väkivallasta, tahtonut minun muuttavan pois. Hän yritti ensin kiristää rahalla, sanoen etteivät he auta mitenkään pois muutossani. Sanoin, että se on se ja sama, koska sosiaalitoimisto auttaa. Tämän jälkeen pientä apua alkoi löytyä: he tajusivat, etteivät voi kontrolloida minua rahalla. Lopulta hän otti tunteet mukaan peliin ja alkoi itkeä, etten lähtisi.

Nykyään en tiedä kuinka suhtautua perheeseeni. Olen katkera, mutta on vaikea suoraan puhua näistä asioista kun äitini ei siis todellakaan ollut mitenkään näkyvällä tavalla törkeä. Tavallaan säälin perhettäni enkä tiedä onko aihetta edes avautua näistä asioista heille enää. En tiedä, tiedostavatko he edes itse tehneensä mitään väärää. Äitini ei nykyäänkään avusta minua juuri mitenkään. Isäni on ainoa, joka on konkreettisesti tarjonnut avustusta. Jos äidiltäni joskus jotain saan, toistuu taas sama kaava: se avustus täytyy muistaa ikuisesti, koska hän on mennyt aivan äärimmilleen avustaessaan minua. Mikään avustus ei ikinä ole pyyteetöntä, vaan tulee sen ehdon kanssa, että muistan aina olla häntä kohtaan nöyrä ja kiitollinen.

10: Miten niin ei ollut näkyvällä tavalla törkeä? Sinulta on esim. evätty oikeus ihan perusasioihin kuten kunnolliseen vaatetukseen - se ON törkeää ja ihan yhtä todellista laiminlyöntiä kuin vaikka fyysinen väkivalta. Älä vähättele kokemuksiasi. Nämä eivät ole "musta tai valkea" -asioita, joissa vain raiskattu ja päivittäin pahoinpidelty ihminen olisi oikeutettu kärsimään. Lasten pahoinpitelyä ja laiminlyöntiä esiintyy todella laajalla skaalalla, ja sinun kotisi ei ole selkeästi ollut normaali. 

Kyllä, välillä kuulostaa siltä, kuin nämä lukisivat jotain samaa opaskirjaa, jonka mukaan toimisivat.

Miten teissä on näkynyt äitienne käytös? Oletteko oirehtineet jotenkin? Miten olette saaneet tilanteita parannettua tai helpotettua? Toki tässä on tullut jotain jo esiinkin.

Minulla on ollut useita masennus- ja ahdistusjaksoja elämäni aikana, ensimmäiset olivat jo ala-asteella. Tajusin vasta aikusiena, että kyse oli masennuksesta, kun sain siihen ekaa kertaa hoitoa. Ensimmäisen kerran kerroin 9-vuotiaana itsemurhatoiveistani äidilleni, ja hän nauroi päin naamaa. Aina vähätteli näitä ongelmiani ja hoki, kuinka kaikilla on joskus "vähän vaikeaa", eikä hänelläkään elämä aina helppoa ole. Teini-iässä osasin ottaa esiin sen, että ehkä psykologi voisi auttaa, mutta hän teilasi täysin, ettei hänen lapsensa sentään mikään hullu ole, eikä mihinkään psykologille missään tapauksessa saa mennä. Varsinkin, kun siitä voi tulla laskukin perässä (meillä ei ollut mitään rahaongelmia tuolloin). Viiltelin usein itseäni masennuskausina, mutta onneksi pysyviä arpia ei ole jäänyt.

Huonommuuden tunteet ja järjettömyyksiin menevä itseinho ovat vaivanneet minua koko elämäni. Ikään kuin joku ääni päässäni jatkuvasti haukkuisi tekemisiäni. Onneksi pari vuotta sitten ymmärsin sen, ettei minun tarvitse kuunnella niitä ajatuksia tai reagoida niihin, koska niillä ei ole todellisuuspohjaa. Olen hokenut itselleni jatkuvasti, että en ole sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan, koska en halua, että ajatusongelmani pilaavat elämääni enää yhtään enempää. Haluan myös antaa esimerkin terveestä itsetunnosta lapsilleni ja olla sellainen vaimo, joka ei aiheuta miehelleen mielipahaa epäilemällä jatkuvasti hänen rakkauttaan minua kohtaan. Onneksi olen tajunnut, että pystyn saavuttamaan nämä tavoitteeni toimimalla niitä ilkeitä ajatuksia vastaan, enkä niin, että toimisin yhteistyössä niiden kanssa, kuten ennen luulin.

Kirjoitin jo silloin 9-vuotiaana päiväkirjaan että kukaan ei rakasta ja suunnittelin itsemurhaa. Muistan miettineeni kotoa karkaamista. Minäkin viiltelin teininä, ja tein itselleni palovammoja. Se fyysinen kipu oli helpompi sietää kuin henkinen, ja sen aikaa kun sattui fyysisesti, unohti henkisen kivun. Äitini muutes huomasi kerran viiltojäljet ja suuttui - selitin että olin ne tehnyt itse kynsillä, ja asia oli käsitelty.

Aina olen kokenut itseni huonoksi ja ulkopuoliseksi. Vasta yliopistossa tunsin ekaa kertaa "kuuluvani" johonkin, ja nykyisessä työpaikassani ja parisuhteessa. Perheeseen en ole kuulunut ikinä, ja samaiseen lapsuusajan päiväkirjaankin olen kirjoittanut aina "perhe" lainausmerkeissä. Mitähän Freud siitä sanoisi! 

Olen myös ottanut vastaan hirveän paskaa kohtelua niin "ystäviltä", suhteissa kuin työelämässäkin. Kuvittelin, että hyväksyessäni kaiken paskan ihmiset huomaisivat kuinka hyvä ihminen olen, ja alkaisivat arvostaa minuakin. Mutta sehän menee ihan päinvastoin... Vaadittiin pitkä lista epäonnistuneita parisuhteita ja yksi pitkä työuupumissairausloma ja lukuisia psykologi/terapiakäyntejä, että olen päässyt nykyiseen suht normaaliin elämään. Ja tosiaan se, että lapsuudenperheeni jäsenten kanssa en ole enää tekemisissä. Lisäksi self help opuksista saa todella paljon apua, jos kykenee itsetutkiskeluun. Yksi klassikko on ainakin "

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?
Karyl McBride" jota voi suositella kaikille narsistivanhemmista kärsineille.

13 = --4--

Onhan se järkytys tajuta aikuisena, että oma äiti on narsisti. On myös surullista huomata, mitä vaikutuksia sillä on ollut omaan elämään. Itselläni on ollut poikkeuksellisen huono itsetunto ja masennuskausia nuorempana. Otin ensimmäiseksi miehekseni väkivaltaisen narsistin koska minulle oli tuttu kuuma-kylmä reagointi t.s. kun tein miehelleni mieliksi, hän osoitti rakastavansa minua ja kun uhmasin, minua halveksittiin, sätittiin ja hakattiin. Kolmekymppisenä jätin mieheni ja rakensin itseni uudestaan. Löysin uuden, aivan erilaisen miehen mutta tämäkin suhde loppui koska paranemisprosessini oli pitkä prosessi ja toi painolastia myös uuteen suhteeseen. Nyt olen kohta 50-vuotias ja minusta tuntuu, että vasta nyt olen toipunut. On ollut aikoja, että olen ollut katkera äidilleni. Näen mikä häntä on vaivannut ja miten se on vaikuttanut elämääni. Samalla kuitenkin rakastan häntä.

Otteita omasta äidistäni: en muista, että minua olisi koskaan halattu lapsuudenkodissa, ei ole todisteena edes valokuvia. Teini-iässä äitini lempihokema oli: sinusta ei tule ikinä yhtään mitään. Hän huoritteli minua, minä en koskaan häntä. Hän dissaa tekemiseni, sanomiseni, kehuu taukoamatta itseään ja muita ihmisiä, joita en tunne, ja minulle aivan sama, mitä joku Pirkko on elämässään saavuttanut. N32

AP, nuo kuvauksesi äidistäsi ja teidän välisestä suhteestanne ovat aivan kuin minun elämästäni. Ihan kuin olisit minun äidistäni kertonut.

Jopa ne raskaus- ja imetysjutut olivat samanlaiset. Aina kun äitin näki minun imettävän vauvaani, alkoi hän äänekkäästi ja suurieleisesti yökkäilemään kuinka vauva joutuu tuommoista syömään. Ellei yökkäillyt niin sitten kyseli "tuleeko sieltä edes mitään" ja kehotti antamaan jotakin kunnollista. Sitten selitti kuinka itse oli antanut minulle vehnäjauhovelliä ja niin minunkin olisi mielestään kuulunut tehdä.

Myös ulkonäön arvostelu ja vääränkokoisten vaatteiden ostaminen. Äidin silmien alla kuuluu näyttää siltä mille äiti haluaa, ihan ilmeitä, eleitä ja asentoja myöten. "Miksi sulla on tommonen ilme, näytät tyhmältä. Älä pidä kättä noin" ymv. ovat ihan tavallisia lausahduksia äitini suusta vieläkin.

Kaikki keskustelut ovat semmoisia, että minä kuuntelen kun äitini haukkuu ja arvostelee minua, sisaruksiani, sukulaisia, kaupan kassaa, julkkiksia, naapureita... Ja äitini ihmettelee kovasti miksi en soita hänelle tai vastaa puhelimeen ja miksi niin harvoin käyn kylässä hänen luonaan. Olen kysynyt äidiltä ovatko puhelut ja vierailut hänen mielestään minulle mukavia. Hän on aivan ihmeissään vastannut että ovat, niistä tulee aina niin hyvä mieli. Kun sanon, että minulle se negatiivisuus on raskasta, niin kommentoi vaan, että asiat on hyvä päästää ulos, sitten taas jaksaa paremmin.

Meillä oli niin, että äitini oli "täydellinen" äiti ja kulissit oli se mitä elettiin ja hengitettiin. Uskoin itse olleeni vaativa ja hankala lapsi. Äitini muisti aina kertoa miten vaativa vauva olin, miten paljon itkin, enkä tyytynyt mihinkään. Tästä alkoi roolini hankalana. Myöhemmin aikuisiällä kysellessäni vauva-ajasta, olen ymmärtänyt, että minulla oli parin kuukauden koliikkioireita, ei mitään sen suurempaa. Tämä pienen vauvan tarvitsevuus on ollut äidilleni ylipääsemätöntä.Hän ei myöskään pystynyt imettämään, vaikka maitoa tuli runsaasti, vaan juotti sen rintamaidon pullosta.

Fyysistä hellyyttä tai läheisyyttä en muista saaneeni vanhemmiltani ollenkaan. Vaadittiin olemaan kiltti, hoitamaan nuorempaa sisarusta kun olin itse noin 5-vuotias. Olin äitini mielestä aina jotenkin viallinen, heikko, vääränlainen. Oikeasti olin hyvä koulussa, urheilussa, suosittu ja ystävällinen. Ongelmat alkoivat sitten murrosiässä.

Äitini on ollut samaan aikaan ylisuojeleva, kontrolloiva ja piittamaton. Ihan pienestä asti meitä varoiteltiin erilaisista vaaroista, maailman pahuudesta. Aina piti käyttäytyä niin, ettei mitään omia tarpeita tuoda esiin. Negatiivisia tunteita ei meillä näytetty, paitsi vanhemmat. Koko lapsuuden sai kuulla miten paljon äiti tekee meidän eteen, miten raskasta se on ja vaikeaa. 

Meillä sisaruksilla on paniikki- ja pelkotiloja, ahdistusta, masennusta, päihteiden liikakäyttöä, huono itsetunto, yksi meistä sairastui skitsofreniaan, kaikkien elämää ongelmat ovat vaikuttaneet merkittävästi. Nyt keski-ikäisenä olen saanut oman elämän aika hyvälle mallille ja lapsuuden vauriot on suunnilleen pystytty voittamaan. Silti se haikeus on minussa edelleen. Olisipa ollut sellainen vanhempi, joka olisi osannut iloita minusta. Vieläkin kaipaisin lapselleni rakastavaa isovanhempaa.  

No kaikkea ei voi saada, nautin kuitenkin elämästä nyt täysillä ja osaan arvostaa hyviä ihmissuhteita ja pieniä onnen hetkiä. Voimia kaikille persoonallisuuushäiriöisten vanhempien lapsille, toipumisen tie on pitkä ja rankka, mutta se on mahdollinen.

[quote author="Vierailija" time="02.06.2015 klo 08:46"]

Olen kysynyt äidiltä ovatko puhelut ja vierailut hänen mielestään minulle mukavia. Hän on aivan ihmeissään vastannut että ovat, niistä tulee aina niin hyvä mieli. Kun sanon, että minulle se negatiivisuus on raskasta, niin kommentoi vaan, että asiat on hyvä päästää ulos, sitten taas jaksaa paremmin.

[/quote]

Aika tyypillistä: äitisi ei erota omia tunteitaan sinusta. Kun kysyt mitä hän ajattelee sinun tunteistasi, hän vastaa kertoen omista tunteistaan. Ihan kuin sinua ja sinun tunteitasi ei olisi olemassakaan - jos äitillä on hyvä mieli, niin tottakai sinullakin on hyvä mieli. Hurjan hullua, ja silti hyvin tyypillistä. Veikkaanpa että jos sinä käyttäisit samalla lailla äitiäsi likasankkona, hän ei enää olisikaan sitä mieltä että "hyvä päästää asiat ulos". Tuskinpa edes jaksaisi kuunnella minuuttia pidempään - koska siitä ei tule hänelle hyvä mieli.

Muutes, kun aloin pitää äitiini vähemmän yhteyttä (ennen kuin katkaisin välit kokonaan), hän ihmetteli "etkö voisi edes joskus soittaa, ja kysyä ollaanko täällä edes elossa". Yhteydenpidon vähyys ei siis haitannut häntä siksi että hän ei kuullut mitä minulle kuuluu, vaan siksi, että minä en kuullut mitä hänelle kuuluu! Täysin kieroutunutta, hän kaipasi tyttären soittoa vain siksi että joku varmistelisi miten hän voi!

Isäni taas ei ikinä kysynyt mitään mitä minulle kuuluu, vaan juurikin vain keskittyi haukkumaan muita (suurin osin minulle tuntemattomia) ihmisiä, ja kehumaan itseään. Hänkin lausahti usein jotain tyyliin "eli ei tarvitse huolehtia, täällä kaikki kunnossa, heippa". Hänenkin puhelujensa funktio oli vain kertoa miten hänellä menee, ei suinkaan olla tippaakaan kiinnostunut minusta. Kun aloin kiinnittää tähän huomiota, annoin mielessäni hänelle vuoden armon aikaa - jos sen aikana hän ei kertaakaan kysyisi mitään minun asioistani, tai edes kuuntelisi kun itse kerron, olisi se suhde siinä. Ja niinhän se vuosi meni ilman ainoatakaan kiinnostuksen sekuntia. Ja miksipä pitäisin yllä suhdetta ihmiseen joka ei tiedä mitä teen työkseni, mitä harrastan, kenen kanssa vietän aikaani tai mikä on ylipäätään minun mielipiteeni yhtään mistään? 

Ei se ihmekään että omien mielipiteiden ja ajatusten esiintuominen on (ollut) niin vaikeaa, kun niitä ei ole koskaan lapsena kuunneltu eikä ketään ole kiinnostanut mitä ajattelen tai tunnen. "Höpö höpö, et voi ajatella noin", "älä nyt hulluja puhu" oli ainoa mitä sai vastineeksi kun yritti jostain kertoa, mikä ei sopinut yhteen vanhempien ajatusten kanssa.

--4--

Meillä oli joskus sellaistakin, että minulle oli tullut iso kriisi ja vastoinkäyminen elämässäni. Yritin pysyä positiivisena ja jatkaa eteenpäin, vaikka olin todella omilla äärirajoillani.

Tämä kriisini ei millään tavalla liittynyt äitiini, mutta hän sitten säännöllisesti otti asian esiin, soitti tai laittoi viestin ym. Asian ydin oli aina se, että HÄNELLÄ on todella kurja olo, johtuen siitä, että minulla on ollut vaikeaa. Vakuuttelin aina, että olen ok, katson eteenpäin, asiat järjestyvät ym. Hän sitten jatkoi sitä juttua, niin, että MINULLA on tosi kurja olo tästä asiasta. Sitten nämä keskustelut aina kääntyivät siihen, että minä lohdutan häntä, vaikka itselläni oli muutenkin rankkaa, eikä asia siis liittynyt häneen mitenkään:) -19-

Hah, meilläkin minä olen joutunut lepyttelemään ja lohduttamaan äitiä esim. eroni jälkeen, koska hänestä tuntui niin pahalta kun hän oli niiiiin kiintynyt exääni (jonka ehti tavata kolme kertaa!!!). Lisäksi hän haukkui minut prinsessaksi ja liian vaativaksi, ja valisti kuinka ei saa ihan tyhjästä haukkua toista, ei se kummakaan jos suhde ei sellaista kestä. Ja tämä siis sen jälkeen kun olin kertonut että olemme eronneet ja olen siitä ihan hajalla, ja toki ilman että hän tiesi ollenkaan eron syitä. Tottakai se oli hänen mielestään minun syytäni, ja siis sanottakoon että mikään noista hänen spekulaatioistaan ei pitänyt paikkaansa, vaan ex petti minua kaverini kanssa... 

On siis hyvin tyypillistä, että lapsen vaikeudet kääntyvät vanhemman vaikeuksiksi, ja sen jälkeen vain vanhemman tunteilla on merkitystä.