Mistä pakkomielteinen peukalon imeminen voi kertoa?

^

Sahaa peukalo irti.. meiltä löytyy siihen tarkoitukseen oiva sirkkelikin.. mies just testas..

No mitä mieltä lääkäri on asiasta? Ja ei, ei hammaslääkäri

Enpä tiedä. Sivusta olen seurannut kun tuttavaperheen kaksi kouluikäistä lasta ovat peukalonimijöitä, vanhemmat aivan väsyneitä kun mikään ei auta. Yleenstä tuo jää iän myötä kun lasta itseään alkaa nolottaa. Tietääkö joku teini-ikäisen tai aikuisen (muuten normaalin) peukalonimijän?

Turvattomuudesta tietenkin. Imin itse peukaloa vielä kouluikäisenä, koska vanhemmilla ei ollut aikaa ottaa syliin tai ottaa muutenkaan mitenkään huomioon yksilönä. Sisarukset myös kiusasivat, eivätkä vanhemmat tulleet tueksi vaan syyllistivät, kun itkin. Olen varma, että tapa olisi loppunut heti, kun minut olisi otettu joka päivä syliin tai kainaloon edes 5 minuutiksi.

Oletteko puhuneet koululääkärille tms? 

[quote author="Vierailija" time="22.03.2015 klo 12:23"]

Enpä tiedä. Sivusta olen seurannut kun tuttavaperheen kaksi kouluikäistä lasta ovat peukalonimijöitä, vanhemmat aivan väsyneitä kun mikään ei auta. Yleenstä tuo jää iän myötä kun lasta itseään alkaa nolottaa. Tietääkö joku teini-ikäisen tai aikuisen (muuten normaalin) peukalonimijän?

[/quote]

Tuossa perheessä äiti on siisteysperfektionisti muttaa muuten kai ihan tavallisia. Toki, jos lapsi on huolettomampi luonteeltaan voi jatkuva siisteysfanaattisuuskin tuottaa ahdistusta.

6 jatkaa, että isovanhemmat menivät niin pitkälle, että antoivat minulle luettavaksi Kotiliesi-lehden jutun, jossa puhuttiin peukalonimemisestä. Siinä sanottiin, että se olisi tärkeää saada loppumaan kouluikään mennessä ja sitä mummi osoitti minulle sormella. Ehkä häneltä jäi kokonaan lukematta se loppu, jossa sanottiin, mistä asia tavallisesti johtuu. Juuri siitä, että lapsi ei saa huomiota ja turvaa vaan joutuu hakemaan turvan omasta peukalostaan. Ja joo, hampaissani on selvä yläpurenta ja kallistus.

Ap tässä. Olen siis hänen siskonsa, ja olen muuttanut pois kotoa muutama vuosi sitten joten en pysty olemaan täysillä perillä esim. siitä, onko tätä asiaa käsitelty mm. kuraattorin luona.

Hän on kieltämättä hyvin sisäänpäinkääntynyt, ei yhtään kavereita koulussa eikä sen ulkopuolella. Ei uskalla ottaa kontaktia muihin. Itkee joka arkiaamu ennen kouluun menemistä. Mietin, että onko näillä asioilla jotain tekemistä keskenään.

Olen kohta 20v jätkä ja imen vieläkin peukaloa häpeän sitä ja olen yrittänyt päästä siitä tavasta irti mutta siihen jää koukkuun

Imin peukaloa aina yläasteelle saakka. Minä en kuulema vauvana huolinut tuttia, mutta tiedä sitten, olinko vain koekaniini. Isosiskollani oli nimittäin miljoona tuttia ja äiti aina muistelee kamalaa tuttirumbaa.

Kyllä minulla oli aika turvaton lapsuus. Ihan totta, että menin usein koulun jälkeen vain suoraan huoneeseeni nukkumaan, kun vanhemmat eivät olleet kotona kuin vasta illalla.

Lopetin sitten omasta tahdostani yhtäkkiä. Koska tapa tuli selkäytimestä, niin jouduin käyttämään teippejä öisin peukalossa, jotta en nukkuessa imisi peukaloa.

Aika hassua, ettet anna 15-vuotiaan imeä peukaloaan miten haluaa. Jos näet bussissa 35-vuotiaan imemässä, käytkö häntä kieltämässä? 

Se, ettet näe 35-vuotiaita imemässä peukaloaan, kertoo sinulle että olet turhaan huolissasi. Kyllä se loppuu. Tyttö saa muuta imeskeltävää. Ja jollei lopu, niin imeköön aikuisena vaikka sitä peukkuaan, ei ole sinun vastuullasi enää.

Mä imin lapsena peukaloa. En koskaan tuttia. Paljon.

Yritin itsekin lopettaa sitä kun tajusin, että se oli noloa, tyyliin 4v eteenpäin. Mutten kyennyt siihen. Sitähän ei voi heittää roskiin kuten tuttia. Imin nukahtaakseni (auttoi aina), rentoutuakseni (sama efekti kuin mieliherkkujen napostelu tv:n ääressä), rauhoittuakseni jos surua yms. Tein sitä vain perheenjösenten nähden, muiden edessä älysin olla ilman,

Äiti yritti manipuloida, että minusta tulee ruma aikuisena, naama ja hamoaat vääntyvät. Ei tullut, tuli kaunis, hampaita ei ole koskaan tarvinnut oikoa. Että alan tupakoida, kun en osaa olla "suu tyhjänä". En alkanut. Että saan syövän peukaloon, siinä oli ikäänkuin könsät hampaiden jäljiltä, en toki purrut sitä, mutta olihan se jatkuva kontakti. Ei tullut mitään peukalosyöpää.

Se jäi siinä sitten tyyliin ekalla itsekseen vaan pois. Pakkoyritykset, omatkaan, eivät auttaneet.

Aikuisena kävi niin, että tuli ero, jossa paljastui niin rankkoja juttuja, että koko siihenastinen elämäni käytännössä muuttui, jopa romahti. Kun sain ukon lopullisesti ulos kodistani, menin lopen uupuneena sänkyyni ja... laitoin peukalon suuhuni. Sama absoluuttinen rentouden ja hyvän olon tunne. Selvisin siitä erostasillä. Ehkä vuoden imin peukaloa kotonani samalla tavalla ja sitten se meni ohi. Kukaan lapsuudenperheeni jäsen ei yrittänyt silloin estellä, kaikki kai kelasivat, että jos tuolla selviää asiasta, niin hyvä, on pahempiakin riippuvuuksia nöhty vastaavissa elämäntilanteissa.

Voin kertoa, että kun sen saa suuhun, samalla sekunnilla aivoihin leviää absoluuttinen rauhan ja hyvän olon tunne. Jotain endorfiinejö ne kai ovat, sen ihan on tuntevinaanm

, että aivoissa valuu jotain miellyttävää, rauhoittavaa kaiken päälle. Siksi siihen jää koukkuun, se tunne on vain älyttömän rauhoittava, en ole koskaan kokenut mitään rauhoittavampaa. Ehkä se on sama kuin vauvalla äidin nänni suuhun, itku loppuu siihen.

En alkaisi miettiä, mikä sille on syynä. Minun vauvavuoteni ollut kriisinen, monta pientä lasta ja vaikka olin toivottu, on ollut varmaan haipakkaa ja vanhemmilla jonkinasteista aviokriisiä ja rahapulaa. Parhaansa yrittivät varmaan, mutta eivät ikinä mua täydelisesri ymmärtäneen, mutta mulla tollainen absoluuttisen turvan tarve oli, se tunne siitä tuli.