Oletteko koskaan rakastunut itsenne vastakohtaan ja kuinka lopulta kävi?

En ole rakastunut, mutta ihastunut kyllä. Jotenkin se erilaisuus vain kiehtoo, mutta ei sitten varmaan kuitenkaan loppupeleissä olisi hyvä asia. En ole antanut itselleni lupaa rakastua näihin ihastuksiin. Toisaalta sääli, sillä nyt vanhempana kaduttaa, etten rellestänyt nuorena yhtään enempää. Nyt turvallisen tylsää "samanlaisen" miehen kanssa.

Minun mieheni on aika laillla itseni vastakohta, ja 14 vuotta ollaan oltu varsin onnellisesti naimisissa. Meille vastakohtaisuutemme on vain rikkauksia, tosin jossain suhteen 3-4 vuoden paikkeilla OLI vaihe jossa molempia ärsytti toisen erilainen temperamentti. Ei niinkään mielipide-erot, vaan temperamenttitason erilaisuus. 

Miten sitten olemme erilaisia? Mieheni on uskovainen (helluntailainen), minä agnostikko. Mieheni on oikeistolainen (Kok.) minä vasemmistolainen (Vas./Vihr.). Mieheni on taiteellinen ja luova, minä rationaalinen ja 'tekninen'. Mieheni on hidas ja rauhallinen kaikessa mitä puhuu tai tekee, minä nopea ja intohimoinen (tämä on varmasti eniten jossain vaiheessa toisiamme ärsyttänyt luonne-ero). Mieheni on ekstrovertti ja tykkää olla paljon kavereiden kanssa, minä olen äärimmäinen introvertti, jopa erakkomainen.

Kaverini oli harjoittelussa kerran vanhainkodilla opiskeluaikanaan. Kaverini oli sellaisen normaalin näköinen tummatukkainen nuori neitonen ja rakkauden kohde oli sinkku, mutta hänellä oli lapsi edellisestä suhteesta. Mies oli 7 vuotta vanhempi, eli 27 vuotias. Kaverini taas oli sen verran vanhanaikainen, ettei pitänyt ajatuksesta ryhtyä äitipuoleksi, eivätkä vanhemmatkaan olisi hyväksyneet tatuoitua miestä, jolla oli korvat venytettyinä. Mies lähti hakemaan eräs viikonloppu Virosta viinaa ja kaveri lähti mukaan. Siellä he viettivät kiihkeän viikonlopun, mutta päättivät kuitenkin, ettei niin erilaiset elämäntilanteet sovi yhteen ja päättivät jatkaa erillään. Varmaan kuukausi sitten puhuimme kaverin kanssa tästä miehestä ja hän tunnusti, että ajattelee häntä edelleen päivittäin eikä kukaan muu mies ole kolahtanut sen jälkeen yhtä kovasti, vaikka tapahtumasta on jo neljä vuotta. Itse ainakin uskon kaverin tapahtumien vuoksi siihen, että erilaiset ihmiset voisivat olla myös onnellisia yhdessä. Se on se vetovoima eikä yhteiset mieltymykset.

Olen ihastunut kauniisiin ja suosittuihin naisiin.

Minä olen suurpiirteinen huumoro ihminen ja mieheni sen sijaan on rauhallinen kaikillatavoin. Meillä alkuun ei ollut mitään yhteistä ja hän ei minun lapsellisuudestani tykännyt. Olinne samalla luokalla ja olin samaan aikaa ihastunut ja vihasin häntä. Tai hän oli ärsyttävä. Hän kuuntelee metallia, joka syövyytää korvani. Alussa tuntu ettri meidän juttu pitkään kestä. Nykyään olemme yhä yhessä ja meillä on paljon yhteistä ja samanlaiset arvomaailmat. Mutta luonteeltamme olemme hyvin erilaisia. Tasapainottaa kivasti.

Nelonen siis lisää, että kaverin ihastus oli paikassa myös lähihoitajana... :D

Why do we fall in love so easy even when it's not right?

En nyt tiedä oliko niin vastakohta, mutta itse rakastuin norjalaiseen mieheen, vaikka kielten opiskelu on aina ollut minulle erittäin vaikeaa. Hyvinhän tuota on pärjätty jo kolme vuotta :)

[quote author="Vierailija" time="27.11.2014 klo 11:22"]Onko joku rakastunut täysin itsensä vastakohtaan, esimerkiksi ituhippi vegaani rakastunut metsästäjään, jolle ympäristöasiat eivät ole merkityksellisiä[/quote]

Vähän menee ohi, mutta pakko sanoa oma mielipide. Olen itse ollut pitkään kasvissyöjä, ympäristöasiat ovat minulle tärkeitä, mutta vielä tärkeämpiä ovat eläinten oikeudet. Voisin hyvin olla suhteessa metsästäjän kanssa, koska heidän metsästämät eläimet ovat saaneet elää elämänsä vapaana luonnollisessa ympäristössä. Uskon että monet metsästäjät arvostavat luontoa ja ainakin ovat paljon luonnossa, mikä voisi olla hyvin yhdistävä tekijä kasvissyöjän kanssa.

Ehkä tavallaan olemme vastakohtia mieheni kanssa, mutta tavallaan taas ei.

Alussa kun tutustuimme, tuntui että olimme erilaisia ihan kaikessa mistä tykkäsimme tai halusimme tehdä: kiinnostuksenkohteet olivat erilaisia, kuuntelimme täysin erilaista musiikkia, minä olen kasvissyöjä, mies taas söi lihaa, halusin asua suurkaupungissa, mies taas muuttaa maalle ja rakentaa oman talon, hän halusi lapsia, minä taas en, mies on rauhallinen, minä hieman tulisempi luonteeltani, halusin reissata ympäri maailmaa, mies taas piti enemmän mökkeilystä jne. Ensin pidimme oikeastaan listaa asioista (olivat ne kuinka pieniä tahansa), joista olimme samalla kannalla mutta en oikein tiedä pääsimmekö edes viiteen. En edes muista mitä siellä listalla oli, ehkä joku mahtava oivallus siitä, että molempien mielestä subway oli paras pikaruokapaikka.

Mutta sitten taas toisaalta sellainen perusvire ja suhtautuminen elämään ovat loppujen lopuksi hyvinkin samankaltaisia, ja vuosien varrella meistä on ehkä tullut jotain uudenlaista yhdessä, ei sellaista mitä kumpikaan oli aiemmin, vaan tällainen toisenlaisen näkökulman kuuleminen on avartanut ja opettanut erilaista suhtautumista elämään ja hionut kulmia. Näin sen itse ainakin koen. 

Seitsemän vuotta ollaan oltu yhdessä ja mukavasti menee, joten tähän mennessä kallistun tuolle vastakohdat täydentävät toisiaan -kannalle.

Kyllä. Mieheni on todella älyllinen ja kehitysorientoitunut suorittaja, joka pärjää työelämässä erinomaisesti. Hän on surkea kotitöissä ja aikatauluissa ja myöhästyy helposti ellei häntä hoputa. Minä taas olen rento ja haluan tehdä asiat helpoimman kautta, myös töissä, enkä todellakaan ole mikään uraohjus. Olen joskus jopa vähän laiska nautiskelija, mutta kotityöt ja aikataulut on minulla hyvin hallussa. Olen fiksu, mutta en missään nimessä sillä tavalla kuin mieheni, joka jaksaa pohdiskella Mensan testejä, englanninkielisiä erikoissanoja ja liike-elämän prosesseja joka päivä. 

Meitä yhdistää perhekeskeisyys ja lapsirakkaus, sekä voimakas fyysinen vetovoima. Meillä on paljon yhteistä huumorintajua ja viihdymme molemmat eniten kotona. Toivomme elämältä samoja asioita ja ainakin uskoisin niin, että olemme hyväksyneet erilaisuutemme ja onnistuneet kääntämään sen monessa kohtaa voimavaraksi. 

Näin pääsi käymään nuorempana. Olen itse kunnianhimoinen, akateeminen, urakeskeinen, perhettä ja terveellisiä elämäntapoja kunnioittava ns. kiltti tyttö. Rakastuin sitten peruskoulun käyneeseen työttömään vanhempiensa luona asuvaan mieheen, joka eli pitsalla, pelasi tietsikkapelejä 247 eikä suunnitellut elämäänsä eteenpäin.

Meitä yhdisti musta huumorintaju ja tapa ajatella asioita, mutta myös erilaisuus veti puoleensa. Alkuhuuma oli hyvin vahva ja hullaannuimme toisiimme. Vuoden kuluttua alkoikin alamäki, jatkuvat riidat ja erimielisyydet ja lopulta riitaisa ero. Rakastimme toisiamme mutta oikea sitoutuminen aiheutti ongelmia, sillä halusimme elää niin erilaista elämää.

En suosittele kenellekään suhdetta jossa osapuolet haluavat elämältään eri asioita. Monessa asiassa erilaisuus on rikkaus ja toimii, mutta jos toinen näkee itsensä tulevaisuudessa perheen keskellä omistusasunnossa ja toinen tahtoo elää vapaata sitoutumatonta elämää, siitä ei seuraa kuin ongelmia.

Olen kertaalleen, lähinnä kylläkin ihastunut, eikä käynyt hyvin. Mitään suhdetta ei myöskään edes tullut. Hän oli epäempaattinen, kova, ajattelematon, julma, typerä, lapsellinen, riitaisa, valehteleva eikä edes sitten näiden kaikkien paljastuttua, silmiini enää minkään hääppöisen näköinenkään, todellakaan. Hassua, kuinka ihminen voikin hurahtaa aivan täysin turhasta. :)

Meillä oli vähän niinkuin Kaunotar ja Hirviö elokuvassa. Ei se rakkaus katso ulkonäköä vaan sisintä.

Olemme menossa naimisiin ensikesänä. :)

[quote author="Vierailija" time="27.11.2014 klo 22:22"]

Mä ja mun poikaystävä ollaan kohta oltu 3 vuotta yhdessä. Meillä on samat kiinnostuksen kohteet, mutta luonteet täysin eri. Mä oon aina ollut erittäin spontaani, helposti innostuvat, hutiloiva ja lapsellinen. Poikaystäväni on taas harkitseva, ei innostu juuri mistään, on hyvin ahkera ja kunnianhimoinen ja lapsesta asti ollut pikkuvanha. Miksi sitten homma toimii? Mun poikaystävä on saanut mut vastuullisemmaksi ja enemmän panostamaan kouluun. Muutenkin välillä vähän isähahmo hoitamassa juttuja mitä mä en osaa. Poikaystävä taas rakastaa mun lapsen intoa kaikkeen. Myös spontaanisuuteni piristää häntä. Hän on usein sanonut, että elämänsä olisi erittäin tylsää ilman minua. Ja hän on onneksi oppinut minulta vähän lapsenmielisyyttä :)

[/quote]

Juuri näin meni meilläkin, tosin minä tuo harkitseva ja vastuullisempi, mies helposti innostuva huithapeli. Olemme tasapainottaneet toisiamme tosi paljon :). Minä osaan ottaa asiat nykyisin rennommin, mies osaa ottaa vähän vastuullisemmin jne.

Uskon kyllä, että erilaiset osapuolet voivat olla yhdessä kunhan riittää ymmärrystä toisen erilaisuuteen.
Vuosia sitten seurustelin miehen kanssa joka ei päässyt yli käsityksestään siitä miten suomenruotsalaiset ovat porvaririistäjiä.. Olen siis suomenruotsalainen ja koko sukuni, minä mukaan lukien on akateemisesti kolutettu, mutta silti keskiluokkaisilla tuloilla eläviä. Miehen suvusta kukaan ei ollut opiskellut yliopistossa ja heillä alemmat tulot.
Tämä erilaisuus alkoi hiertää miestä ja hän alkoi piikittelemään minua ja perhettäni.
Emme päässeet tästä yli. Hän ei olisi suostunut siihen että jos saisimme lapsia niin minä olisin puhunut heidän kanssa ruotsia.. erohan siinä tuli.

Minä: melko tunteellinen ja temperamenttinen humanisti, aatemaailmaltaan vihertävä vasuri, melko rento ex-tempore -ihminen. Mies: suomenruotsalainen DI, hyvin teknillisesti orientoitunut "putkiaivo", oikeistolainen, hyvin rauhallinen ja tasapainoinen, pitää rutiineista ja järjestyksestä.

Äkkiseltään voisi ajatella että olemme aika eri planeetoilta (ja aina välillä siltä tuntuu itsestäkin) mutta viihdymme tosi hyvin yhdessä, olemme kumpikin kotona viihtyviä intorvertteja ja teemme melkein kaiken yhdessä. Minä saan houkuteltua miehen melkein mihin tahansa aktiviteettiin mukaa, meillä on loistava seksielämä ja huumorintajukin melko samanlainen. Miehen tasaisuus rauhoittaa minun ailahtelevaisuutta ja minä ekä sitten tuon miehen elämään vähän säpinää.

Kitkaa aiheuttaa eniten minun huoleton suhtautuminen kodinhoitoon ja taloudenpitoon ylipäätään, kun mies ei voi sietää epäjärjestystä. Joskus kinastelemme leikkimielisesti poliittisista kysymyksistä, ja välillä kummastelen miehen yltiörationaalista, karkean loogista ajattelutapaa myös tunnepitoisista asioista. Mutta pääsääntöisesti elämme aika sopuisasti ja mies on insinörteydestään huolimatta hyvin sopuisa ja joustavakin, joskin joskus ehkä vähän hitaasti uusiin ajatuksiin lämpeävä ja minusta välillä turhankin "järkevä". Lempeä ja ihana mies ja hyvä isä pienelle vauvallemme :).

Kertokaahan lisää tarinoita, näitä on mielenkiintoista lueskella :)

Mä ja mun poikaystävä ollaan kohta oltu 3 vuotta yhdessä.
Meillä on samat kiinnostuksen kohteet, mutta luonteet täysin eri.
Mä oon aina ollut erittäin spontaani, helposti innostuvat, hutiloiva ja lapsellinen.
Poikaystäväni on taas harkitseva, ei innostu juuri mistään, on hyvin ahkera ja kunnianhimoinen ja lapsesta asti ollut pikkuvanha.
Miksi sitten homma toimii?
Mun poikaystävä on saanut mut vastuullisemmaksi ja enemmän panostamaan kouluun. Muutenkin välillä vähän isähahmo hoitamassa juttuja mitä mä en osaa.
Poikaystävä taas rakastaa mun lapsen intoa kaikkeen. Myös spontaanisuuteni piristää häntä. Hän on usein sanonut, että elämänsä olisi erittäin tylsää ilman minua. Ja hän on onneksi oppinut minulta vähän lapsenmielisyyttä :)