Lue keskustelun säännöt.
Narsistisia piirteitä äidissä
01.06.2015 |
Heti alkuun haluan sanoa, että inhoan narsisti-sanan ylikäyttöä ja sitä, että kaikki vähänkin epämiellyttävät tyypit leimataan narsisteiksi. Narsistinen persoonallisuushäiriö ei tosiaan ole mikään pikkujuttu, vaan vakava ongelma, joka on lopulta harvalla ihmisellä. Tässä tekstissä puhunkin narsistisista piirteistä, joilla tarkoitan ennen kaikkea niitä negatiivisella tavalla narsistisia piirteitä.
Luin hiljattain tekstiä, jossa kuvailtiin tyypillisiä narsistisia äitejä. Järkytyin, kun tajusin, että lähes kaikki tekstissä esitetyt piirteet, toimintatavat ja ominaisuudet kuvasivat äitiäni hyvin. Jotkut jopa niin hyvin, että ne selittivät minulle asioita, joita en ole ennen osannut itse sanoiksi pukea. Kuvaukset eivät olleet luokkaa "joskus hän on iloinen ja joskus surullinen", vaan monet olivat hyvin yksityiskohtaisia ja sopivat silti.
Olen aiemmin syyttänyt surkeasta itsetunnostani ja masennuskausistani muita asioita elämässäni. Ja vaikka äitini ei varmastikaan narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosia saisikaan, niin kyllähän narsistisista piirteistä kumpuava käytös lapseen vaikuttaa negatiivisesti väkisinkin. Asian tiedostamisen jälkeen on alkanut tuntua siltä, että olen pystynyt käsittelemään psyykkisiä ongelmiani entistä paremmin ja että ikään kuin pystyisin etenemään elämässäni ja jättämään vanhoja turhia ongelmia taakseni.
Valitettavasti tässä on nyt vähän kiire, joten nyt heti en pysty lisää kirjoittamaan, tulen sitten myöhemmin kommentoimaan tarkemmin. Onko kellään muilla täällä äitejä, joilla olisi ongelmia narsististen piirteiden tai jopa persoonallisuushäiriön kanssa? Millaisia he ovat, millainen lapsuus teillä on ollut ja miten uskotte äitinne vaikuttaneen teihin?
Kommentit (23)
Aloittajan tarinat kuulostavat kovin tutulta.
Sain lopulta tarpeekseni perheeni helvetillisestä menosta ja aloin sanomaan takaisin asioita ja yritin ikäänkuin kouluttaa hirviöitä normaaliksi kapinoimalla huonoa käytöstä kohtaan. Lopputuloksena masennuin täysin.
No sitten menin hakemaan apua terveydenhoitohenkilökunnalta ja jotenkin koin sen asian niin, että minusta yritettiin etsiä vikaa ja minä olin se viallinen. Minun olisi kuulemma pitänyt alkaa syömään loppuikäni lääkkeitä, koska minun aivoissani oli välittäjäaineiden häiriö. Tunsin olevani taas uhri, vaikka apua koitin kovasti hakea. Minulle on hyvin vaikea sanoa suoraan millaista kotonamme on ollut. Olen oppinut jotenkin siihen, että minussa on se vika. Mutta kun luen normaalien ihmisten normaaleita reaktioita eri tilanteisiin, tajuan olevani ihan tavallinen ihminen, jolla on normaalit reaktiot tai nahka on jopa melko paksu, ettei monet asiat satuta...
Raskasta... mutta olen vihdoin alkanut parantua, kun itse tiedän olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen. Itse en satuta koskaan ketään ja sellaiset ihmiset ovat ok. Minussa ei ole vikaa niin kauan kun en satuta tekemisilläni tai sanomisillani viattomia.
Prosessissa on raskasta myös se, että on mennyt luotto terveydenhoiitopuolen ihmisiin, jotka hoitavat mielenterveyttä. Minulle on heidän toimestaan lätkästy muutama aivan tuulesta temmattu diagnoosi, vain ja ainoastaan sen perusteella, mitä sukulaiseni sanoi tai miten reagoin niihin sanomisiin. Olen hyvin rauhallinen ja ystävällinen ihminen, mutta vuosikymmenet kun on saanut paskaa niskaa joltakin, niin kyllä se pinna alkaa kiristyä. Psykiatrien ei koskaan pitäisi arvioida potilasta, kun joku konfliktiin osallinen on paikalla. Hän on täysin ulkopuolinen ja tietämätön arvioimaan tilannetta. Hän näkee vain pienen pintaraapaisun. Omalla kohdallani on käynyt niin harmillisesti etten enää luota kyseisen ammattikunnan ihmisiin auttajina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulipas tähän taukoa, kun oli paljon kiirettä, mutta ehkä aiheesta vielä voi keskustella. :)
Tuo kuulostaa niin tutulta, että kaikessa on kyse hänestä ja hänen tunteistaan. Minua syyllistettiin useaan kertaan lapsena siitä, kun en ole ikinä tyytyväinen elämääni (johon kuului mm. koulukiusaamista, perheväkivaltaa, toisen vanhemman alkoholiongelmaa), eikä hän siedä sellaista tyytymättömyyttä. Ongelma ei koskaan ollut koulu- tai kotioloissa, vaan minussa oli vika, kun en osannut olla tyytyväinen mihinkään, enkä ollut normaali. Vanhemmiten hän on myös kääntänyt veistä haavassa useamman kerran ottamalla riidoissa esiin vanhoja haavoja ja syyllistänyt minua niistä (esim. liioittelin kuulemma aina kotona kokemaani väkivaltaa, kun oikeasti minulle tuli mustelmia siitä, että olin poikkeuksellisen kömpelö lapsi). Joskus on kahvipöydässä vieraiden yrittänyt tehdä viihdettä tällaisista asioista, esim. pilkallisesti naureskellut, kuinka minä olen valittanut, että minulla on ollut niin rankkaa ja minua on niin pahasti kiusattu. Onneksi vieraat eivät ole lähteneet mukaan, vaan hän on huomannut, ettei ketään muuta naurata tuollaiset jutut.
Hänellä on myös hyvin omituinen tyyli ostaa lahjoja. Tämä piirre oli mainittu eräällä nettisivulla, jossa käsiteltiin tyypillisiä narsistisen äidin piirteitä. Eli lahjoissakaan ei ole kyse lahjan saajasta, vaan hänestä. Käsittääkseni ihmiset yleensä miettivät sitä, mistä lahjan saaja pitäisi, eivätkä sitä, mistä he itse pitävät. Hän useimmiten ostaa juuri sellaista, mistä itse pitää, vaikka tietää, etten sellaisia halua. Sitten hän perustelee: "No kyllähän minä tiesin, että sinä et tästä tykkää, mutta kun minusta tämä oli niin hieno." No miksi sitten ostit, jos tiesit, että en tykkää? :D Myöhemmin tulee sitten syyllistämistä siitä, kun en käytä hänen ostamaansa lahjaa, vaikka hän jo ostaessaan tiesi, että en pidä siitä. On siis antanut lahjaksi ihan sellaisiakin tavaroita, joista meillä on ollut puhetta, että en inhoan niitä, eli kyse ei ole siitä, että ei tietäisi. Haluaa kai jotenkin "opettaa" minua ostelemalla sellaista tavaraa, jota en käytä ja josta en pidä. Kyselee välillä näön vuoksi, että mitä tarvitsisin lahjaksi. Kun kerron tarpeistani, hän keksii aina monta syytä, miksi en muka tarvitsekaan sitä tai miksi se on huono juttu ja hän keksii jotain parempaa (ts. jotain, mitä en tarvitse, enkä halua). Miksi kyselee, jos ei ikinä osta sellaista, mitä toinen haluaisi? :D Kyse ei ole siitä, että toiveeni olisivat jotenkin liioiteltuja tai liian kalliita, koska usein hänen ostamansa tavarat ovat hintavampia, mutta kun valitettavasti en useinkaan tee niillä yhtään mitään. Tätä piirettä olen jo vuosia ihmetellyt, mutta eipä tarvitse enää ihmetellä, kun ymmärtää, että joillekin ihmisille toisen asemaan asettuminen on ilmeisesti erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
- AP