Eikö mua ole tarkoitettu elämään miehen kanssa?

tai ylipäätään toisen aikuisen kanssa. Teininä vietin lähes kaiken ajan omassa huoneessa ovi kiinni, kävin toki myös ulkona ystävien kanssa. Nuorena, 18 -vuotiaana omilleen muutettuani nautin yksin asumisesta paljon. Noin 6kk jälkeen poikaystävä muutti luokseni ja välillä kaipasin sitä omaa rauhaa vaikka meillä menikin hyvin.

Myöhemmin saimme lapsen ja suhde meni solmuun, erosimme. Nautin taas asumisesta ilman toista aikuista vaikka kumppania kaipasinkin. Elin monta vuotta yksin ajatellen etten koskaan muuta kenenkään kanssa yhteen.

Vuosia myöhemmin löysin ihanan miehen jonka kanssa muutin yhteen. Ensin nautin siitä että oli toinenkin aikuinen talossa ja mietin kuinka väärässä olinkaan siitä että haluan asua yksin. Ajattelin että se oikea on löytynyt.

Nyt ollaan asuttu yli vuosi yhdessä ja taas on alkanut ärsyttää kaikenlainen kuten miehen syömisen äänet, tuntuu että saan siistiä sen jälkiä jne. Kaipaan omaa rauhaa ja tilaa, haluan että tavarat on juuri niin kuin olen ne laittanut kun tulen kotiin.. Olen kärttyinen jos en saa joka päivä omaa aikaa yksin kotona. Nyt saan sitä aikaa kun mies lähtee aikaisemmin töihin tai palaa myöhemmin kuin minä jolloin nautin hiljaisesta kodista kun lapsikin on ulkona tai harrastuksissaan.

Onko mussa jotain vikaa kun haluan olla niin paljon yksin? Onko muita "kohtalontovereita"?