kotiäidin vapaus menetetty enkä osaa päättää olenko onnellinen vai onneton

Kuinka monen perheenisän on mahdollista jäädä kotiin, " koska se nyt on niin kivaa ja kiireetöntä ja nautin siitä" ?

14:sta kommenttia en halua jakaa.

Tähän töihin ja kodista ja lapsista huolehtimiseen meinaa välillä hajota.

Ei aikaa lapsille. Mistä mä oikeesti tiedän mitä niille kuulu, kun olen niiden kanssa niin vähän?

Turha tuudittautua siihen, että hyvin menee. Eivät ne jutut tule esiin, kun härdelli pyörii.

Sitä pitää koululaisiakin niin isoina, että pärjäävät tuosta vaan itseksensä. Viime kesänä heräsin, kun kymmenvuotiaamme kaipasi aikuista arkeensa. Saimme onneksi järjestettyä koko kesän niin, että hänellä oli aikuinen seurana. Kiitos mm. isovanhempien ja Helsingin kaupungin puistosysteemin. Aikuisen tuki oli tärkeämpää kuin kaverit.

Tasapainoisia lapsia kasvattaaksemme meidän pitää tarjota heille aikaa ja ennen kaikkea läsnäoloa.

Töistä kotiin kiiruhtaessa mielessä on ruoka, pyykit ym. velvollisuudet. Kuinka useasti silloin tulee huomaamattaan torjuttua lapsi?

Opiskelemaan lähden minäkin ja lapset menevät hoitoon. Kun käytiin tutustumassa hoitopaikkaan niin kyllähän sen jälkeen itku pääsi (salaa lapsilta tietenkin), kun ajattelin, että siellä ne lapset sitten ovat täysin vieraassa paikassa ja heitä komennellaan ihan eri tavalla kuin kotona ja säännöt on erilaiset jne.. Hoitopaikka vaikuttaa kyllä ihan hyvältä ja siellä on leikkikavereita ja selviänpähän itse vähemmillä kotitöillä jne. Eli järjellä ajatellen ymmärrän kyllä, että näinhän sen kuuluukin mennä. Lapsetkin ovat jo yli 3 v molemmat. Mutta omille tunteilleen ei vain voi mitään. Haikeaahan se on ja tavallaan tässä sen juuri huomaa miten nopeasti se aika menee ja lapset kasvavat. Meillä on onneksi on se vaihtoehto, että jos nyt sattuu niin että lapsille kertakaikkiaan tulee jotain ongelmia hoidon suhteen tms. niin voin aina jäädä takaisin kotiin. Luulen kuitenkin, että lapset sopeutuvat hienosti ja minäkin - jossain vaiheessa.

Jos meille tulee vielä kolmas lapsi, näin ehkä niin teemme mekin (olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja suht' hyväpalkkaisia, miehellä tosin vähän suurempi palkka).



Ja heh, ei kai tässä kukaan ole ylistänyt kuinka kevyttä ja lokoisaa on kahden tai useamman pienen hoitaminen kotona? Kyllä se ihan työstä käy, todellakin. Siitä huolimatta siinä on omat puolensa, kuten juuri tuo, että aikatauluista voi aika pitkälti päättää itse (jotkut työssäkäyvätkin kyllä voivat). Ja tietenkin se rikkaus, että saa seurata lastensa kasvua :-)

minulla ei ollut mitään pakkoa mennä kouluun, vaan menin omasta halustani eli olisin aivan yhtä hyvin voinut olla kotonakin vielä...

tämän ketjun (kiitos ihanista kirjoituksista!) myötä olen pohtinut että ehkäpä tunnen huonoa omaatuntoa siitä että tein piiiiiitkästä aikaa itsekkään ratkaisun!

Kouluni on löysää, eli pääsen huomattavasti helpommalla siellä kuin lasten kanssa kotona... mutta silti kaivelee... Jotenkin uskoisin että se on se huono omatunto kuitenkin, eikä varsinainen tyytymättömyys.

Olen nyt palanut töihin muutaman kotiäitivuoden jälkeen. Nautin työstäni, mutta silti tunnen huonoa omaatuntoa lasten vuoksi. Lapset siis 2,5 ja 6v. Kotona ollessani kaipasin töihin, kaipasin omaa rahaa ja toisia aikuisia, nyt taas kaipaan kotiin lasten kanssa.

En sitten tiedä olenko vain niitä, joille ei koskaan ole mikään hyvin, vai meneekö tämä jossain vaiheessa ohi.

Vanhin lapsi on koulussa ja nuoremmat päivähoidossa. Minä en ole oikein sopeutunut tähän. Olenkin iloinen, että marraskuussa loppuu koulutukseni, joten pimeimmän talven voin pitää lapset kotona ja itsekin saan nukkua. Odotan vain sitä hetkeä, että nuorinkin menee kouluun, koska sitten oppivelvollisuus on aivan eri asia kuin tämä päivähoitoon vienti, mistä ei ole lainkaan varma, haluaako sitä itsekään.

Meillä lapset: 2- vuotias ja 10 kk menee hoitoon joka arkipäivä. Kyllä, luit oikein. :(

Teen vuorotyötä ja lapset on isän kanssa iltavuorot; nukkuu, ulkoilee ja syö 2 kertaa hoidossa, mitä siihen viiteen tuntii nyt mahtuu.

Aamuvuorossani lapset on on 8 tuntia hoidossa. Mutta näen lapsia sitten kolmesta lähtien kun kurvaan hakemaan.

Yövuoro menee sitten lapsilla nukkuessa kotona isän kanssa kun teen töitä, mies vie hoitoon kun tulen kotio, menen nukkumaan ja haen lapset kun herään.



Hoitopaikka on ihana. Lapset tykkää mennä sinne ja lapsista tykätään.



Välillä tulee oikein inhotus viedä lapset hoitoon ja mennä töihin. Ekana kertana kun lapset jäi hoitoon itku tuli ratissa. En ole uraäiti, rahaa vaan koitan haalia.



Mulle on sanottu ettei musta ole äidiksi, lapsien paikka on kotona, ihmetellään MIKSI menen töihin. Välillä ryven itsesäälissä, siinä miten lapsista ei tule hyviä poikia koska " asiantuntijat" sanoo että lapset ei tykkää hoidosta ja riutuu (vaikka meijän oma kokemus päinvastanen onkin).

Mies sanoo että älä kuuntele, Jos joku ei kykene menemään töihin niin ei kykene, sitä sitten hankkii lapsia kolmen vuoden välein ettei tartte mennä töihin kymmeneen vuoteen. Mutta ei se auta aina. Joskus aamulla kun tsemppaa isompaa lasta et mitähän kivaa hoidossa tänään tapahtuu niin meinaa silmät kostua kun haluaisi leikkiä itse pikkuautoilla tai maata kiipeilytelineenä lattialla.

Pelkään että masennun vielä, ajattelen ihan kamalasti tätä asiaa ja tuntuu ettei viikonloppu ala ikinä. Onneksi on talviloma pitämättä ja kohta tulee uusi talviloma..



Eilen ajattelin töissä milloin lopetin imetyksen, eihän siitä ole kun pari kuukautta aikaa.. :((



Koitan haalia rahaa seuraavaa äitiysvapaata varten. Pidättelen vauvakuumetta vastaan, tällä hetkellä itsetunto on niin huono että ei mitään rajaa. Koitan nyt pitää rutiineja ja olla ajattelematta liikoja -tai sitten mietin niitä positiivisia asioita: Hoidon ihanat kaverit, 1 lämmin ruoka lapsille valmistettavana, vähempi siivottavaa, saa siivota pari tuntia iltavuorosin IHAN OMASSA RAUHASSA tai mennä kuntosalille, ikävöinnin plussa on se että lapsien kanssa vietetty aika ON mahtavaa!! Enää ei harmita esikoisen uhmakaan.. Kotona ollessa kaikki oli niin pientä ympyrää ja kaikki ehkä itsestäänselvyyttä.



Oma palkka on tajuttoman upea asia. Samaten ajatus että kartutan eläkettä.



Välillä mieleen tulee miksi äitiys on isyyttä suurempaa. Miksei kukaan puhu siitä miltä isästä tuntuu jos ei ole mahdollisuutta pitää edes hetkeä isyyslomaa?

Mulla on kuitenkin ollut mieheeni verrattaessa moninkertanen onni olla kotona.

Välillä tunsin pistoksia kun mies nousi aikasin aamulla ja lähti töihin. Koitin siivota, tehdä kahvia ennenkö lähtee töihin. Kun mies palasi kotiin töistä koitin muistella mitä oli päivänaikana tehty, nyt ne missaa meistä kumpikin 5-8 tuntia päivästä.

Lapset ovat jo aloittaneet hoidossa (nyt aluksi lyhyempää päivää/viikkoa), minulla on vielä pari viikkoa töiden alkuun. Mulla kanssa tuo ihan sama juttu, että kotona ollessa kaipasin työelämän haasteita ja enemmän aikuiskontakteja, mutta nyt kun töihin lähtö lähestyy, en enää olekaan niin varma.. Tulee varmasti ikävä sitä kiireetöntä arkea jne.



Lasten hoidon alkukin on ottanut koville, siis vastuun luovuttaminen heistä täysin vieraille ihmisille. Hoitopaikka on kyllä ihan hyvä, ja muksut tuntuvat viihtyvän (ovat molemmat jo yli 2 v).



No, kai se tästä arki lähtee sujumaan kumminkin. Mulle töihin meno tässä vaiheessa on kyllä " järkivaihtoehto" , koska olen korkeasti koulutettu + suht' vaativissa tehtävissä, eikä ammattitaidon ja työpaikan säilyttämisen kannalta ole oikein mahdollista olla kotona ihan vuosikausia.

kouluunlähtö taas ovella

Oli kyse mistä tahansa asiasta. Opiskelemaan lähtö ja lasten hoitoon lähtö ovat isoja asioita ja niitten työstämiseen kuluu varmasti aikaa. Tietysti on olemassa ihmisiä, jotka eivät yleensäkään pohdi tällaisia asioita ja heillä muutokset sujuvat helpommin, mutta surkea olo ei missään nimessä ole ainutlaatuista tällaisissa tilanteissa.



Tavallaanhan se on hyväkin. Jos pelkästään nauttisit opiskelemassa olosta, etkä kokisi minkäänlaista surua muutoksesta, saattaisit herkemmin antaa lasten viettää iltaisin aikaa keskenään ja keskittyisit itse uusiin opintoihisi. Tällä tavalla pystyt opettelemaan aikasi järkevää jakamista vapaa-ajallasi.



Lapsesi tuskin kärsivät päivähoidosta. Suurin osa lapsista nauttii siitä, vaikka olisikin nauttinut myös kotona olosta. Siitä sinun tai kenenkään muun ei siis tarvitse surra.



Minä kuulun kaltaisiisi, joille mikään ei koskaan ole hyvin =) Kun olin kotona, kaipasin töihin, kun olen töissä haluan kotiin. Olen välillä jopa harkinnut perhepäivähoitajaksi ryhtymistä, jotta saisin molemmat (ammatiltani olen opettaja). Lohduttavaa tässä tilanteessa on kuitenkin se, että viihdyn työssäni ja lapseni viihtyvät hoidossa; muuten en taitaisi jaksaa.

Olen ollut opiskelu ja työrumbassa kolme vuotta ja nyt se tuntuu todella hyvältä. Oli se alkuun haikeaa luopua kotiäidin elämästä. Mutta mutta, minä olen sellainen että aina ihannoin sitä mikä minulta puuttuu ja siispä helposti unohdan sen miten kuitenkin kotona ollessani kaipasi elämääni muutakin kuin sitä kotiarkea.



Aikansa kutakin, tällaista se äitiys on että joudumme asteittain luopumaan lapsistamme. Aika jota vietämme heidän kanssa vähenee vuosi vuodelta. Kyllä se siitä. Nauti opiskeluistasi!

joka kamppailee samojen tuntemusten kanssa.

Kotihoidontuki loppui, työttömäksi ei huvittaisi jäädä,

mutta lapsia en vielä kuitenkaan haluaisi hoitoonkaan.

Tää on tosi, tosi vaikea päätös josta miehen kanssa

jutellaan päivittäin, siis öittäin. Nyt näyttäisi siltä, että

jatkan ainakin vuoden verran vielä kotona, kun esikoinen

menee kouluun.



Ymmärrän ap täysin tuntemuksesi ja pystyin niitä lukiessani

samaistumaan niihin, ei ole helppoa. Voimia sinulle!